VI

Oliko oikeastaan mitään muutosta elämässämme tapahtunut?

Me tulimme Siiri-tädin luo Sädettä onnittelemaan niinkuin tapamme

oli. Nyt oli kakku tuliaisina, ennen oli ollut kirja tai kukka.

Kadulla kulki punaisten joukkue, ja autot toitottivat huristaen

hurjaa kyytiä miesjoukko lastinaan. Muuta merkillisempää ei havaittu.

Siiri-tädin kahvipöytä oli kaunis kuten aina ennenkin. Leivokset

kyllä tummempia kuin edellisenä vuonna, mutta maittavia. Mieliala oli

hilpeä, ja aika lensi kuin siivillä jutellessamme -- ruuasta.

Eikä kuitenkaan ollut kuin ennen.

Apu oli kyllä tänään unohtanut nykyisyyden ja todellisuuden. Hänen

sydämessään oli valo, ja se säteili. Me voimme sen nähdä hänen

kasvojensa loisteesta. Hän piteli Säteen somaa käsilaukkua, ikäänkuin

se olisi ollut elävä ja tunteva olento, painoi sitä poskelleen

jutellessaan toisten nuorten parissa. Tämän kodin ilma oli siirtänyt

hänet siihen elämään, jolla oli määrätty ja varma tarkoitus -- ihana

todellisuus.

-- Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen

astuessani heidän piiriinsä.

-- Mikä niin? kysyin.

-- Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.

Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.

-- Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.

-- En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?

-- Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.

-- Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain

ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja

varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa

sellaiseen?

-- Ei! huusi Apu. -- Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten --

kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!

Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois

päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa

silmäripsissä.

Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä

ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan,

tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä

pyhätön, sai aiheen antaa paljon.

Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta.

Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen,

äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät

tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi

lemmen kainossa mieltymyksessä.

Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme

kaupungilla hän ilmaisi sen.

-- Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa,

katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista

asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden

hän innostui arvailemaan: -- Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen.

Käydäänkö katsomassa?

Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei

voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka

hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa

ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu.

Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin

suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen.

Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä

kummallekin pitkiksi ajoiksi.

Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä

nuo rakkaat ihmiset -- miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat?

Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille

kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He

eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun

siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi

ajetulla lumisella tiellä.

Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:

-- Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille

tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja

patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse

minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja

jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan

järkeä saamaan.

-- Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä

mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.

-- Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi

lyödä kuoliaaksi?

-- Sodassa, tarkoitat...?

-- Niin, sodassa juuri.

-- Oletko sitä kauan ajatellut? -- Aina välillä, kun kovalle ottaa.

-- Eihän sinun pidäkään lyödä kuoliaaksi.

-- Jos kerran leikkiin menee, niin täytyy.

-- Oletko sitten miettinyt valmiiksi menosi?

-- En, sehän se juuri onkin pulma. Minun tuntoni nousee sitä

hulluutta vastaan, joka nyt riivaa ihmisiä, vaikka olisinhan valmis

iskemään iskijöitä, mutta kun ajattelen...

-- Mitä sitten...?

-- He ovat omia ihmisiä, omia kansalaisia. Ja muutenkin, tuntoni

panee vastaan, enkä luule voivani nostaa asetta surmaamaan. Minua

melkein naurattaa, kun ajattelen, että minäkin tulisin siihen

villiin, puhui hän kasvot kirkkaina.

Jumalan kiitos, sotavimma ei vielä ollut tarttunut häneen. Mutta hän

oli alkanut ajatella.

-- Sinulla ei ole mitään pakkoa, se on muistettava.

-- Ja sen vuoksi juuri onkin mentävä, ja ellen voi tehdä niinkuin

määrä on, tulee minusta kavaltaja.

Se sana sävähdytti minua, ja kaameiden ajatusten raivoisa parvi

sylvähti esiin.

Kavaltaja, mitä merkitsee olla kavaltaja? Saattaa vaaran alaisiksi

toverit, omaiset, isänmaa ja hyvä asia, ottaa päällensä viha ja

kirous. Päivä ei paista kavaltajalle samoin kuin muille ihmisille.

