VII

Olimme valmistuneet viettämään yhdessä onnellista joulua ja suurella

vaivalla ja monilla kieltäymyksillä keränneet sen varalle kaikkea

hyvää, mitä vanhoissa varastoissa vielä oli. Tädin tuoma joulukinkku

oli juhlallisesti koristettu ja odotti vain viimeistä voitelustaan.

Pari päivää ennen aattoa piti Tajun lähteä matkalle.

-- Minne, hyvä lapsi? Ethän nyt jouluksi pois kotoa!

-- Tärkeät asiat -- virallinen komennus.

-- Elähän mitä! ihmetteli Apukin.

-- No minne sitten?

-- Kuopioon ja vähä muualle. Sanon sen vain teille. Älkää olko

levottomia. Aattoiltana myöhään olen jo taas kotona. Ajamme yhtä

painoa edestakaisin.

-- Kutka me?

-- Se jää teiltä tietämättä. Meitä on vain kaksi.

-- Millä asioilla? uteli isä.

-- Luottamusasioilla. Enempää en voi sanoa.

-- Se on vaarallinen matka, päätteli Apu.

-- Ja juuri sen vuoksi pidettävä salassa, varoitti Taju.

Niin oli jouluilommekin muuttunut jännityksen juhlaksi.

Täti lauloi jouluvirret kauniilla, pehmeällä äänellään, ja kuusen

pikku kynttilät sädehtivät, mutta kyyneleet nousivat silmiini,

enkä oikein ollut selvillä, surinko vai iloitsinko. Toinen silmä

nauroi, toinen itki. Ilta kului, kello löi yhdeksän -- kymmenen --

yksitoista. Hetket kävivät pitkiksi, ja jokainen risahdus portaissa

houkutteli minut ovelle. Mutta toiset tekeytyivät levollisiksi.

Vietimme yhdessä aamupuoleen yötä joulua, sillä turhaa oli uneen

turvautua. Tajua ei kuulunut.

Joulupäivämme venyi loppumattomiin. Taju ei tullut vieläkään. Eräs

hänen toverinsa kävi jo kuulemassa, ja häneltä saimme tietää Tajun

lähteneen toimittamaan jotakin ylen välttämätöntä asiaa toverikunnan

luottamusmiehenä.

-- Mutta missä he voisivat viipyä?

-- Joutuneet ehkä kiikkiin, sanoi Heikki.

-- Hm!

Toveri poistui lohdutettuaan meitä, mutta palasi parin tunnin

kuluttua, meni ja tuli illalla uudestaan. Puhelimellakaan ei voinut

tiedustella. Parasta oli olla varuillaan.

Taju ei saapunut ennenkuin toisena joulupäivänä. Vasta vaipuessani

hänen syliinsä käsitin jännitykseni. Polvet pettivät hetkeksi.

-- Missä te viivyitte?

-- Istuimme lumessa radalla. Juna seisoi kuin naulaan! selitti hän

suuret silmät levällään.

Vapauttava nauru saattoi meidät irtaantumaan levottomuuden

vavistuksesta. Ja kun Taju oli purkanut matkalaukkunsa ja

salaperäisenä myhäillen istui kanssamme pöydässä, alkoi meille vasta

oikea joulu.

Täysin unohtaen vaaran, pöytämme köyhyyden, nykyiset ja vastaiset

huolet olimme silloin niinkuin niin usein ennen onnellinen yhteys.

-- Eikö teidän tullut nälkä? kysyin vielä, sillä mieleni pyrki

kaivautumaan siihen, mikä oli pitänyt meitä niin kovassa

jännityksessä.

-- Nälkäkö? Kuka nyt lähtisi sellaiselle retkelle ilman

ravintolavaunua matkassaan! vastasi Taju hieno hymy suupielessä.

-- Siis oikein herroiksi! sanoi Heikki.

-- Suuriksi herroiksi! lisäsi Apu.

-- Suuria lapsia te olette. Vaarassa komeileminen on tosiaan

kokemisen arvoista, vai mitä? pistelin minä. -- Älkää vain tästä

lähin ihmetelkö punaisten iloa, kun he autoissa rehentelevät.

