XI

Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota

oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä

vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö

pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.

Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa

oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli

Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan

siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat

olivat mukana sodassa.

Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia

sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan -- miksi ei

siis onnistuminenkin?

Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti

vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme

loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti

onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.

Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja

murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo

tuhansittain kautta maan.

Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!

Elävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani

alla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat

kovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat

kivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä

kasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden

päälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin,

joiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä

kaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan

oli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja

elinvoimaiselle.

Päivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin

vielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman

sinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki

täyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.

Olinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?

Oi en, tuhat kertaa en! Miksi en?

Silloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa,

kärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat

siksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain

mahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ

on hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin...! Saisinko

panna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma

voisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.

Odotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan

muukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.

Viikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä

tuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.

-- Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. --

Eiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.

Sitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun

vankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei

hän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä

uskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin

salaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.

-- Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.

-- Minä menen Viipuriin, päätin heti.

-- Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen,

sanoi Heikki.

-- Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju.

-- Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun

rintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.

Aloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten

leimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen

sairastumisen Viipurissa.

Ennen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.

-- Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. -- Hän

lähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni.

Samalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta

pohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.

-- Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli

vain sattumalta nähnyt.

Säde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.

-- Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. -- Voiko

hänestä sitten tulla upseeri?

-- Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se

mahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.

-- Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.

-- Oletko pahoillasi?

-- Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.

-- Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt

vangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.

-- Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna

matkustaa häntä katsomaan.

-- Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.

-- Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.

-- Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen

ja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat

vähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin

takaisin, kertoi Siiri.

-- Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja

tunsin matkahaluni kiihtyvän.

-- No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. -- Ja kyllä minäkin

sinun sijassasi menisin.

-- Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.

-- Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä

kovasti, sanoi Säde.

-- Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei

vain unohdu, vastasi hänelle Siiri.

-- Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa

punaiset pois, sanoi Säde.

-- Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö

niin?

-- Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde

nauraen.

-- Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.

-- Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi

viipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.

-- Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.

-- Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä,

ja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.

-- Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, -- mutta jos he ottavat

sinutkin kiinni.

-- Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole

vanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!

-- Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.

-- Minulta myös, lisäsi Säde.

-- Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena

heidän ystävällisyydestään.

* * * * *

Matka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat

kaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa

luo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä

vanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina

oli jokin äärimmäinen hätä painamassa.

Perin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua

nimeltä ja kysyi, minne olin menossa.

-- Viipuriin, vastasin. -- Mutta kuka te olette?

-- Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta

jo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.

-- Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.

-- Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.

Me puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän

oli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.

-- Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi

aavistanut huoleni.

-- Poikani on siellä punaisten vankina.

-- Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti

hän hiljaisella äänellä.

-- Matkalla, vastasin arviolta.

-- Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.

-- Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun

paperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut

työtodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle

sementtitöihin. -- Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun

asemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä

töitä. -- Ei siis aseissa...?

-- Ei! vakuutin umpimähkään.

-- Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.

-- Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta

silmiini.

-- Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä

kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.

-- Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.

-- Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se

minua tässä tapauksessa estäisi.

-- Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin

kohtalon kädestä.

-- Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt

palkitaan, sanoi hän hymyillen.

-- Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.

-- Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.

Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet

aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse

kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.

-- Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.

-- Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. -- Ajuri vie teidät

ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti

lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.

Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se

toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin

melkein iloisella mielellä.

-- Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan

merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja

tavattuani hänet kotona.

-- Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut.

Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia

tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä...

-- Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?

-- Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.

-- Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.

-- No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan,

lauhdutti Maija.

Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään

hän tavallisesti asuu meillä.

Kerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko

hän sellaista miestä.

-- Ei ole kunnia..., vastasi hän, -- eikä niihin herroihin voi

luottaa.

Intoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi

entistä pahempana.

-- Onko Apu siis vaarassa? kysyin. -- Tiedätkö mitään?

-- Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.

-- Avustako?

-- Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti

huolehtinut juuri Avun asiasta.

-- Oi, kiitos!

-- Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.

-- Entä ruoka ... saako hän sitä vankilassa?

-- Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt

hänelle säännöllisesti.

-- Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!

-- Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli

totisesti tärisyttävää.

-- Onko ollut selkkauksia?

-- Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä

juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja

satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan

välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma

katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä

kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä

ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle,

kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en

voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen

vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.

-- Mikä onni, että tunsit hänet.

-- Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen

kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä

he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten

elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.

-- Huh, ja Apu...!

-- Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli

jäänyt tavaroiden joukkoon.

-- Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi

kaameana sydäntäni ahdistamaan. -- Missä se nyt on?

-- Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!

-- Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän...?

-- Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu

kysyi tarkastettiinko häntä. "Ei suinkaan, miksi niin?" kysyi rouva

Ylänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa

paperin mukaansa pois vankilasta. "Mutta millä keinoin tuon paperin

saamme tänne?" sanoi herra Ylänne.

-- Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt

saada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena

oleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti

mukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin

yksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen

koppiinsa.

-- Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja

kannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se

vielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan

kotiinsa.

-- Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut

punaisten käsiin!

-- Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. -- Minä vain pelkään

sittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä

joka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole

voinut pysyä vaiti.

-- Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.

-- Ensi työksemme, varmisti Maija. -- Jos olisin uskaltanut hävittää

sen paperin, olisin jo aikoja... Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja

tarkastus voi tapahtua koska tahansa.

Me menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme

levottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla,

valokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla

tavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme

rauhallisempina Maijan kotiin.

-- Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset

kymmenen päivää elänyt, sanoi hän.

-- Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.

-- On ollut -- paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen

Apua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei

ollut ketään sennimistä. "Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja

hänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön", selitettiin

lisäksi. "Viekää minut hänen puheilleen", pyysi pastori.

-- Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.

Pastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. Työmies

Rantanen oli juuri Apu.

-- Kuinka sellaista voi sattua?

-- Apu oli antanut heille sennimiset paperit.

-- Voi taivas? Miksi?

-- Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja

sitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties

hänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa

kohti.

-- Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.

-- Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin

läsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt

esille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut

haltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. "Tässä

on totuus", sanoi Apu, "eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta".

-- Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille.

Mutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella

koko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.

-- Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani

laukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet

pistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.

-- Voi voi, kuinka se selvisi?

-- Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa:

"Pelastettu!" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai

hoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan

käheänä.

-- No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?

-- Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka

sattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin

jäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain

nauranut ja sanonut vahdille: "Taisin kiireessä kietaista ylleni

väärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte."

-- Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut

vahdille koko laatikollisen.

-- Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?

-- Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa?

sanoi Maija.

-- Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut

kuin omasta pojastasi.

-- Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä

vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen

tuollaisen rakkaan pojan puolesta.

-- Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia

Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori ... milloin

ja missä saan häntä kiittää?

-- Ehditäänhän tässä.

Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin

tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio

peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty

vapaaksi.

Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun

hämmästys, kun hän näki minut.

-- Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.

Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa,

kuinka asian laita oikeastaan oli.

-- Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän

parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla,

juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.

-- Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi,

vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.

Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että

vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä.

Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.

Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun

vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli

sekamelskaa.

Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi

jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet

olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.

Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu

luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä

ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.

Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten

tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne,

tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai

ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli

esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.

Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneet

Avun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.

Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoi

palata muistiin.

-- Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin

hänelle.

En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot

vanhoiksi.

-- Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla... Siitä ei ole hyvä puhua,

sanoi hän vältellen. -- Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.

-- Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.

-- Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun

töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat

varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa.

Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten

laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä

pääsivät. Luultavampaa on sentään...

-- Entä sinä?

-- Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli

elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.

-- Ja sitten sinua kuulusteltiin.

-- Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin

häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi

määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna

marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme

toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin

julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin,

että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään.

Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä

rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.

-- Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos

uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä

kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän

minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa

lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas

kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.

-- Hm, myhähti Taju. -- Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.

-- Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi

pyrkisin, vastasi Apu.

Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja

toimintahalu oli poissa.

-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.

-- On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.

Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse

muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi

yhtä saavuttamattomana.

Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä

ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään,

ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa

syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka

paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!

Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut

jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.