Se ilkkuu häntä kirkkaudellaan ja paljastaa hänelle itselleen oman

ristiriidan. Uni pakenee hänen vuodettaan tai antaa tuskallisia

näkyjä. Elämä painaa pimentoihin, joissa ei milloinkaan löydä ystävän

kättä eikä kuule hellyyden ääntä.

Käännyin pois, en jaksanut kestää Avun viatonta katsetta. Hän ei

ollut vielä sukeltanut ristiriidan pohjalle, se oli hänelle ehkä vain

väläykseltä näyttäytynyt.

Ja jos hän tietensä joutuisi syypääksi toisen ihmisen kuolemaan,

ei tuska olisi siitä lievempi. Kaatuneellakin on rakkaansa, joiden

kaiho ja suru elää kymmeniä vuosia raskaana ja syyttävänä. Jos hän

sitten astuisi onnelliseen kotiinsa, muistaisi hän sen riistäneensä

toisilta. Jos morsian painautuisi hänen povellensa, nousisi hänen

eteensä kuva toisesta, joka rakastaan kaipaisi. Jos lapsi ojentaisi

kättänsä, täytyisi hänen ajatuksissaan nähdä isätön edessänsä.

Päästäkseni näistä mielikuvista, huudahdin:

-- Entä Säde, mitä hän sanoo?

-- Säde on samaa mieltä kuin minä.

-- Eikö hän tahdo, että menet?

-- Kyllä, mutta hän on nainen ja epäjohdonmukainen eikä siis voi

sulattaa sodan julmuutta ja ihmisen tappamista!

-- Aiotko siis mennä sotaan, jos tarvitaan?

-- Minä menen ja teen siellä sen kuin voin tehdä muita tappamatta.

Älä huoli surra, äiti, minä kyllä selviän tästä. Huomenna on taas

uusi päivä. Ja tänään on ollut oikein hauskaa.

-- Niin, sinun taivaasi on nyt kirkas. Niin kauan kuin Säde säteilee,

on sinulla aina kesä, aina pyhä ja aina kaunis ilma, vaikka on kylmä

talvi ja sota oven edessä.

-- Kun ei vain ajattele, niin meneehän elämä hyvin, sanoi hän ja

yritti viheltää.

Olin levollinen, sillä hänen silmissään ja kasvoissaan loisti ilo.

-- Kun meille käy hyvin ja elämä hymyilee, niin kaikki ihmiset ovat

kultaisia, kauniita ja hyviä. Miksi siis tehdä heille pahaa?

-- Säde ja minä pidämme kaikista ihmisistä, sanoi hän lapsellisesti.

-- He ovat yhtä kultaisia kuin te itsekin. Mutta ajatteles, ellei

Säde olisi sinulle armollinen ja ihmiset tekisivät vääryyttä,

julmuutta, ja sinä joutuisit kärsimään, kestäisikö uskosi hyvään?

Apu punastui.

-- En minä ole enää lapsi, äiti, vaikka sinä aina olet taipuvainen

sitä uskomaan, sanoi hän muuttuen vakavaksi.

-- Sinä siis tahdot uskoa hyvään ja olet tietoinen elämän

todellisuudesta.

-- Minä en ainoastaan tahdo uskoa, minä uskon hyvään!

Hänen varmuutensa rauhoitti minua.

-- Minä tahdoin vain painostaa sitä, että uskosi vaatii pohjaa.

-- Minä otan tuekseni kaikki, mitä olen lukenut ja oppinut, miettinyt

ja keksinyt, urheillut ja hurjaillut ja sinua kiusoitellut, mamma!

-- Niin, nyt sinun ristiriidaltasi taittuu kärki, mutta pian sinä

seisot vastatusten oman itsesi kanssa, ja silloin on taas edessä:

joko -- taikka.