-- No, tämä on sentään toista, puolusteli Apu.

-- Hiukan rohkeampaa ja komeampaa, myönsin, ja siihen he tyytyivät.

-- Mikä teillä oli asiana? kysyi Heikki nähtävästi tahallaan

unhottaen, että Taju jo aikaisemmin oli välttänyt selittelyjä.

-- Ei ole minun vallassani siitä puhua, sanoi Taju vaatimattomasti,

ja savukkeen imukkeeseen puserretut huulet näyttivät sulkeneen asiat

varmasti lukkojen taakse.

* * * * *

Tätä menemistä ja tulemista, jännitystä ja sen laukeamista, öisiä

retkeilyjä ja päivän eriluontoisia, salaisia tehtäviä riitti yhä, ja

minun täytyi siihen tottua.

Ja kun sitten tuli hetki, jolloin Avun vuoro oli lähteä pitkälle

matkalle, minne ja kuinka kauaksi, sitähän ei voitu sanoa, oli se

kuin edeltäpäin tiettyä ja sovittua. Kyselyihini hän vastasi vain:

-- Harjoituksiin.

-- Minne?

-- Pohjanmaalle.

-- Milloin palaat?

-- Kukapa sen tietää. Voihan sattua yllätys.

-- Oletko siihenkin valmistunut?

-- En suinkaan, nauroi hän, -- senhän vuoksi menenkin harjoittamaan.

-- Ja sitten?

-- Se on taas sen ajan murhe.

Olisin tahtonut kysyä enemmänkin, sillä hänen hätäiset ja väistelevät

vastauksensa ilmaisivat epäröivää ja ristiriitaista mieltä. Se ei

johtunut ainoastaan tehtävän pulmallisuudesta tai odottavien vaarojen

ilmeisestä mahdollisuudesta, sillä sehän kuului asian luontoon.

Mutta hän vältti katsettani, painoi päänsä alas ja tuijotti eteensä

sanaakaan sanomatta.

-- Oletko käynyt hyvästelemässä Siiri-tädillä? kysyin kerran.

-- Olen tietysti, sanoi hän, ja valoisa hymy elvytti hänen kasvojaan

hetkeksi.

Siltä taholta ei siis tuo miettiväisyys häntä ahdistanut.

-- Älä nyt vain luule, äiti, että minä pelkään tämän retken

vaarallisuutta, lohdutti hän minua nähdessään mieleni painuvan yhä

alakuloisemmaksi.

-- Tiedätkö, Apu, on asioita, joita emme voi ymmärtää, vaikka ne

elämässämme uudistuvat kymmenet kerrat yhä samaa puhuvina. Se riippuu

kai siitä, että niiden tulkitseminen tähtää liian lähelle sydäntämme

ja tarttuu elämämme arimpaan hermoon.

-- Jotakin omaa ja ihan salassa pidettävää kullakin pitää olla,

vastasi Apu yhä vältellen.

-- Paitsi sitä on vielä yleisiä, selvittämättömiä totuuksia, joita

kaihdamme taikauskoisen pelokkaina.

-- Mitä ne muka ovat?

-- Vaikeat ristiriidat. Sinä sanoit joku aika sitten, ettet voi

vihata ketään etkä tahdo sen vuoksi myöskään tappaa toista ihmistä.

-- Miksi äiti sitä nyt penkoo? kysyi hän punastuen tuskastuneena.

-- Sinä lähdet vapaaehtoisesti, ja taistelu on lopullisena

tarkoituksena.

-- Voinko minä sille mitään, että ihmisyys vaatii minua tekemään,

mitä järkeni tällä hetkellä pitää välttämättömänä.

-- Järkesi -- entä tunteesi?

Tiesin kyllä jännittäneeni liiaksi, sillä ymmärsin hyvin, mistä hänen

miettiväisyytensä johtui.

Se oli siis alkanut hänessä taaskin nostaa päätään, tuo ristiriita

ihmishengen ottamisesta.

-- Annetaan sen nyt olla! sanoi hän melkein uhkamielellä ja katsoi

minuun tuimasti.

