VIII

Kului viikkoja Avun lähdöstä, ja uudet tapahtumat kerääntyivät

röykkiöiksi ympärillämme. Kapina ulotti tuhoisia otteitaan joka

puolelle. Suruviestit, kamalat julmuudet, ryöstöt ja murhat

kuuluivat päiväjärjestykseen. Kuulat sinkoilivat siellä täällä,

väliin rauhallisella kadullakin. Vangittuja kuljetettiin autoilla

kuka ties mille retkelle. Kammottava ahdistus nousi toisinaan kuin

hyökyaalto myrskyssä huuhtaisemaan ja pakotti tarrautumaan lähinnä

olevaan tukeen, ettei sortuisi epätoivoon. Kaikki tämä taittoi kärjen

omasta läheisimmästä kohdasta, opetti elämään päivästä päivään ja yhä

pysymään tasapainossa näiden yleisinhimillisten vaikeuksien keskellä.

Voi, olisipa silloin saanut paeta yksinäisyyden aurinkoiseen maahan,

elääkseen siellä vaikka vedestä, leivästä ja ihanasta luonnosta, niin

ettei tarvitsisi ajatella, ei olla levoton, ei kärsiä. Sieltä ei

mieli tekisi takaisin tähän epävarmuuden ja levottomuuden keskukseen,

joka yhä lujemmin, yhä pahaenteisemmin veti nieluunsa. Tuo etäisen

levon ajatus väikkyi mielessäni kuin kirkas, virkistävä lähde

paahteessa vaeltavalle.

Kuinka usein heräsin auton jyrinään ja törähtelyyn, ja sydäntäni

sävähdytti se ajatus, että rakkaani ehkä olivat jossakin vaarassa.

Ja kun äänet etenivät, tunnit kuluivat yön tai päivän hiljaisessa

yksinäisyydessä tuomatta surun tai ilon viestiä, tuntui siltä kuin

minut olisi yksin lähetetty kuolemaan, eikä kukaan ollut siltä tieltä

takaisin kutsumassa.

-- Näinkö loppu on tulossa? Joku ehkä tarttuu oven ripaan, astuu

sisään...!

Jokin yöllinen ääni läheltäni sai minut kadottamaan kaikki

luonnolliset suhteet. Pelko kuljetti minua hurjassa saatossaan kuin

virta rannalta riipomiaan turpeita, multaa, puita. Mielijohteitteni

jokainen erikoiskohta kieppui aikansa pyörteessä, paisui

ylivoimaiseksi vaaraksi todellisuuden tunnulla, vyöryi ylitseni

jonkin äänen, risahduksen kantamana ja kangistutti tönkäksi. Kun

tuskan kouristus päästi irti, uhkasi toinen uusilla kärsimyksillä:

kalvavan surun, kaipuun ja tyhjyyden mahdollisuudella; taikka alkoi

syiden ja seurausten ilkkuva karnevaali, joka julmana ja armottomana

heitti minulle kysymyksiään. -- Miksi oli niin ja niin, ja mikä oli

voinut olla syynä?

Toisinaan päivän tapahtumat järjestyivät näytelmäksi kuvitteluissani.

Mutta ne pyörivät epäselvien kuvitelmieni tahdin mukaan milloin

tuttuina, hullunkurisina ja vapauttavina, milloin mielettöminä,

outoina ja kammottavina.

Usein manasin esiin tahallani, tahtoni ja maltittomuuteni voimalla,

Avun mahdolliset toimet, retket ja vaiheet. Joskus taas luulin

päässeeni häntä lähelle harhaillessani aivan tuntemattomilla

seuduilla, jotka kuitenkin itse kansoitin ja maalailin omalla

kuvittelukyvylläni, enkä siis koskaan saanut välitöntä varmuutta

siitä, että Avulla oli niiden kanssa mitään yhteyttä. Kaiken tämän

levottomuuteni ohella en sittenkään pelännyt Avun persoonallisen

kohtalon puolesta, en kuvitellut hänelle julmaa uhkaa tai loppua, en

mitään määrättyä.

Toisin vuoroin näin -- niinkuin sanotaan kuolemaisillaan olevien

näkevän -- oman lapsuuteni rauhalliset ajat, aurinkoiset kesät,

kotikylän puuhat, vanhempieni, veljien ja siskojen touhut, oman

saamattoman itseni ja -- Avun lapsuuden kohta kohdalta. Mieleeni

palasivat hänen sanansa, erikoiset leikkinsä, joku kosketus hennolla

kädellä, joku kysymys tai asento. Tälle näkemykselle oli aina

yhteistä lapsen avoin katse, jossa oli luottamus ja varma vetoaminen.

