TÄYTTYMYS

I

Maailmansodan kyntämät vaot ovat olleet hirmuisen syvät ja ulottuneet

laajoille alueille. Vuosisatain viljelyksen ne ovat upottaneet soran

alle, ja nyt on alkanut ihmisille nälän ja menehtymisen aika. Ei vain

niille, jotka ovat taistelutanterilla, vaan niillekin, jotka kotiin

jäivät. Eikä vain sotiville valtakunnille, vaan meillekin, jotka emme

toistaiseksi ole aseisiin tarttuneet.

Maailmansodan kyntämät vaot tuntuvat kansankerroksissa. Ylhäiset

ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, lahjakkaat ja lahjattomat ovat nyt

yhteisyys -- ihmisiä, seisovat samassa jonossa odotellen leipäpalaa.

Säännöstely on kaikkien turva, niinkuin hätä on kaikkien piiska.

Onko se uuden ajan sarastusta? Kuinka pitkä lieneekään kärsimysten

taival, ennenkuin se meitä valaisee?

Ajatuksemme viihtyvät yhä kiihkeämmin näissä asioissa, ja

perheenäidin käsiä vartioivat katseet käyvät aterioilla pyyteleviksi.

Isien ja äitien tuska kasvaa niukkoja annoksia jaellessa.

-- Tehdäänhän toukoa tänäkin keväänä ja syksyllä korjataan sato,

lohduttelin eräänä kevätpäivänä.

-- Äiti puhuu kuin olisi omaa peltoa, jota me saisimme muokata.

Ohhoh, kunhan olisi tilkkunenkin maata, kyllä sen povesta elannon

kiskoisin! intoili Apu.

-- Voithan mennä muiden pellolle, huomautti Heikki. -- Maatyöläiset

lakkoilevat, ja sanomalehdet vetoavat sivistyneeseen nuorisoon.

-- Minä menen! Maa ei totisesti ymmärrä sotaa, ei sosialismia eikä

porvarien viisastelua. Se kysyy vain peltokoneita ja väkimultaa ja

minun kaltaisteni myllerrystä!

Avun into peloitti minua, ja siksi riensin sitä vaimentamaan.

-- Älähän nyt kiirehdi päätöstäsi. Kohta jo joudamme tästä maalle

lähtemään, ja sitten voit koetella voimiasi ja seurata haluasi auttaa

kyläläisiä niityllä ja pellolla pahimpien kiireiden aikana, jos se

sinua huvittaa.

-- Ei, minä tahtoisin mieluummin jotakin täydellisesti haltuuni. Työ

ei tyydytä minua, ellen saa nähdä tulosta. Joko -- taikka. Kun kerran

uhri on annettava, niin...

-- Uhri! Ahaa, sinä ajattelet taas suuresti.

-- En suuremmin kuin voimani sietävät. Hei, mamma, olethan sinä

ruokkinut minua hyvin, suostutteli hän nauraen.

-- Kuin varpunen variksenpoikaa. Toivoin jo saavani hänet mukaani

maalle, mutta eräänä päivänä hän tuli kotiin, pyöritti minua kerran

lattialla ja riemuitsi:

-- Nyt nämä pojat seilaavat. Taju menee tehtaaseen ja minä --

puutarhaani.

Tajun piti taas mennä kesäksi harjoittelemaan, kuten muiden

teknillisten ylioppilasten.

-- Kumpikin eri suunnalle, niinkö?

-- Tietysti.

-- Ja minä jään yksin.

-- Isän kanssa.

-- Ei isäkään jouda tänä kesänä maalle.

-- Huu -- mutta sitä ei kai voi auttaa! uhitteli Apu pullistaen

poskiaan.

-- Minä jään siis kaupunkiin, variksenpoika.

-- Sittenhän voin tulla usein tervehtimään.

-- Onko siis puutarhasi lähellä?

-- Porvoon puolella. Sinne pääsee moottoriveneellä.

-- Ellei ole pahaa tuulta! huudahdin epävarmalla äänellä. -- Porvoon

puoli, moottorivene ja paha tuuli ei minua miellytä.

