IV

Ajan aallokko oli nostanut meidät harjalleen. Sen virta tulvi yli

äyräittensä ja vei kaikki mukanaan ylenpalttisen voimansa teholla.

Meidän oli pakko ohjata pikkuista elämänalustamme virran laskussa

niin hyvin kuin taisimme, kääntymättä poikkipäin eteen taikka

työntymättä esteitä vasten kumoon. Tulva paisui yhä saaden lisävesiä

oikealta ja vasemmalta, kukkuloilta ja laaksoista. Tuntui siltä kuin

takanamme olisi ollut tuhatvuotinen talvi, jonka lumet nyt vasta

sulivat vesiksi, huuhtoivat ajasta pois kaiken vanhan ja lahonneen ja

esteeksi karttuneen romun. Mutta tulvassa ahmaisivat virran nielut

myöskin vuosisatojen työn tuloksia, painaen ne pohjaan, tehden

mitättömiksi. Ihmisjoukot paiskautuivat rajussa mylläkässä murskaksi,

lakkasivat olemasta. Mitä merkitsikään yksi perhe, muutama ihminen,

tämän virran ryöpyssä?

Heikki ja minä istuimme tuntimäärin mietteisiin vaipuneina. Aika

mateli painostavan verkkaisesti päivästä päivään, ja työmme jäi

kesken, tyrehtyi lähteisiinsä. Huomiomme oli muualla.

-- Ei tässä muuta tee kuin lihoo. Olla kotona kaiket päivät, ei

luentoja, ei muuta kuin mikroskooppi lohdutuksena, äkäili Taju eräänä

marraskuun lakon päivänä.

-- Punaiset laihtuvat sen sijaan, huomautti Apu, katsellen kadulla

marssivia punaisten patrulleja. -- Tuollahan nuo vetelevät uupuneita

koipiaan kivääri olalla ja odottavat lihapatoja pilvistä -- ties mitä!

-- Älä sano, onnenpyörä voisi pysähtyä heidän kohdallaan, antaen

voiton. Heillä on mahdollisuuksia, sanoin.

-- Mamma muistelee aina niitä muinaisia työväenkokouksia, sanoi Taju.

-- Aivan niin, niissä juuri lausuttiin tämän taistelun syntysanat. Ja

se tapahtui jo ennen teidän syntymäänne.

-- Sekavaa peliä, mutisi Heikki.

-- Eiköhän nälkävyön kiristäminen selvitä aivoja? tuumi Taju.

-- Nuoko välittäisivät siitä? huudahti Apu. -- Oletko katsonut heitä

silmästä silmään? Silloin tietäisit jotakin. Heidän suomalainen

sisunsa vain paisuu, kun vatsassa kouristaa tyhjyys. Eteenpäin,

jossakin siellä on limppua ja valta sitä ottaa! He tahtovat päästä

sinne, vaikka samalla murskaisivat kaikki mäskäksi.

-- Taikka kaatuvat joka sorkka, sanoi Taju.

-- Ei sekään heitä estä!

Pojat katsoivat toisiinsa. Apu nojasi pöytään maltiton tuska

kasvoillaan ja ruumis jännitettynä kuin jousen kaari. Hänen

kasvojensa lihakset liikkuivat, ja sisäinen taistelu myllersi hänen

sielussaan.

-- Tästä täytyy tulla tolkku! sanoi hän äkkiä.

Käsitin hänen kärsivän tästä epävarmuudesta ja odottamisesta, mikä

ei ollut hänen luonteensa mukaista. Toimeen, itse työhön hän tahtoi,

vaikkapa siinä olisi annettava kaikkensa henkeen ja vereen asti. Hän

ei voinut tinkiä.

Taju sen sijaan istui pöytänsä ääressä tyynenä, vakava salaperäisyys

kasvoillaan. Hänen levollisuutensa rauhoitti. Aavistimme, että

hänellä oli paljonkin tiedossaan.