-- Näinkö, äiti?

Niin kuluivat useimmat yöni ja välistä yksinäiset, synkät päiväni,

kunnes Apu tuli kotiin -- äkkiä, ilmoittamatta. Hän soitti ovikelloa,

ja minä menin avaamaan.

-- Sinäkö...? sain sanotuksi, ja iloinen helpotus hulmahti ylitseni.

Seuraavassa tuokiossa jo vapisin, näin hänet tai olin tietoinen

siitä, mitä näin, ja äidillinen vaistoni esti minua sanomasta,

katseella tai eleellä ilmaisemasta, mistä heti olin selvillä.

Hän oli kovin sairas, kuumeessa, puhui kangertaen, epäselvästi,

liikkui laahustaen kuin raskaat kengät olisivat tuottaneet hänelle

sanomatonta tuskaa joka askeleella. Samasta tuskasta puhui katse,

kasvojen jännitetty ilme, otsan hiki, käden vapiseva kosketus ja

kuuma hengitys.

Sanomatta kaiken tuon uhallakaan mitään keksin syitä saadakseni hänet

pian riisutuksi, kylpyyn ja vuoteeseen. Mikä ilo nähdä lapsellinen

hymy hänen tuskaisilla kasvoillaan ja kuin anteeksipyyntö sanoissaan:

-- Marssista meni jalat mäsäksi. En ole ollut näistä vaatteista

poissa, en kunnollisessa vuoteessa sitten kun kotona. Aina pesemättä!

Riisuin häneltä kengät.

Sukat olivat käyneet kiinni jalkoihin. Liotin ne irti lämpimällä

vedellä, ja silloin tulivat esille veriset hankaantumisen haavat.

-- Kuinka kauan ne ovat olleet näin?

-- En jaksa muistaa.

Hän antoi minulle pienen paperilapun, johon oli töhertäen kirjoitettu

jotakin. Lähemmin sitä katseltuani sain selville, että Apu oli

korotettu kersantiksi Suomen valkoisessa armeijassa.

-- Kalliisti ostettu, sanoin hymyillen.

-- Se on hyvin säilytettävä, sanoi hän kiihkeästi.

-- Niinkuin tahdot, lapsi kulta, panen sen omaan laatikkoosi.

-- Mutta avaimen pidän itse.

Kuume yltyi, oli välttämätöntä mennä vuoteeseen. Nähdessäni hänet

tuossa tilassa voin ymmärtää, mitä sillä retkellä oli kestetty.

Koetin udellakin lähempiä tietoja, mutta Apu pysyi vaiti. Mitä se

todisti? Uskomatonta kärsimystäkö, epäinhimillistä ponnistusta --

vai ehkä kovuutta, raakuutta, paatumusta? Hänen katseensa väitteli;

kasvoilla oli katkeruutta ja pettymystä.

Mitä he olivat tehneet minun Avulleni? Hänen valoisa, sytyttävä

mielensä oli sammutettu, hänen toivehikkuutensa ja tarmonsa murrettu.

Mitä tämä merkitsi?

Se puhui asioista, joita hänen ihmisyytensä kammoi, eikä hän tahtonut

niitä paljastaa.

-- Rakas lapsi, en tahdo vaivata sinua kyselyillä. Ymmärrän.

Tuollainen vaitelias kärsimys on tietenkin tuhansien osa.

-- On kai meidän, jos heidänkin, sanoi hän.

-- Keitä tarkoitat? kysyin, sillä hänen sanansa olivat katkonaisia ja

kuumeenomaisia.

-- Valkoisia ja punaisia, sanoi hän, ja samalla hän näytti vaipuvan

uneen.

Kuinka hän oli muuttunut! Minulle hän kuitenkin oli sama kuin ennen.

Kuumeen puna elävöitti nyt kasvoja, vaikka tummat varjot kuoppiinsa

painuneiden silmien ympärillä kertoivat tuhon teoista.