-- Sehän siinä juuri jännää onkin, mamma. Minulla on tiedossa oikein

jymy kesä.

-- Minua peloittaa tuo moottorivene.

-- Maltahan nyt, kun pääsen ensin sinne. Sitten vasta voit ruveta

pelkäämään.

-- Milloin sinä lähdet?

-- Huomenna.

-- Mikä paikka se on?

-- Erään liikemiehen maatalo, jossa on puutarha.

-- Onko se oikein herrasmies?

-- On kyllä. Juuri niinkuin olin kuvitellut koko jutun. Selvä työ ja

tulos suoraan nälkäiselle kansalle. Joka viikko tuon tavaraa tänne

torille kaupaksi.

-- Moottoriveneellä?

-- Niin, talon omalla moottoriveneellä. Hän vihelsi, niin että

sydäntäni vihloi. Mutta silti en voinut olla taipumatta samaan

mielialaan. Hänen olemuksessaan oli jotakin vaivattomasti sytyttävää,

mikä nostatti iloisen mielen ja halun heittäytyä rennosti elämään,

vaaraankin.

-- Tämä poika on ottanut rengin pestin! hoilasi hän omassa

huoneessaan ja mätti kuluneimpia vaatteitaan matkalaukkuun. Minua

itketti ja nauratti, enkä ollut selvillä, oliko se hullua vai

erinomaisen viisasta -- suurta. Lopulta olin vain varma siitä, että

se oli ehdottomasti Avun tapaista ja uhkarohkeata -- se Porvoon

puoli, merituulet ja pieni moottorivene.

-- Kunpa vain tietäisin, ettei siitä tule sinulle kärsimystä.

-- Vielä vai. Minä tahdon koetella käsivarsiani, ja muutenkin --

enhän ole mikään raukka!

Viikon lopulla hän tuli käymään kotona, ja ensi sanoikseni kyselin,

kuinka hän oli viihtynyt.

-- Sinä olet laihtunut! huudahdin jo eteisessä.

-- Ylös kello kuudelta, nukkumaan kymmeneltä. Kaurajauhopuuroa

aamuksi, kauravelliä päiväksi ja teetä ilman kauroja illaksi. Ja kun

jauhot ovat vielä kitkeriä, niin...

-- Lapsi kulta, sinä ihan peloitat minua.

-- En totisesti.

-- Et suinkaan aio jäädä sinne?

-- Se on eri juttu.

Hänen huoleton hymyilynsä, poskien leikillinen pullistus ja nauravat

silmät kietaisivat minut sellaiseen mielentilaan, että unohdin

kitkerät kaurajauholaitteet ja kestitin häntä viikon varrella

laittamillani herkuilla. Hän söi kuin kuusi päivää paastottuaan ja

kävi sitä mukaa yhä hilpeämmäksi.

-- Työ on tehtävä tinkimättä ja täydellisesti. Onhan se minun uhrini

isänmaalle. Sattumalta olen joutunut hiirenloukkuun, mutta työstä en

peräänny. Rasitus ja nälkä on nykyään ihmiskunnan paras ystävä, ja

huono kohtelu lohdutuksena...

-- Sinä...!

Hänen kasvonsa loistivat omasta sisäisestä onnesta, jonka varassa

hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi antamaan uhrinsa täydesti ja

napisematta.

-- Entä moottori...?

-- Kaiken maailman kapistus. Se on tehnyt lakon pari kertaa keskellä

ulappaa. Katsoppa käsiäni, sanoi hän nauraen.

Ne olivat käsniä täynnä.

-- Kerrankin oli kaupunkiin tullessamme tuuli ihan vietävä, niin

ettei siinä meidän voimillamme -- kasöörineidin ja minun --

paljoakaan rimpuillut. Hengenkaupalla pääsimme sentään lähemmäksi

rantaa ja saimme lopulta moottorinkin toimimaan. Vihannekset tekivät

hyvin kauppansa, ja hinnat määräsin -- minä!