Hänen silmiensä epävarmasta ilmeestä näin kuitenkin, että hän

kärsi. Epätietoisuus tuskastutti varmuuteen pyrkivää nuorukaista.

Mutta olkoon nyt vaikka kuinkakin vaikeata, eihän luontokaan

paljasta salaisuuksiaan noin vain ilman muuta -- sen Taju ymmärsi

istuessaan viikot ja kuukaudet mikroskooppi silmän alla jäkäliään ja

loiskasviaan tutkimassa. Siinä työssä järki pääsi kerran voittajaksi,

siinä oli säännöllisyyttä, järjestelmää. Mutta ihmiset rikkoivat

järjestelmän, järki ei enää puhunut heille, eikä näyttänyt olevan

sydäntäkään.

-- Kun en tiedä, mitä on tehtävä, istun toistaiseksi tässä, sanoi

Taju, ja silmä painui taas mikroskooppiin.

Apu työntyi eteiseen ja otti laukkunsa. -- Minne sinä menet? kysyin

levottomana.

-- Painamaan, vastasi hän hiljaa. -- Turhaa se taitaa olla. Ne

kirjoitukset ovat niin tylsiä, mutta tämä toimettomuus tukehduttaa!

-- Ole varovainen.

-- Minun naamani on tutkimaton, kerskui hän.

-- Avoin kirja, poikaseni.

-- Juuri senvuoksi sitä kaikki uskovat. Jos vain pahan pääkseni saan,

panen vaikka hyttyset haukottelemaan. Ja kun he kerran nauravat, niin

tulkoon vaikka Belzebubin muorin muori: uskoa hänen pitää!

-- Sellainen on kyllä tapaistasi ja oikeutesikin. Olethan vielä lapsi.

-- Sen asian laita on nyt sentään hiukan toisin, mamma!

Minä jäin katselemaan hänen kasvojensa ilmettä, ja surumielisyys

nousi ahdistamaan mieltäni. Minun oli niin vaikea ymmärtää, että hän

oli kehittymässä mieheksi.

-- Minulle sinä olet aina poikanen.

-- Minkä minä sille mahdan, että aika herättää ajatuksia. Mikään ei

ole nykyään mahdotonta. Kaikki on yllätystä. Ihmishenki ei väliin

ole napinkaan arvoinen. Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät

kuoliaaksi tällä minuutilla, puhui hän lakkiaan hypistellen.

-- Sen pahempi, onhan sekin totta.

-- Nyt ei ole kellään meikäläisellä aikaa olla lapsi ja käydä

kotitanssiaisissa. Helpompi on toimia, suunnitella, seikkailla!

Hän pyöräytti minua eteisessä, pujahti ovesta ulos ja mennessään alas

portaita vihelteli hiljaa. Se oli tullut hänen tavakseen.

Syksy oli samea ja raskas. Myrsky painoi sateet mereltä kaupunkiin,

ja tuulen viuhuminen säesti ihmisten tuskaista mielialaa.

Menin parvekkeelle seuraamaan silmilläni Apua, kun hän astui

katua ylös. Hän näytti niin pieneltä ja avuttomalta korkeudesta

katsottuna. "Kuka tahansa katujätkä voi ampua meidät kuoliaaksi tällä

minuutilla", oli hän juuri sanonut.

Ihmiset tahtoivat nähdä verta, nostaa kaikkialla punaisia lippuja,

tuota synkän kohtalon väriä, jonka näkeminen hyydytti.

Uhma täytti sieluni sen julistamaa väkivaltaa vastaan. Miksi en saisi

syntymään mielenosoitusta, saattuetta -- valkoista lippua? Ihmisten

olisi pakko pysähtyä sitä katsomaan, ajattelemaan, paheksumaan tai

hyväksymään.

Tämä ajatus sai sydämeni rajusti lyömään, ja veri kohisi korvissani.

Kaikkihan toivoivat rauhaa, turvaa, levon suloisuutta. Miksi emme

siis jaksaisi siihen päästä?

