Syksy oli tullut ja talvikauden elämä jälleen alkanut säännöllisenä
niinkuin ennenkin, eikä kuitenkaan päästy vapautumaan ahdistavasta
epävarmuuden tunteesta.
Taju istui tuntimäärät työpöytänsä ääressä, silmä mikroskoopissa,
tutkien sammaliaan ja jäkäliään ja kaikenlaisia loiskasveja.
Yhä enemmän ilmestyi pieniä paperikoteloita. Itikkalaatikot ja
perhossäiliöt olivat myöskin usein esillä ja saivat jonkun arvokkaan
lisän.
Olin kuitenkin vainuavinani, ettei Tajun syvämietteisyys rajoittunut
vain näihin luonnonilmiöihin, joita ei kyetä pelkällä silmällä
eroittamaan. Hän oli varmasti tietoinen ajan vaarallisesta
käymistilasta. Tapansa mukaan hän ei syventynyt siihen ainoastaan
mietiskellen, epämääräisiä ajatuksia hautoen, vaan katsoi itse
tosiasioita silmästä silmään, jopa niitä tutkikin sisäisen
mikroskooppinsa avulla. Hän oli mukana valmistavassa, miehestä
mieheen käyvässä toiminnassa, joka silloin tällöin pulpahti ilmi.
Toverikunnan luottamusmiehenä hänellä kai oli siinä suurikin osansa,
mutta tavallinen ihminen ei pystynyt saamaan Tajusta selvää, mitä
hänen mielessään liikkui, ei edes osapuilleen, vielä vähemmän, mitä
hän tiesi ja tahtoi.
Taju oli syntyvien tapahtumien henkivartija. Näki niiden nousevan ja
kasvavan, säilytti niistä erikoiskuvat, aikojen tullen liittääkseen
ne kokonaisuudeksi. Sillä välillä ne olivat hänen nuoressa sielussaan
kirkkaina ja selvinä kuin vesi syvän kaivon pohjalla. Turhaa oli
urkkia häneltä mitään arvailemalla tai puheisiin houkuttelemalla.
Hän hymyili ja vakavustui aina sitä mukaa kuin keskustelusta johtui,
mutta pysyi saavuttamattomana. Ja kuitenkin hän oli taipuvainen,
vailla jyrkkyyttä ja kovuutta -- melkeinpä tuntui siltä kuin hän
olisi ollut veltto. Hänessä ei ollut voimaperäisyyttä, ei mitään
tempovaa eikä ponnistelevaa.
Ei olisi kannattanut pyytää häntä tuomaan vajasta halkoja tai
noutamaan perunasäkkiä kelkalla. Sellainen ei häntä miellyttänyt,
mutta kun oli maalta tuotava kotiin hehto vehnäjyviä, toimitti hän
sen perin yksinkertaisesti: pisti jyväsäkin suureen koriin, joka
matkatavarana tuli kun tulikin onnellisesti perille.
Hänen luotettava ryhtinsä ja viaton hymyilynsä olisi riisunut aseet
pahimmaltakin epäilijältä. Ja niin me saimme Tajun ansiosta ja vahvan
kahvimyllyn avulla, joka jauhoi jyvät, kireimmän puutteen aikana
syödä vehnäleipää ja puuroa. Myllyparka kitisi ja narskui kaiket
päivät, ja Apu toimi ahkerana myllärinä nauraen ja hoilaten, ellei
sattunut omaa tärkeämpää hommaa.
Mutta ilmassa oli odotusta ja kaiken takana valvontaa. Viestit
kulkivat miehestä mieheen. Salainen vaistoni vainusi tulta; oli kuin
silmiäni kirveltävää savua, kuin kulon käryä tuhon sanomana sodan
mailta, joka levisi jo omille tanhuville.
Venäläisen sotaväen pahat työt pitkin maata kävivät yhä röyhkeämmiksi
ja nostivat poikien poskille suuttumuksen punan aina kun siitä tuli
puhe.
Se koski meitä niin ihmeen läheisesti kuin persoonallinen loukkaus,
ikäänkuin ne metsät, joita he hävittivät, olisivat meidän omiamme,
kuin ne vedet, joista he dynamiitilla pyydystivät kaloja, taikka
heidän ryöstämänsä huvilat olisivat kuuluneet meille ja heidän
murhaamansa ihmiset olleet meidän omaisiamme.
Isku iskulta kävi olomme yhä tukalammaksi, kun yksityiskuvaukset
kertoivat omien punaistemme osallisuudesta muukalaisten hirmutöissä.
Onnettomuussanomien saatto kerääntyi kuin mustat pilvet
taivaanrannalle, kuin ukonilman uhka, josta voi leimahtaa ja
jyrähtää, josta voi singota isku omaan nurkkaan samoin kuin
naapurinkin.
Turvattomuuden tunne oli pahempi nyt kuin keväällä vallankumouksen
ensi puuskan purkautuessa meidänkin maassamme veritöihin.
Muistan vielä elävästi, kuinka Taju eräänä päivänä tuli kotiin ihan
harmaana kasvoiltaan, suuret, siniset silmät levällään sanattomasta
kauhusta.
-- Mikä nyt on, lapsi kulta? Sinähän olet suunniltasi! sanoin
säikähtäneenä.