-- Onko se hinta niin tärkeä puoli asiassa? kysyin ihmetellen.

-- Se on minun ehtoni jäänkö sinne vai enkö. Se gulashi on itara

kiskuri ja ottaisi seitsemän hintaa.

-- Mutta jos minäkin nyt panisin ehtoja sinun sinne jäämisellesi,

sanoin vakavana.

-- Kuinka niin? tokaisi hän.

-- Se moottori -- sinun pitää jättää sikseen.

-- Ei kävele. Viisituntinen reistailu vallattomassa tuulessa on

hyvänä apuna, kun illalla pääsen puiselle lavitsalle pitkäkseni --

sitten nukun aamuun asti.

-- Sehän on koiran komentoa.

-- Ei, se on puutarhurin elämää.

-- Nykyaikainen työväki ei semmoiseen suostu. Älä sitä minulle uskota.

-- Niin, mamma, en minäkään suostuisi, jos olisi paha pakko. Mutta

kun hyvin tiedän voivani jättää loukkuni koska tahansa, niin en jätä,

vaan rakastun uhallakin. Irvistelen vain isännälleni, kun hän tulee

aamukahviltaan lihavana ja hyvin hoidettuna, määräilee ja vaatii

ihan ylivoimaista vedenkantoa, ojankaivuuta, kaivonpuhdistusta ja

perkausta.

-- Ja sinä, mitä sinä sanot hänelle?

-- En mitään. Minulla on puutarhakirjoja. Hoidan kasveja, autan

hiukan luontoa, ja siinä on yhdelle työtä yllin kyllin.

-- Onko hän siihen tyytyväinen?

-- Ei se minua liikuta. Minä palvelen isänmaata enkä ahnasta

keinottelijaa. Sitäpaitsi olen ottanut itselleni apulaisia, kaksi

tyttöä.

-- Mitä isäntä siihen sanoo?

-- Hän on perin tyytyväinen, kun on saanut heidät töihinsä, vaikka

sillä miesparalla on kamala maine paikkakunnalla.

Apu kävi joka viikko kotona ja vei aina evästä mukanaan. Lisäksi hän

käytti omaansa ja tyttöjen ruokaan kaiken palkkansa.

Kuukauden kuluttua en enää voinut vastustaa haluani nähdä hänen

aherruspaikkaansa, ja hänen aavistamattaan matkustin sinne laivalla.

Apu oli sattumalta laiturilla.

-- Minne sinä menet, äiti? kysyi hän, kun vielä olin laivassa.

-- Tulin sinua tervehtimään.

-- Äiti, ei sinun sovi tulla taloon.

-- Miksi ei?

-- Pitäisi jäädä yöksi, ja minulla on vain pieni komeroni.

-- Onhan kai talossa jokin huone, kun näkyy tännekin päärakennus.

-- Ei käy.

-- Eikö isäntäsi ole täällä?

-- On, tuolla hän seisoo, sanoi hän nyökäten päällään erästä

herrasmiestä kohti, joka salavihkaa vilkuili meihin.

Minä astuin hymyilevänä miestä puhuttelemaan. Kylmä, arvosteleva

katse, hiukan hämmästynytkin, lensi vastaani.

-- Minä olen tullut katselemaan näitä ihmemaita, joita poikani on

ottanut tänä kesänä viljelläkseen. Olisi niin hauskaa nähdä hänen

puuhiaan ja jäädä yöksi.

-- Hyvä rouva, kyllä se taitaa olla mahdotonta.

Vihainen silmäys, lakinnosto, kumarrus -- ja mies meni tiehensä.

-- Joko äiti nyt uskoo?

-- Kyllä, totisesti, mutta on kai täällä muitakin ihmisasunnoita.

Minä tahdon nähdä...

-- Ei kävele! Laiva palaa tänne parin tunnin kuluttua, ja äiti voi

lähteä siinä kotiin, mutta minun pitää kastella mansikkamaata ja

ottaa huomisaamuksi kaupunkiin vietävät vihannekset. Minä en nyt

jouda pitämään seuraa.