Valvoessani myöhään yöhön hänen vuoteensa ääressä hiipi sydämeeni

väristys, ja kammottavana hirviönä nousi ajatuksiini nimetön uhka

ajan povesta. Lukemattomat kasvot kohosivat elämän merestä tuskaisina

apua huutaen, kuoleman kouristamina, tuskin enää tuntien ruumiillista

kipua, tarttuessaan viimeiseen toivoon säilyttää henkensä. Ja kun

nämä taistelijat olivat pelastuneet ja hetken nauttineet lepoa,

tempaisi elämä entistä kiivaammin sinne, missä uudet kärsimykset ja

ponnistukset odottivat. Eikä heillä kuitenkaan ollut muuta elvykettä,

selvempää käsitystä itse päämäärästä eikä tehtävänsä syistä kuin ehkä

jokin muodoton ja hämärä aavistus jostakin pyrkimyksestä luvattuun,

etäiseen onneen, ja se onni kuvastui heidän uupumuksessaan levon

kaipuuna -- olemisen keveytenä...

Mikä oli se voima, joka meikäläisiä vei kestämään näitä vaivoja ja

kärsimyksiä, uhmaamaan kuolemaa?

Nuoruus. He olivat kaikki nuoria, olipa heillä vuosia paljon tai

vähän. Nuoruuden ylistyslaulu oman voiman ilmaisuna kajahteli

riveissä. Valtimot sykkivät taistelun tahdissa. Retkillä,

koettelemuksissa he painuivat lujaksi yhteydeksi, ryntäsivät

nurkumatta tuntemattomiin kärsimyksiin -- uhrin pyhään toimitukseen,

hymyillen, leikitellen.

Siksi ei kuulunut valitusta.

Kuinka voisin koskaan unhottaa hänen vielä lapsekkaita, laihtuneita

kasvojaan, joissa kuumeiset silmät hehkuivat, kun hän kiitollisena

olostaan kotona, omassa vuoteessaan, käsistäni otti ruokansa,

juomansa ja hoitonsa.

-- Täällä on niin ylellisen hyvä olla, sanoi hän silitellen

peitettään. -- Minä nukun tähän pehmeään ja lämpimään, eikä päivä ole

koskaan paistanut keskellä talvea näin kirkkaasti, äiti!

Niin hän puhui valoisana päivänään, mutta toisin vuoroin tuli

tuska. Kun iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen ja hänen uupunut

katseensa muuttui kuumekiiltoiseksi, hiipivät houreet salakähmäisinä

pimennoista, ja Apu jutteli heille hiljaa, kuin kesytellen ja

lepytellen.

Ja minä muistelin aikoja, jolloin olin istunut pikku Tajun vuoteen

ääressä ja taistellut hänen kanssaan "muttalaitia" vastaan --

elämästä ja kuolemasta.

Muistojen maailmasta nousi myöskin tällä hetkellä se uneni, josta

herättyäni ensi kerran näin Avun -- Heikin kämmenellä.

Kuinka se uni olikin selvänä mielessäni: Laajat vedet, rannattomat

metsät, joiden yllä liitelin vailla maisia esteitä ja kuulin

poikani huudon -- hän oli nuorukainen -- kutsuvan minua. Kuinka

hän niin kutsuikin? Minä riensin, etsin kaikkialta, kuulin äänen

sieltä täältä, joka puolelta -- en tavannut, en saavuttanut, ja

kaipuu poltti minua kuin jano kesäisessä helteessä ja uupumuksessa.

Mieluista oli palautua todellisuuteen.

Tuossa hän lepäsi. Nyt hän oli minun omani, kuin sylilapsi

heikkoudessaan, vallassani ja -- turvassa. Mutta kuinka kauan?

Sammutin valon ja samalla omat kuvitteluni. Tahdoin olla hänen

vallassaan, hänen palvelijanaan. Vaivuin puoleksi horroksiin

levätessäni nojatuolissa, sairasvuoteen ääressä.

Apu otti hiljaa käteni ja nukahti. Näin hänen oli rauhallisempi saada

unta.

Mutta hetken päästä hän kävi levottomaksi.

Tällä kertaa hän houraili -- vai oliko se vain minun ajatusteni

heijastusta -- en tiedä.

Kätköistä nousi kutsu, se kuului tulevan kaukaa, houkutteli sävelinä

soiden. Askelten jyminä kaikui kuin kadun kivitykseltä. Me yhdyimme

joukkoon ja nousimme kummulle. Sieltä näimme kaukaisia taloja,

metsää, maita. Ah, se oli tuntematon, ventovieras seutu! Keskellä

maisemaa kohosi järven ulapalla saari. Rannalla oli sakea, aseellinen

miesjoukko, se tähtäsi, ampui, ja kaiku kertasi pamaukset saaresta

saareen, rannasta rantaan, ja pauhua, pauketta kesti lakkaamatta,

iskien minuun yhä kipeämmin...