Ja kuitenkin tunsin, että se oli mahdotonta, ylivoimaista kuin

sulun pystyttäminen Imatran kuohuille sen kiihkeimpään juoksuun.

Ihmiselämän Imatra oli sitäkin mahtavampi nyt, kun sen ryöppy oli

noussut maailmantäyteiseksi.

Tämän tajusin hämärän syyspäivän sammuessa, ja tuskan kyyneleet

valuivat poskilleni -- maailmantuskan!

Kunpa olisin voinut rukoilla, uskoa kaikkivaltiaaseen! Ah, silloin,

silloinhan toivo olisi suonut suloisen huojennuksen. Rukoukseni voima

olisi taittanut täytymykseltä kärjen.

Ja niinkuin minun uskoni olisi ollut tuhon sulkuna omalta kohdaltani,

samoin tuhansien, miljoonien usko olisi muuttanut ihmiselämän.

Voi, miksi sitä toivoa! En jaksanut käskeä, en houkutella omaa

mieltäni ylentymään, vaan painuin maahan voimattomana, tuskani

runtelemana, epätoivoisena, kapinoiden itseäni vastaan, elämää ja

kaikkeutta vastaan. Tunnustin olevani aikani lapsi.

Taju tuli luokseni toisesta huoneesta ikäänkuin olisi aavistanut

tuskani.

-- Mikä nyt on? kysyi hän levottomana. Kasvojeni ilme lienee koskenut

häneen.

Hänen läsnäolonsa auttoi minua hillitsemään mielenkuohuni ja yritin

taas olla kuin tavallisesti. Olihan pojilla kylliksi taakkaa

itsellään. En tahtonut lisätä sitä nimettömällä tuskallani.

-- Kunpa voisi matkustaa, nähdä vieraita maita ja ihmisiä! Voitko

sinä ymmärtää sellaista halua? Se voi paisua minussa toisinaan

kiduttavaksi kaipuuksi, puhuin hänelle yhä vielä kiihtyneenä, ja

tunsin tosiaan, mitä sanoin.

-- Niin, nythän äidin pitää sitä tahtoa, kun ei kukaan minnekään

pääse, sanoi hän hymähtäen, hiukan moittivalla äänellä. -- Mennään

vain, minä tulen mukaan, lisäsi hän samalla, nyt jo täydesti nauraen.

-- Minne?

-- No, minne tahansa. Kilometri pohjoiseen, toinen etelään, itään tai

länteen. Enempää ei äiti jaksakaan.

-- Lähdetään. Tämä sisällä oleminen masentaa ihmisen maan tasalle.

Onpa somaa saada tuntea kykenevänsä liikkumaan. Epätietoisuus ja

toimettomuus nostattaa painajaisia. Parempi olisi nähdä, kuulla, olla

kokemassa, ehkä pahintakin, valitin yhä innoissani.

-- Mikä mammaa nyt sitten ajaa katsomaan kasvoista kasvoihin sitä,

mikä on salaista ja hirmuista?

-- Sama kuin sinuakin.

-- Soisin tosiaan tapaavani hyvin pian Topon -- elävänä. Hänen

katoamisensa hermostuttaa minua enemmän kuin oikeastaan sietäisin,

sanoi Taju.

Arkiasussa, kiirehtimättä, astuimme halki kaupungin Söörnäisiin päin,

yhä kauemmas viertotietä pitkin. Emme herättäneet kenenkään huomiota.

Ilma oli seestynyt, ja harvastaan nähty seutu, vaihteleva ympäristö

virkisti mieltäni. Oudot ihmiset, joiden kasvoja en muistanut koskaan

nähneeni, herättivät mielenkiintoni. Tein huomioita, joista juttelin

Tajulle.

Hän näytti olevan hajamielinen, katseli vain eri tahoille.

-- Joko sinä väsyt, mamma? kysyi hän äkkiä, kun lakkasin juttelemasta.

