Aika etsii omaansa, sukeltaa kansan syvimpiin kerroksiin, nostaa
sieltä pinnalle vuosisatain pohjasakan, sekoittaa siihen vapauden
puhdasta viiniä ja juopuu. Humaltuneena se temmeltää, ääni käheäksi
huudettuna, tempoo miekkaa, huitoo sokeasti ympärilleen, polkee
kömpelöillä, hervottomilla jaloillaan murskaksi kaikki, mitä eteen
sattuu. Ja näin se löytää itsensä viattomasti kärsivien kauhussa
ja surussa, heidän hedelmällisen sielunsa uutta luovassa voimassa,
heidän pyrkimyksessään kaaosta poistamaan.
Olimme vasta kumouksen alkuvaiheissa ja kuitenkin tuntui siltä kuin
se jo olisi saavuttanut huippunsa. Päivät kuluivat hitaasti, ja
muistojemme helminauhaan pujotettiin yhä uusia surusanomia.
Nuorukaisilla oli opistossa jotakin erikoista tekeillä; sen ymmärsin
heidän salaperäisestä vaikenemisestaan. Tajusta en kylläkään selville
päässyt, mutta olihan Apu aina tapaisensa. Eräänä päivänä ihan tuli
voitonriemuisena kotiin ja sanoi:
-- Minä olen ilmoittautunut miliisiin! Isä ja minä hätkähdimme.
-- Kuinka se on voinut pälkähtää päähäsi! Ethän ole kotona
neuvotellut ollenkaan. Semmoinen palvelus tulee viemään kahdeksan
tuntia vuorokaudessa, eikä sitä voine mitenkään suorittaa opistotyön
yhteydessä, sanoi Heikki hyvin vakavana. -- Sinä saat mennä
peruuttamaan päätöksesi.
-- Sitä minä en voi. Lupaukseni on annettu kaikkien toverieni
läsnäollessa.
-- Kyllä se on peruutettava, päätti Heikki yhä jyrkemmin.
Nuorukaisen kasvoille nousi synkkä tuskan ilme, ja silmät tummenivat
tuijottaen epätoivoisina isään.
-- Se on mahdotonta, sanoi hän hiljaa ja varmasti.
-- Siinä tapauksessa ovat meidän välimme myöskin mahdottomat. Jos
sinä tahdot menetellä näin jyrkästi, niin aiot kai myös kaikessa
vastata itsestäsi ja erota kotoasi!
-- Jos isä vaatii, niin voin kyllä peruuttaa, mutta silloin on
tulevaisuuteni opistossa piloilla.
-- Sitä sinun olisi pitänyt ajatella ennenkuin menit ilmoittautumaan,
vastasi isä.
Nuorukaisen huulet vapisivat, ja kalpeana hän hoippui minua kohti.
Sydäntäni ahdisti, mutta luontoni koveni, niin että sain sanotuksi:
-- Sinä olet taaskin hätiköinyt. Ei saa olla niin itsepäinen.
-- Ehkä Apu voisi kuulua reservimiehistöön, ehdotti Taju, joka
näöltään rauhallisena oli kuunnellut veljensä ilmoitusta. -- Onhan
moni muukin meikäläisistä luvannut mennä miliisiin.
-- Se kyllä kävisi päinsä, myönsi Heikki hiukan lauhtuneena, ja minä
näin, että hän alkoi sääliä pojan tuskaa. -- No niin, mene sitten
heti järjestämään asiasi.
Apu totteli koneellisesti ja palasi myöhään illalla katkerasti
hymyillen.
-- Ei voi auttaa, minut on pantu vakinaiseksi, ja tänä iltana olen jo
marssinut passissa neljän tunnin erän. Toverinani on sörnääsiläinen
muurari. Hän tuntuu olevan kunnon mies ja sosialisti.
Nuorukaisen ääni ja ryhti oli mielestäni muuttunut, hilpeä ja
lapsekas ilme poissa.
Luulin ensin erehtyneeni ja katsoin häneen vähän väliä, odotellen
entisen Apuni silmäystä.
-- Oletko saanut kärsiä kylmää, lapsi? Sinä läksit niin ohuissa
vaatteissa, kun en minä tiennyt...
-- Ei se tee mitään, kyllähän lämpiän jälleen.
-- Milloin on mentävä uudestaan?
-- Ihan heti. Toiset neljä tuntia olen sisällä ja sitten kahdeksan
tuntia vapaana. Luentomme ovat opistossa sijoitetut hiukan
vahtivuorojen mukaan. Ei tarvitse jäädä niistä pois.
-- Apu, sydäntäni ahdistaa.
-- Niin minunkin, mamma, sanoi hän vedet silmissään. -- Se on alkanut?
-- Mikä on alkanut.
-- Isänmaan ja kaikkien hyvien ihmisten puolustaminen, selitti hän
vaatimattomasti ja surullisena.
-- Lapsi kulta...!
-- Niin se on ja kehittyy nopeasti.
-- Mitä sinä tiedät?
-- En tämän enempää. Taju kyllä on perillä asioista, mutta ... ei saa
puhua.
-- Ymmärrän.
Siitä hetkestä lähtien olimme vihkiytyneet uudelle elämälle.
Huolettomuus, jonka valtaan vielä toisinaan olimme antautuneet,
katosi ikäänkuin unhotuksen taikavaippa olisi sen peittänyt
poimuihinsa. Pojat muuttuivat silmissäni toisiksi. He olivat nyt itse
määrääviä, toimivia, vastuunalaisia työstään ja elämästään.
Apu oli väsymätön. Opintojaan hän jatkoi tunnollisesti
miliisipalveluksen ohella. Hetkeäkään hukkaamatta hän teki työtä,
kantaen kaksin kerroin raskasta taakkaansa. Näytti siltä kuin hän
olisi ahminut elämää kasvaakseen työssä yhä voimakkaammaksi sitä
vaikeaa varten, mistä hän ei päässyt oikein selville. Se vainosi
häntä lakkaamatta tuskaisina mielikuvina läheisestä tulevaisuudesta.
Juuri se, ettei voinut tietää, mikä milloinkin oli parasta, mistä
päin vaara lopulta pahimmin uhkaisi, teki ponnistukset monta vertaa
raskaammiksi.
-- Eihän se vielä mitään ole, vaikka ajatuksissaan on valmis vuoria
murskaamaan ja innosta tulena palaa, sanoi hän kerran. -- Tämä
miliisinä oleminen on etanan kulkua: tuntimäärät samaa astumista
pitkin katua, samaa juttua toverin kanssa sosialisteista ja
porvareista. Mutta se on sentään sitä työtä, joka on tällä hetkellä
tehtävä minun osaltani. Etkö luule, äiti, että minäkin osaisin
suunnitella ja järjestellä ja muita komennella ja saada toimeen
suurempaakin, jos niikseen tulisi?
-- Sen kyllä näen silmistäsi, haaveilija, vastasin hymyillen ja
tunsin hänen olemuksensa itsessäni kuin navakan, elähdyttävän
merituulen.