-- Minä tulen mukaasi työhön, ja sitten aamulla pääsen

moottoriveneessäsi kotiin.

Tahdoin tosiaan nähdä, kuinka sellainen matka suoritettiin.

-- Ei siitä tule mitään...

-- Miksi ei?

-- Sinä et jaksa. Sitäpaitsi meillä on suuri lasti ja kassanhoitaja

mukana. Ei mahdu, vaikka itkisi. Usko pois, äiti, sinä et nauttisi

siitä matkasta. Vene on rähjäinen, kone huono, ja vihanneskopat aina

valmiit vierimään niskaan. Aamulla lähdetään jo kolmen ajoissa,

perillä ollaan siinä puoli kahdeksan tienoissa. Tavarat saadaan

kaupaksi jo kymmeneen mennessä, ja silloin tulen kotiin, jos sinulla

on suurus valmiina.

-- Voi, minähän olin ihan unohtaa eväät. Toin sinulle paljon hyvää.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja luiseva koura tarttui kopan sankaan.

Lujat hampaat painuivat herkulliseen vehnäleipään, ja ruskettuneet

kasvot loistivat.

Me astuimme yhdessä hänen kopillensa ja tapasimme siellä

apulaistytöt. Eväät jaettiin kristillisesti, ja riemu oli yhteinen.

Isäntä käveli toisella puolella puutarhaa ja vilkuili meidän

ryhmäämme.

-- Kahlekoira ei hauku tänään, mutta jos lähenemme, puree se

varmasti, sanoi toinen tytöistä.

-- Missä täällä on koira? En minä ainakaan näe, huomautin katsellen

ympärilleni.

Tytöt nauroivat.

-- Ettehän te vain tarkoittane talon herraa? kysyin.

-- Nämä tyttölapset ovat antaneet miehelle sellaisen arvonimen,

vaikkei hän sitä ansaitse.

-- Oletteko te maalaisia? kysyin tytöiltä, kääntääkseni puheen

toisaalle.

-- Äidilläni on huoneet täällä, sanoi toinen tytöistä -- ja tämä

Anne-Mari on kaupungista ja asuu meillä kesää. Me autamme herra

Kannasta, kun hänellä on liian raskas työ.

-- Eikö se ole teille yhtä raskasta?

-- Me vain autamme, vastasi tyttö.

-- Te teette enemmän kahden kuin minä yksin, tunnusti Apu.

-- Ei rouva saa uskoa. Me saamme niin vähäsen toimeen, sanoi

Anne-Mari vuorostaan.

-- Ellei teitä olisi, menisin matkoihini, sillä yksin on mahdoton

hoitaa tätä puutarhaa. Ja puolinainen työ ei ole työtä, selitti Apu.

-- Ja me olemme täällä vain niin kauan kuin herra Kannaskin, vakuutti

Anne-Mari.

Hänellä oli otsatukka ja länttäiset kengät, ruskea kerrostuma

kasvoilla ja kaulalla, naurava suu ja jäntevä ruumis, mutta

harvinaisen niukalti pituutta.

Hänen toverinsa, jota he nimittivät Mirjaksi, oli sen sijaan saanut

kylliksi mittaa ja varren vahvuuttakin, mutta toinen silmä katsoi

kieroon. Hänen kasvoillaan oli sittenkin aina lempeä hymy, mutta

huonot hampaat tekivät hänet paljoa vanhemmaksi kuin hän oli.

Meren raikas tuuli ja ottelu sen aaltojen kanssa oli heistä huuhtonut

pois kaupunkien läheisyydessä viihtyvän turhamaisuuden.

Minun tuli oikein hyvä olla katsellessani tätä kolmikkoa, kun he

reippaasti tyhjensivät eväskorin sisällön. Ja ennenkuin kaikki oli

syöty ja nuoret jälleen suoriutuivat työhönsä, olimme päässeet

pujahtamaan toistemme sydämiin.