-- Enhän toki, tämä on virkistävää. Katsohan tuota lautakojua tuolla

kallion laidassa. Sehän on somaa.

-- Hiljaa! kuiskasi Taju tarttuen käteeni, jolla näytin suuntaa.

-- Mitä nyt?

-- Ei mitään, vastasi Taju katsellen salavihkaa sivuille.

Ihmisiä kulki samalla puolella kuin mekin. Kappaleen matkaa

astuttuamme jäimme kahden kesken. Silloin Taju poikkesi tieltä parin

pienen kallion välitse. Siellä oli aivan yksinäistä. Kuu paistoi

kumman kirkkaasti, ja ensi lumi hohti ympärillämme, suoden lempeää

valoaan hämärässä.

-- Tulimme tänne katsomaan, onko Toppo joutunut heidän käsiinsä,

selitti Taju hiukan huohottaen sisäisestä jännityksestä.

Toppo oli heidän luokkansa ultimus, hyvä ja naiivi poika, joka aikoi

papiksi.

-- Tuota lautakojuako sinä haet? kysyin hiljaa.

-- Poiketaan vasta kallion takana polulta. Siellä emme näy minnekään.

Pääsemme sitten takaapäin perille.

Laskeuduimme polulta kallioista rinnettä myöten kojulle. Sen

lautaliitokset olivat harvat, ja suurimmista raoista näimme selvästi

kaksi miestä täysissä vaatteissa lattialla kuin hiljaa nukkuneina

sikeään uneen. Vaatteistaan ja käsien muodosta päättäen he olivat

ruumiillisen työn miehiä, nuoria ja kauniita.

-- Näetkös, kuinka kasvot ovat pysyneet kauniina? sanoin Tajulle.

-- Nuoria miehiä, kuiskasi Taju epävarmalla äänellä.

-- Niin, nuoruus hymyilee kuolemassakin.

-- Toppo ei ole täällä, totesi Taju helpotuksesta huokaisten.

-- Nämä ovat nähtävästi työväen omia, sanoin.

-- Pystyy ne luodit heihinkin, vastasi Taju katkerasti.

Näky oli järkyttänyt nuorukaista toisella tavalla kuin minua.

-- Kaikki samassa kadotuksessa, veli veljen, kansalainen kansalaisen.

Kuka on vihollinen, mikä antaa syyn? kyselin.

-- Ihminen ei ole kone, ja siksi hän särkee kaiteet ja kaavat.

Ihminen on voima.

Hänen sanansa olivat minulle aluksi arvoitusta, niin selviltä ja

kirkkailta kuin ne kuuluivatkin.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan noita tuolla lautakojussa.

-- Tunsitko ehkä?

-- En, mutta näin.

-- Mitä sinä näit?

-- Kaksi uhria.

-- Uhria! huudahdin tajuamatta.

-- Järjestelmän uhria.

-- Nyt ymmärrän, oman järjestelmän, opin tai suunnan uhria.

-- Samahan se on, minkä nimilapun äiti siihen pistää. Se ei muuta

asiaa. Ihminen, voima, on itse syy ja seuraus.

-- Mikä sinusta sitten on se voima?

-- Suuri tuntematon -- nimetön -- ääretön, samahan se on, kuinka sen

määrittelemme. Emmehän kuitenkaan tajua.

Oli jo ehtinyt tulla myöhäinen ilta. Me kiipesimme jälleen kalliolle

ja palasimme kaupunkiin. Järkyttävä näky oli uuvuttanut minua ja

mieleni kaipasi turvalliseen rauhaan.

Kotiin tultuani kääriydyin peitteeseeni, mutta odottamatta palasi

levottomuus uudestaan. Se tuli ajatuksen ilmestyksenä kuin kertona

siitä, mitä olimme puhuneet, hämäränä ja ääriviivoja vailla: --

Ihminen ei taivu koneellisuuteen. Ihmisen täytyy se särkeä aina --

aina!

