IX

Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus

päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin

voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa.

Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.

Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan

tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti

pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun

oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen

toimintansa turvaksi.

Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli

ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä

täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli

peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän

täynnä synkkää uhkaa.

-- Eksymmekö? Mahdollisesti!

Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.

-- Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!

He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan.

Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys

jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi

ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva

punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä

kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen

voimastaan?

Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin

todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat

heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka.

He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään

sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi

odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan

punaisen meren?

Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys

valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista

nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena

levisi sodan kauhu ympäri maan.

Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja

kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin

tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se

tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja

turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva.

Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että

muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi

keskenänsä -- koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli

kehityksen laki kaiken tämän johtaja.

Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut

raivottaret...

* * * * *

Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".

Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi,

mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.

Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa

ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä -- surman

suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se

on kova tuomio.

Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta

hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen,

jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme

uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin

pantiin.

Apu vaati sitä minulta matkaansa.

-- Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän

muutenkin kovin myöhään, sanoin.

-- Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!

Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.

Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.

Lähtiessään hän kuiskasi:

-- Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.

X

Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona

toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena

lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi,

ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.

-- Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää,

kovaa vaatetta.

-- Kuinka niin?

Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:

-- Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia...

-- Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.

-- Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.

-- Apu ei sanonut mitään.

-- Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.

-- Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän

ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja

mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.

-- Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi

hän katsoen minuun avoimesti.

-- Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.

-- Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa

antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä

pitkä rivi -- kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.

-- En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä --

olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja

menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on

otettu...!

En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.

-- Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.

Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.

-- Hän siis kävi täällä?

-- Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa

ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja

hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan

ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.

-- Mitä Säde sanoo?

-- Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!

-- Et suinkaan sinä suostuisi?

-- Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti

tarvitaankin, kunhan joudutaan.

-- Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin

ihmeissäni.

-- Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui,

kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita

auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä

selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.

-- Missä Säde nyt on? kysyin.

-- Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla

on niitä jo aika varasto.

-- Ihmeellistä!

-- Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan.

Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule

katsomaan!

Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen

taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja,

säärystimiä, sukkia...

Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt

entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna

noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen

lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.

-- Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.

-- Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.

-- Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. -- Eiköhän vain

sydämesikin syki nopeammin?

Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan

ilmi kiihtyneen mielentilani.

-- Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja

ihan ilmitulessa pelkästä innosta.

-- Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua

peloittaa ja...

-- Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen

tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska

nuorukainen.

-- Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. --

Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen

kuolema...

-- Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina

antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä

harvoin nähnyt.

Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen

kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.

-- Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. -- Pian viemme sen

keskussäiliöön.

Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta

ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa,

ranteissa ja vyössä.

Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä

oli siihen varaa.

Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta.

Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa

oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona

kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja

iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.

Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt

olemaan ajan tavan mukainen -- vapaa.

Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää,

tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja

ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle

annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä

edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin

tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa

pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain

rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.

Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä

aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli

rakastettava lapsi.

Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin

paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.

Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen

sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun

puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei

olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin...

Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".

Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu,

sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet

kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka

raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä

tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole

sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia

voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen

käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja

rumuuden ylle!

Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa

antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi

sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni

vapisi hänen puolestaan.

Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi

meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi

omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen

seikka.

-- Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, -- mutta

älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi... Ja

tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja

ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.

-- Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.

-- Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.

-- On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy

kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.

-- Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi

Siiri nuorukaisen mentyä.

-- Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä

poikaa.

-- Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo

muuttuneet, vastasi Siiri.

-- Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.

-- Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.

-- Tietääkö Taju?

-- Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan

varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.

Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.

-- Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa

millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei

unohdu lörpöttelemään.

-- Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. -- Mihinkä se

sellainen veisi, jos kaikki...

-- Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa,

sanoi Säde.

-- Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen

kirkkaasta ajatustavasta.

-- Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti

Säde.

-- Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille

olisi vaikeata, sanoin.

-- Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.

-- Herra ties!

-- Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.

-- Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.

-- Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. -- Se olisi

liian paljon ja kuitenkin liian vähän.

-- Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.

-- Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.

-- Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde

pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen

ihailuaan.

-- Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin

hiljaa.

-- Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.

Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu

oli siis täälläkin jätetty -- uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä

vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja

helliä suhteita.

Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman

vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen

kammosta tappaa ihmisiä.

-- Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?

-- On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän

vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.

-- Sinähän tahdoit mennä mukaan.

-- Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään

peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin

unohtaa vaarat ja vastuksetkin.

Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.

-- Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman

ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.

-- Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.

-- Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi

innostaisi.

-- Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.

-- Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta.

Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla

tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.

-- Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden

järjestelyssä.

-- Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin

empien.

Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.

-- En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.

-- Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole

kahtia jaettava, se on yksi.

-- Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.

-- Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.

-- Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja

Säde loi minuun hämmästyneen katseen.

-- En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni

sellaisia sanoja.

-- Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan

tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.

-- Sinä siis kuitenkin uskot minua.

-- Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.

-- Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei

voiton äänen varmuudesta.

-- Pelkäätkö poikiesi puolesta?

-- Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.

-- Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi

Siiri hymyillen säälivästi.

-- Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun

vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto,

johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen

rauhallinen.

-- Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.

-- Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan

ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni

ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa

sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen

vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita

edeltäpäin.

-- Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.

-- Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni.

Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe

ei paljoa paina.

-- Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen

miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.

-- Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet

surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.