-- Olisiko sitten parempi aina hautoa ja hautoa? Kun kerran uskoo

päässeensä pohjaan saakka, on saanut vakaumuksen ... mutta hitto

soikoon, voihan pettymyskin tulla, kuka sitä siihen jää tuijottamaan!

intoili hän jälleen vapautuneena vakavuudestaan.

-- Minä olen oikein tyytyväinen, kun et jää tuijottamaan. Ajattelin

vain, että sinä olet miettinyt näitä asioita, sillä ratkaisu voi pian

tulla. Sota on edessämme, takanamme, kotona ja maailmalla.

-- Olen ajatellut enemmän kuin luuletkaan ja tehnyt aloitteita. Minä

olen mukana oman ryhmäni valmistuksissa.

Eihän se ollut mitään odottamatonta, ja kuitenkin tämä varmuus

laskeutui painoksi tunnolleni.

-- Täytyyhän sitä hiukan katsoa tulevaisuuteen. Ja sitäpaitsi

minä tunnen olevani yhtä nousevien joukossa. Heidän tuskansa,

ristiriitansa ja hätänsä, elämän ja kuoleman ehto kuuluu meille

yhteisesti aivan kuin kullekin erikoisesti. Se lukee lakinsa ja antaa

komennon, josta en voi enkä tahdo tinkiä, puhui hän.

-- Sodalla on aina suuri lumousvoima nuorukaiseen, sanoin enkä voinut

olla hymyilemättä hänen innolleen.

-- Eihän äiti sitä voi ymmärtää. Pitäähän nyt olla valmiina joka

hetki ja torjua mielivalta. Se on meille yhtä välttämätöntä kuin

hengittäminen. Meidän on lähdettävä pohjoiseen, itään, länteen,

empimättä.

-- Keskustelumme näkyy vain kiihdyttävän sotaintoasi, ja sinä joudut

yhä kauemmaksi uskostasi hyvään.

-- Sehän on ihan eri asia! huudahti hän. -- Sota sellaisena, kuin

meidän kaiketi pian on pakko sitä käydä, auttaa hyvää. Vai luuletko

sinä, että me nuoret olemme väärässä, kun kaikki nousevat, pienestä

koulupojasta aikuiseen asti?

Hänen kasvonsa hehkuivat, ja nyt hän oli täysin varma asiastaan.

-- Eihän voi puhua oikeasta tai väärästä. Kukin aika luo itsellensä

suojan tuhoa vastaan aivan kuin osteri kuorensa meren vaahdosta.

-- No, mistä sitten on puhe? tiuskaisi hän tulistuneena.

-- Siitä vain, ettei sodalla palvella hyvää.

-- Kun minä uskon hyvään, ei se merkitse sitä, että ihmisen pitää

kääntää toinen poski, jos toiselle lyödään. Se on heikkoutta. Ja

muistatko, mamma, kuinka monta kertaa sinä olet läpsäyttänyt minua

poskelle. Et siis itsekään usko siihen hyvään.

-- Sinä olet parantumaton. Myönnä kuitenkin, että sotilaan puku,

ryhti, nimi, aseet ovat sellainen lumoava sädekehä, joka sokaisee

pojat.

-- Niin, ja sankaruus -- uhri, ehdottomuus, seikkailut, vaarat!

jatkoi hän innostuneena. -- Yhteistunne kasvattaa näistä halun,

ja se murtaa tien arkipäiväisyydestä sotilaselämään ja kenties --

sankarikuolemaan!

Voin ymmärtää, että hän oli elänyt nämä tunteiden nousut ja laskut

ajatuksissansa ja kehittynyt sen ohella nuorukaisesta mieheksi. Se

oli ollut ja oli yhä vielä samaa kiihkoista kamppailua itse elämässä

kuin ennen tietokirjoja lukiessa. Koko hänen olemuksensa oli nyt

jännittynyt ottelussa, ja hän antautui siihen täydellisesti. Rohkea,

vaarallinen ja suuri hurmasi hänet, sai valtoihinsa...

Sota oli ottava hänet minulta.