Se silmäys viilsi minua kipeästi ja syvälti, ja minä tunsin hänet

itsessäni kuin kosken pohjasta työntyvän hyrskyn. Siellä syvällä,

pohjalla, oli salainen ottelu, pakkovesien synnyttämä kuohunta,

joka ei vielä päässyt vapaasti nousemaan ilmoille, kun toiset vedet

kiitivät sen ylitse ja sivuitse rajussa vauhdissa, iskien milloin

miltäkin puolelta tuota yhtä pyörrettä ja velloen sitä samalla

paikalla.

Hän tahtoi vapautua, päästä selville vesille joko kuohuisena, rajuna

hyrskeenä tai suorajuoksuisena, tiiviinä virtana.

-- Sinun pitää ymmärtää, ettei mikään ulkonainen pakota sinua, sanoin

arastellen, sillä tiesinhän haavoittavani häntä verisesti.

Hän painui istumaan pöydän ääreen ja pysyi hetken aikaa ääneti.

-- Äiti, älä kiusaa minua! huusi hän sitten.

-- En enempää, lapsi kulta. Se tekee minullekin niin kipeää -- niin

sanomattoman kipeää -- enkä kuitenkaan voi jättää sanomatta: Ken

miekkaan tarttuu...

-- Anna olla! keskeytti hän varmalla ja hillityllä äänellä.

Minä katsahdin häneen ja ymmärsin päätöksen tehdyksi -- tai olihan

se jo aikaisemmin tehty. Hän oli vain hetkeksi pysähtynyt katsomaan

taaksensa, ikäänkuin rakkaita seutuja silmäilemään, sitoessaan

matkareppua selkäänsä lähdössä oudoille reiteille.

-- Kirjoitatko?

-- Joka viikko niin kauan kuin voin.

-- Tiedäthän, että se on minulle elämän asia.

-- Mitään pitkiä epistoloita ei synny.

-- Eihän toki, vain pari sanaa omalla kädelläsi.

-- Mutta ei omalla kielellä. Ehkä englanniksi.

-- Vaikka se olisi kiinankieltä, kun vain saan sanan.

-- Lopulta pistän vain puumerkkini, pilaili hän, vähitellen eksyttäen

kintereiltään äskeisen raskaan kamppailun.

-- Sitten kun et enää voi...

Ääneni kävi epäselväksi.

-- Siitä ei sitten kannata puhuakaan, sanoi hän säälien ja hymyili.

-- Olenhan minä levollinen. Minulla on oma vaistoni, oma tuntemiseni,

johon luotan. Tällä kertaa en pelkää puolestasi, sinä tulet jälleen

kotiin, sanoin hänelle, sillä minussa oli tämä tunne -- vanha

salaperäinen, selittämätön jokin oli yhä olemassa.

Olin ommellut hänelle hauskat matkareput, joista ei puuttunut pientä

sotilaallista vivahdusta, ja ne hän otti mielellään mukaansa. Sukset

olalla ja iso reppu selässä hän lähti ensimmäiselle retkelleen

uskossa velvollisuuden pyhyyteen, järjellään hyväksyen senkin, mitä

ei tunne täysin omaksunut.

Pohjaltaan hän oli lapsi, nuorukainen, jonka ajan hyökyaalto oli

siepannut mukaansa. Se tinkimätön ja ehdoton, mikä aina oli ollut

hänen tekojaan ohjaamassa, riennätti nytkin hänen askeliaan oudolla

taipaleella. Uusi toiminta tuki, toverien ja joukkojen into ja

vakaumus tarttui, ja mieli kävi niin juhlalliseksi, kun suuri

päämäärä otti ohjatakseen, veti lähemmäksi, sitoi yhteyteensä ja

antoi aseet vastustamattoman tenhoisana. Ja olihan Avun sielu

lapsellisesti altis, ja hänessä oli ihana usko elämän suureen

luvattuun onneen -- siihen aikaan, jolloin taivaan kansi kaartuisi

ihmisten yllä veljeyden ja ihmisyyden hymnin noustessa sitä kohti.