Tämän tuskallisen mielialan vallassa Apu ja minä elimme päivästä
päivään. Tajukin oli siitä huolissaan ja arveli, että komennus
Santahaminaan voisi tulla Avulle koska tahansa, ehkä hänelle
itselleenkin.
Eräänä aamuna oli kärsimykseni seestynyt kuin selvänäköisyydeksi.
Näin unen, sen saman, joka jo kahdesti ennen oli antanut minun tuntea
lohdutonta ikävöimistä. Ja kummallakin kerralla, niinkuin nytkin,
se oli kohdistunut poikaani -- nuorukaiseen, jonka äänen kuulin
kutsuvan: -- Äiti, äiti!'
Se oli minulle omainen, rakas ääni, enkä kuitenkaan käsittänyt sitä
Avun enkä Tajun ääneksi.
Se soi kuin lähellä ja tuli kaukaa, avaruuden ääristä, ja sen kaiku
paisui kaikkeuden täytteiseksi.
Kaipuu poltti rintaani ja nosti minut korkealle kuin pilven
liepeelle, kiidättäen sinne tänne maisista esteistä vapaana.