Tuo näky haihtui, ja unimaailmaan vaipuneena näin syvyydestä nousevan

valon. Kevät kohotti niitylle vuokkoja, keltakukkia ja orvokkeja, ja

hyönteiset kiitivät vikkelinä niiden juurilla. Kukkea maa kutsui Apua

-- olimme lapsuuden aikaisella kesäsaarellamme, jossa uudistuivat

monipuuhaiset leikit, kasvien ja itikkain pyynti, marjaretket. Hän

eli kaikki uudestaan kuin näyttämöllä, valoisalla kummulla. Sitten

alkoivat koulun monet tehtävät, velvollisuudet, tietojen kerääminen,

kunnes vapaus toi ensi lemmen ja hän, se ainoa, unelmoitu, toi

viileätä vettä polttaville jaloille ja kuiskasi: -- Uhrisi on

sinunkin annettava, se on rakkauteni vaatima ropo!

Samassa heräsin ja kuulin Avun äänen. Hän pyysi tulta. Kasvot

hehkuivat, ja minä annoin hänelle virkistävää juomaa.

-- Äiti, etkö luule minun jo voivan nousta? Pitäisi lähteä uudestaan,

joka päivä on kallis. Heillä on liian vähän miehiä!

-- Miksi niin?

-- Uhrini minunkin on annettava, se on rakkauden vaatima ropo!

vastasi hän.

-- Oletko nähnyt unta? sain sanotuksi. -- Nuo sanathan ovat samoja

kuin...

-- Olen. Se oli niin todellista.

-- Kummallista...!

-- Minä näen niin paljon, eikä se ole unta, sanoi hän vilkkaammin.

-- Se on kuumetta, vakuutin hänelle.

En olisi tahtonut kiihoittaa hänen kuvittelujaan kyselyillä ja

selityksillä, mutta mieltäni ahdisti epämääräinen pelko, kun olin

tietoinen hänen ajatuksistaan ja tunne-elämästään.

-- Mitä sinä voisit nähdä? Niinkö, että tajuat asioita ja tiloja?

kysyin yhä levottomampana.

-- En tiedä -- ehkä, voisihan sen niinkin selittää. Minä jaksan jo

paljoa paremmin, eikä jalkakaan enää kivistä. Ja siitä on minulla

niin hyvä ja vapauttava tunne. Kaikenlainen kurjuus haihtuu minusta

vähitellen, ja samalla hellittää levottomuuskin ja jonkinlainen

tyhjyys, joka tässä vielä eilen pyöri ja kieri ympärilläni.

-- Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen,

hiukan vapautuneena painostuksesta.

-- Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki

tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen

puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo

näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.

Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli

eloisampi pikku veitikka kuin ennen.

-- Me taidamme kohta kyetä nousemaan.

-- Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut

ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden

kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana

laulanut, huutanut!

Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta,

ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin

joukkoon, mukaan, tuntemattomaan -- epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä

oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja

sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla

kentällä kuulumattomiin.

Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon,

vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon

lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä

rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa

paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla

kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta

tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä

heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi

kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä

usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria,

pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet

esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut

selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet

ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja

lapsellisen innostuksen välittömyys.

Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä,

hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja

käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista -- kaikesta, mistä

vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku

poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja

korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka

asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö

oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä --

maailman suurimmassa murhenäytelmässä -- tajuta, jäi itsekunkin

harkittavaksi.

Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa

kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista

tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä

kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen

väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös

valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja

menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan

päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii

sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee

kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen

vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."

Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä,

kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi,

hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.

Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän

sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.

Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti

maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka

oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta

epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä

ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä

enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin

oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain

surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat

poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä

välitti? Lähimmäiset...? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut

enää lähimmäistä. Kansa, oma maako...? Oi, ne kyllä olivat, mutta

niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain

aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan

kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.

-- Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta,

tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja

hän tuijotti minuun kysyvästi.

-- Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä,

jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä

kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä

antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos

hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin

etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen

silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?

Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi -- kuin

nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella

äänellä.

Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen,

salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.

Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli

minulle arvoitus.

Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen

tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena

välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan

piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta... Mutta hän ei vielä voinut

tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen.

Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen

tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti

hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias

ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan

tarkoitti.

Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja

äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten

kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa

vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.

Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui

syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja

ruman raivotessa.

Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä

väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen

oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen

selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä

antamassa.