Olihan Taju niin sanonut, ja nyt minä sen käsitin.

Aamulla kysyin häneltä kuin jatkoksi edellisen illan mietiskelyyn:

-- Uskotko sinä, että maailmansota on syttynyt kehityksen pakottamana?

-- En, minä en usko mitään, kun en siitä mitään tiedä, vastasi hän.

-- Sinähän sanoit, ettei ihminen ole kone ja että järjestelmä on vain

koneita varten. Meidän pitäisi siis kehittyä pois järjestelmästä,

koneellisuudesta.

-- Hm, pelkään, että ihmisparat rakentavat yhä uusia järjestelmiä

voidaksensa rikkoa ne ja raivostua ja sotia ja sopia ja viisastella

kuin mamma nyt.

-- Siis aina vain tavoittelua loppumattomiin.

-- Tietysti, emmehän muuten olisi järkiolentoja.

-- Entä tunneolentoina?

-- Tunne alistuu.

-- Ei aina. Ihminen tahtoo persoonallisesti itselleen lohtua ja

turvaa. Ajattele, että jompikumpi teistä kaatuisi. Kuinka minun

silloin kävisi? Ja kuinka minä nytkään voin kestää, kun vaara ja uhka

on edessä?

Taju pysyi vaiti. Näin hänestä, että se salaperäinen jokin, mikä niin

usein teki itsensä tiettäväksi keskellämme, oli nytkin olemassa.

Hän tunsi vaistomaisesti, että sellainen henkinen taistelu, jonka

kuumeinen ihmisrakkauteni oli heissäkin herättänyt, oli raskas ja

ehdoton näinä murroksen aikoina.

Ehkä hänkin tunsi samoin kuin minäkin oman sydämensä sykinnässä

maailmoja takovan vasaran iskuja.

V

Toppoa ei löydetty, ja Taju oli siitä alakuloinen ja hiukan ärtyinen.

Siihen lienee ollut syynä myöskin työn paljous tiedusteluasemalla,

jonka nuorukaiset olivat saaneet toimeen. Taju istui siellä kaiket

päivät lähetellen ja saaden viestejä, joiden avulla voitiin pitää

tapahtumien lankoja yhdessä. Asema oli muutettava melkein joka päivä,

ettei voitaisi päästä sen jäljille.

Kuinka usein saatiin kuitenkin nähdä pelkän sattuman kaatavan

varman yrityksen, ja tämä epätietoisuus ja vaara piti yllä ainaista

levottomuutta.

Ainoana lohdutuksenani oli antautuminen kaitselmukselle. Se oli

tullut minulle läheiseksi, teki minut rikkaaksi ja oli salainen

rakkauteni ja elämäni sulostuttaja. Se auttoi minua uskomaan ihmisiin.

Ja kuitenkin pelkäsin ja kaihdoinkin Korkeimman ajattelemista. Peitin

kasvoni Hänen edessään ja kääriydyin aineellisen ihmiseni verhoihin.

Koskaan en ylettynyt Häneen niinkuin sieluni halusi. Ainoaksi

valokseni jäi vain pyrkimys.

Aavistin tämän saman pyrkimyksen elävän pojissani, ja se tuli ilmi

heidän antaumuksessaan. He tunsivat siinä kasvavansa ja täyttivät jo

osaksi ne kiihkeät toiveet, joita olin heissä vaalinut ja hellinyt.

He olivat sen kautta oman elämäni kruunu.

Tämä kaikki oli kuin vihkimystä ja valmistavaa hartautta siihen, mitä

ei voi lähestyä epäpuhtain mielin, ei karsain tuntein eikä vihan

kuohuttamana.

Heidän piti olla valonvartijoita sekasorrossa ja pimeydessä. Isänmaa

turvautui nuorisoon, kansan kukkaan.

* * * * *

Pojat olivat taas olleet öitäkin poissa.