-- Kuulkaa, laiva huhuilee edelliseen siltaan. Nyt sinun pitää

lähteä, äiti! sanoi Apu. -- Aamullahan tapaamme jälleen kotona.

Puristin tyttöjen käsiä. Mieltäni liikutti heidän lapsellinen

luottavaisuutensa ja intonsa, jota ei voinut vaimentaa heikko ravinto

eikä raskas työ. Se oli sentään painanut surullisen leiman heidän

hymyynsä.

Peltotietä astuessani käännyin vielä heitä katselemaan. Apu kantoi

vettä kahdella sangolla, ies niskassaan. Vartalo painui hiukan

kumaraan, ja paljaiden käsivarsien lihakset kohosivat näkyviin.

Kasvotkin kiristyivät ilmeettömiksi kuin juhdalla.

Kyyneleet nousivat silmiini ja kuitenkin ylpeilin hänestä. Olihan

tuo uhria, vapaaehtoisesti annettua, nälkäpalkasta, kunniaa

tavoittelematta.

Niin, mutta hän tunsi siinä työssä omat voimansa ja oli tavallaan

onnellinen päästessään voitolle -- työstä ja ihmissydämistä, jopa

ihmisen pahuudestakin. Nuo kunnon tytöt olisivat menneet hänen

käskystään ja hänen seurassaan vaikka niihin vaikeuteen. Ja saita

isäntä -- hänenkin oli ollut pakko taipua, sillä se oli hänelle

edullisempaa kuin kasvitarhan jättäminen mahoksi.

Seuraavana aamuna Apu-veitikka sai huomata voittaneensa minutkin ja

vihelsi entistä rohkeammin -- tapansa mukaan väärin.

-- Korviani särkee. Tulehan suurukselle, nälkäsankari. Sinun

laihuutesi on ihan peloittava.

-- Hitto vieköön sen kauravellin. Se tekee vatsamme ihan

pohjattomiksi. Ei siinä riitä palkatkaan. Jollen kotona saisi ruokaa

ja eväitä, niin luulen, että jäisin moottorini kanssa jollekin

saarelle Robinsoniksi.

-- Jos työsi käy ylivoimaiseksi, lupaatko luopua? kysyin tosissani

levottomana.

-- Kun olisi sellainen mittari, joka sen varmasti asteissa näyttäisi,

niin voisin luvata. Mutta kun ei toistaiseksi sellaista keksintöä

ole tehty, niin minä tahdon jaksaa omasta ja vielä hiukan toistenkin

puolesta, vastasi hän, ja aavisteleva suurtöiden kaipuu kuvastui

kauneutena nuorilla kasvoilla.

Hänen silmänsä loistivat, ja suu punersi puhtaana. Tuntui siltä kuin

hänestä olisi hulmahtanut voimaa minuunkin. Sitten hän huudahti

iloisesti, samalla kun luja tahto jännitti kasvojen lihaksia:

-- Minä tahdon antaa kaikkeni, kun tarvitaan.

En tiedä miksi, mutta se koski sydämeeni kipeästi. Tahdoin tarttua

johonkin kuin hädässä ja kysyin:

-- Entä Säde?

-- Säde? Etkö tiedä?

-- Mitä, onko jotakin tapahtunut?

-- Ei, ei mitään ole tapahtunut. Eihän siinä mitään voi tapahtua.

Sepä se juuri onkin, ettei voi, valitti hän.

-- En minä ymmärrä.

-- Ei Sädekään ymmärrä.

-- Mitä, sanohan nyt, mitä hän ei ymmärrä?

-- Sitä, että minä olen renkinä ja myyn vihanneksia rannassa, kun

äiti nyt tahtoo välttämättä kuulla sen köyhän totuuden.

-- Vai niin, eikö hän tajua, että se on uhri?

-- Eihän ihminen jaksa määritellä eikä etiketillä varustaa jokaista

lapiollista multaa, minkä paikasta toiseen siirtää. Se moottorijuttu

vielä menisi, mutta saviset koipeni ja...

-- Eihän Säde niitä ole näkemässä.