-- Äiti ei nyt liioittele, lohdutteli hän ja yritti tekeytyä
levolliseksi. -- Ei se meitä koske.
-- Kerro kuitenkin. Meitä koskee kaikki, mikä muitakin.
-- Ryssät ne vain mekkaloi, vastasi hän koettaen haihduttaa
mielestään jotakin hirveää näkyä.
-- Etkö voi kertoa, mitä se oli? pyysi nyt Apukin.
-- Pelkkä sattuma. Tulimme juuri alas "polista", kun toisella
puolen katua käveli venäläinen upseeri ja vastaan tuli kaksi
kiväärillä varustettua sotamiestä. He pysäyttivät upseerin ja
vaihtoivat keskenään jonkun sanan, ja sitten sotilaat repivät
upseerilta olkalaput. Kun se oli tehty, sanoi upseeri jotakin, ja
silloin sotamiehet löivät häntä kiväärinperillä päähän, niin että
hän tuupertui kadulle ja jäi siihen verissään virumaan. Sotilaat
jatkoivat tyynesti matkaansa.
Silloin kauhistuimme, vaikka se haihtui jälleen mielestämme.
Mutta suhteessamme kärsiviin oman maan ihmisiin oli jotakin
salaperäistä, omaista, ehdottoman yhteenkuuluvaisuuden tuntoa. Olimme
heistä vastuussa samalla kun tunsimme itsemme turvatuiksi. Jokin uusi
voima kasvoi vähä vähältä tietoisuuteemme ja ikäänkuin heikensi,
työnsi syrjään oman erikoisuutemme.
Ymmärsin hyvin poikieni kasvavan innon, joka kutsui heitä työhön,
sillä yhteinen hätä oli pyhästi velvoittava eikä kärsimys saanut
paisua tyranniksemme. Pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen ruumistui
maan nuorisossa, niin että se aseettomanakin liittyi lujaksi muuriksi
pahaa vastaan, hetkeäkään epäilemättä oikeuden voittoa.
-- Täytyyhän päivän nousta niin kauan kuin maa pyörii! huudahti Apu.
Hän suoristautui tätä sanoessaan täyteen mittaansa, ja minusta tuntui
kuin hän jo olisi kasvanut ja kehittynyt mieheksi. Hänen silmissään
oli tiukka katse ja suuri pää taaksepäin kenossa, samalla kun ylpeä
uhma vapisutti huulia. Hänen poskensa olivat veren kuohumisesta
punaiset.
-- Meillä palautetaan järjestys niin totta kuin meillä kullakin on
suomalainen sydän rinnassa ja kaksi tukevaa kättä, ja kukin tekee,
niinkuin hänen paras luontonsa vaatii. Se on minun lakini! jatkoi hän.
Hänen nuorekas voimantuntonsa sokaisi minut, ja hänen sanansa olivat
mielestäni sopusoinnussa sen kanssa, mitä meillä kaikilla sydämissä
liikkui.
Mikään hirmusanoma ei kuitenkaan pystynyt tukehduttamaan Avun
elämäniloa enempää kuin Tajunkaan. Kaiken uhalla he vaelsivat yhdessä
vapaahetkinään illanvietoissa ikäistensä kanssa, ja viaton ilonpito
oli leimuavaa vapaudenkiihkoa, joka tähtäsi pontevasti sinkautetun
nuolensa elämänauringon, itse olemassaolon sydämeen. Kuolema ja
elämän voitto saattoi olla heitä yhtä lähellä, mutta tällä hetkellä
he elivät, ja heillä oli hallussaan kaikki käyttämätön voimansa
valmiina milloin tahansa ryhtymään ratkaisevaan otteluun.
Päivä päivältä kävi jännitys yhä kireämmäksi, piti varustautua
hyökkäystä vastaanottamaan, puolustaa mielipiteitään ja
suunnitelmiaan, varoa salassa hiipivää henkistä tartuntaa. Joka hetki
oli pidettävä päämäärää silmällä, lepäämättä annettava kaikki voima
sen saavuttamiseksi. Voitto oli yhtä välttämätön kuin hengitettävä
ilma.
Näin he yhä innostivat itseään ja toisiaan siihenkin, mikä ensin
tuntui kammottavalta -- aseelliseen vastarintaan.
-- Siihen on pakko! vakuuttivat he itselleen ja toimivat sen
mukaan, saaden yhä uutta yllykettä jokapäiväisistä väkivaltaisuuden
viesteistä.
Apu oli kuohuksissa. Hänen tulinen verensä oli syttynyt ja
voimantunto yhä lisääntynyt. -- Eteenpäin, nopeasti eteenpäin!
jyskytti hänen rinnassaan.
Hänen mielikuvituksensa ja tahtonsa paisui jättimäiseksi aalloksi,
riehahti huipulla pärskeeksi, painui taas uomaansa, mutta joutui
jälleen kurimukseen ja ponnahti entistä korkeammalle, kunnes
sai selvän suunnan ja muodon ja antoi voimanlisän käytännön
palveluksessa. Hän oli hartaasti mukana toverusten suunnitellessa
toimintaa, kiihkoili ja innosti, kiisteli ja myönteli.
Elämä kiiti edelleen ajan täyttymystä kohti.