Talonmies ja hänen vaimonsa olivat punaisten urkkijoita, ja Tajun

askelia oli tarkoin pidetty silmällä. Eukko seurasi häntä kaukaa,

mutta Taju oli tiennyt sen alusta saakka eikä koskaan mennyt suoraan

tiedusteluasemalle.

Apu naljaili eukon kanssa, joka lakaisi portaita, vihelteli

huolettomana ja kantoi suurta kasvisalkkua, jossa oli "painettua".

-- Olisipa äiti nähnyt tänään sen Porras-Louhen matoisen, ainoan

hampaan, kun se nauroi minulle. Minä vedin karvalakin päästäni

ja valehtelin reippaasti: "Venäjällä kuuluu olevan autuaitten

yhteiskunta!" "Niin onkin", sanoi eukko. "Meidän Taavi on siellä sen

keisarinsijaisen sahvöörinä!"

-- Kumpikohan teistä paremmin valehteli?

-- Minulla oli papereita, vastasi Apu. -- Mutta kuuleppas nyt, mamma,

illalla tulee kymmenen sankaria.

-- Jaha, puurokalaasi. Onkin juuri saatu maitoa kolme, sanoo kolme

litraa.

-- Ihan jo väkisin tulee vesi suuhuni. Enkö minä saa maistaa?

Pikkusen vain.

-- Entä kestit?

-- Kyllä minä odotankin. Saammeko lasin mieheen?

-- Ei riitä, puoli lasia saatte ja puuroa, mutta sinun on jauhettava

jyvät.

-- No, heti paikalla niin kauan kuin tuulta riittää. Kahvimylly

käymään, panen oikein hampaat irviin.

Pian oli mylly käynnissä, ja maitolasi ilmestyi äkkiä Avun silmien

eteen.

-- Saat tullia.

-- Siunattu olkoon lehmä! sanoi Apu ja maisteli hitaasti ihanaa

maitoa.

Illalla oli ilo ylimmillään. Tajun ja Avun sankarit kerääntyivät

yksitellen tapaamatta Porras-Louhta.

Verhot tiiviisti ikkunoissa ja kaksinkertaiset ovet tiukasti lukossa.

Palvelija oli uskollinen. Mitään vaaraa ei ollut.

-- Nyt eletään, vakuutti Taju.

-- Hyvä rouva Kannas, sanoi vanhin joukosta. -- Tämä on vapautta!

-- Olkaa hyvät, puuro odottaa!

Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.

Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt

tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia

elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa

langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla

paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai

salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton

rauhattomuuden.

En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi

kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta

nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat

tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan

omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja

voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen

ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa

äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli

heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka

on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan,

henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa

liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.

Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän

puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa.

Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa

ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.

Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran,

joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja

rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan.

Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui

vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen

vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.

Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat

uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian

vastakkaisilta suunnilta.

Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken

armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.

Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä

tuolla matkalla.

Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa

järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä

järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi!

Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.

Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani -- ehkä

koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi

milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?

Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä

runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua,

voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista,

tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!

* * * * *

-- Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa

uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.

Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa

kohti, mutta jätti sen tekemättä.

He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.

Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.

-- Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että

määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili

Apu.

-- Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. -- Kun on

tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.

-- Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja

minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te

molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.

-- Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.

-- Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä

jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä

ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja

hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa

herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa

perunoita? Niissä on minun iloni.

-- Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, -- ja perunat mamma kai

on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.

-- Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo

valkenee. Taju vihelsi. -- Sitten vasta aletaan.

-- Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun

ihmeissään.

-- Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.

-- Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää

rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille

yhden jalan.

-- Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.

-- Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. -- Saatko

sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.

Pojat remahtivat nauramaan.

-- Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.

-- Siitä tulee yllätys, jos saan, sanoin salaperäisenä.

Seuraavana päivänä leivoin nisuleipäkakun, ja se vietiin

syntymäpäivälahjaksi Säteelle.

Apu sai antaa sen komeassa suklaativakkasessa, ja ilo oli suuri.