-- Hänellä on sitä elävämpi mielikuvitus, eikä se voi sulattaa muuta

kuin puutarhamansikoita, sanoi Apu happamesti naurahtaen.

-- Onko hän sanonut jotakin?

-- Sanonutko? Hui hai, silloinhan olisi jo taivas selkiämässä. Hän ei

sano, hän vain ... no niin, eihän sitä voi selittää!

Hänen huulensa vapisivat.

-- Koskeeko se sinuun?

Ääneni lienee ottanut väriä tuskastani, sillä Apu laski kätensä

olalleni yrittäen olla huoleton ja sanoi:

-- Me jaksamme tämänkin...

Hänen katseessaan oli taaskin uusi maailma, jonka laajuuden aavistin

väläykseltä, täysin tajuamatta.

Voisitko sinä senkin uhrata? kysyin tarttuessani kovaan, käsnäiseen

käteen.

Siihen hän ei vastannut, sanoi vain:

-- Nyt, äiti, anna minulle hienoin saippuasi ja lämmintä vettä, uudet

alusvaatteet, silkkisukat ja se uuden uutukainen tennispukuni. Olen

sopinut tunneista Jaskan kanssa. Säde tulee neljänneksi tietämättä,

että minä olen mukana. Jaska on pitänyt sen salassa.

-- Entä moottori?

-- Se saa odottaa pari tuntia lisää. Kassanhoitajalla on ostoksia, ja

tyttöjä olen kutsunut katselemaan peliä.

-- Sinä tahdot oikein loistaa heille! sanoin varoitellen.

-- Ei voi moittia, kyllä minä pelaan siinä kuin...

-- Silkkisukissa ja flanellihousuissa, pistin piloillani.

-- Kyllä se vain sydämelle hyvää tekee nähdä muutakin kuin savisia

nimettömiä. Toista on sentään hoitaa sellaista henkipaton alusta kuin

se meidän moottorimme on. Ja ne tytöt ymmärtävät...!

-- Se moottori... Äidinsydämeni joutuu liian kovalle koetukselle,

sanoin huokaisten.

-- Joko taas? Ei minun hommani toki ole niin kyttyräselkäistä. Ole

hyvä ja anna se pyyhinliina, minä menen suihkuun, ja hae sitten esiin

pukuni. Alkaa jo olla kiire.

Kun hän sitten oli valmis, katselin häntä ylpeillen.

-- Merkillistä, kuinka puku voi muuttaa ulkomuodon. Torikauppiaasta

on äkkiä tullut -- prinssi. No, myönnän, että siinä on viisikymmentä

prosenttia äidin ylpeyttä, ja siedäthän sinä sen. Kyllä se taas

haihtuu maan myllertämisessä.

Hän otti mailansa, palloverkon ja pehmeät kengät, painoi valkoisen

lakin päähänsä ja avasi oven.

-- Näkemiin täsmälleen kello neljä!

Riensin parvekkeelle, josta voin nähdä hänet kadulla, ja viittasin

sieltä hyvästit.

Hiljaisuus kotona houkutteli esiin ristiriitaisen mielialani.

Sainhan näin väläyksittäin osani Avun elämästä, hänen onnestaan

ja vaivoistaan. Olisin tahtonut ottaa omakseni kaikki vaikeudet

ja jättää hänelle niiden palkan. Ja nyt oli käynyt päinvastoin.

Minä sain iloita hänestä ja hän... hän uhrasi, kärsi, uskalsi ja

jaksoi. Mitä auttoi minua tietämiseni, että niin täytyi olla, kun

sydänparka itki ja vapisi, rukoili ja siunasi, ilostui pienimmästäkin

valonpilkkeestä ja säikkyi varjon hipaistessa ylitseni. Enkä sentään

toisin toivonut.

Parvekkeella seistessäni sattuivat silmäni vastakkaisen apteekin

portailla istuvaan naiseen. Hän oli pysähtynyt siihen imettämään

lastaan, joka lepäsi hänen helmassaan, ja leppoisa rauha ympäröi

heitä, vaikka ihmisiä tavantakaa astui heidän ohitseen. Vaimo

pureskeli jotakin tyydyttääkseen nälkäänsä niinkuin lapsikin.

He olivat yhdessä oma maailmansa, oma kohtalonsa, kuuluen vain

toisilleen.

Minä en enää hetkeksikään omistanut poikiani noin täydellisesti.

Epämääräinen huoleni ja levoton onneni oli kuin lepattaen palava

kynttilän liekki.

Apu saattoi antaa kaikkensa. Hän omisti uhraamisen pyhän salaisuuden,

osasi palvella ihmisyyttä, ikuisuutta...

Juuri senvuoksi sydämeni olikin levoton.

-- Ei, enhän minä ajattele ihmisiä, en maailmaa. Apu on minun

ihmiseni, minun maailmani, vakuutin itselleni.

Silloin kolahti eteisessä kirjeluukun läppä, ja lattialle putosi

kirje.

-- Niin, Taju!

Tuokiossa oli maailmani laajentunut ja nyt olin ihan täydellisesti

Tajun luona siellä maaseututehtaassa, josta hän kirjoitti.

Tajulla oli aina hyvä ja turvallinen olo, ei koskaan kiirettä

eikä ikävää. Ihmiset olivat hiukan lystikkäitä hänen silmillään

katsottuina, ja elämä piti ottaa "matematiikan kannalta" niinkuin

tanssi hänen pikkupoikana ollessaan. Ja matematiikassa Taju tiesi

pitävänsä puoliaan, tulipa sitten lukuja kuinka paljon tahansa.

Hän turvautui taitoonsa, soi ihmisille rakastettavan hymyn, omisti

onnellisen taian vetää puoleensa valoisia ihmisiä. Leikkisä iva,

tarkka vainu ja oma etevämmyys olivat hänellä apuna. Hän otti

tyynesti palkkansa, joka hänelle vaatimatta maksettiin, sai valmista

viiden edestä ja teki työtä vain omasta puolestaan. Elämä suosi häntä

tietenkin paljon juuri tämän vuoksi ja otti äidilliselle povelleen.

Mutta hyvä niinkin.

Kirjeessään hän kertoi uivansa joka päivä ja pelaavansa tennistä

toisten insinöörialkujen kanssa tehtaan isännän tyttärien seurassa.

Joku merkkimies oli hipaissut heidän syrjäistä harjoittelupaikkaansa

käydessään maalaistehtaassa ja suvainnut hymyillä Tajun länttäisille

kengille pannuntarkastuksessa. Se kaikki oli levottomalle sydämelleni

rauhoittavaa lääkettä, ja mielelläni toivoin tuon kuuluisan miehen

pääsevän seitsemänteen taivaaseen, koska hän oli hymyillyt Tajun

länttäisille kengille.

Heikki talletti Tajun kirjeitä seinällään naulassa ja kävi niitä

välillä silittelemässä, ikäänkuin pojan poski olisi siinä nokisen

pannuntarkastuksen jäljiltä.

Minä annoin hänelle anteeksi monta kommellusta tuon tempun vuoksi,

ja salavihkaa silittelin kämmenelläni hänen sänkisiä poskiaan,

etten jäisi pojan vuoksi mistään velkaa. En tiedä, tajusiko hän

sen merkitystä, mutta melkeinpä uskon, että hänen sydämensä hiukan

ailahdellen vainusi siinä kolmannen vaikutusta.

Apu ryntäsi täsmälleen neljältä eteisen ovesta sisään ja lennätti

pallot ja mailan huoneensa nurkkaan. Kiireesti hän vaihtoi pukua,

ja puutarharenki oli jälleen ennallaan. Prinssistä ei ollut muuta

jäljellä kuin loiste kasvoilla.

-- No mitä Säde sanoi? kysyin maltittomana.

-- Säteili kaiken aikaa.

-- Miltä nyt tuntuu? Onko parempi?

-- Toistaiseksi.

-- Älä viitsi säilyttää mitään kaunaa sydämen lokerossa.

-- Sinä, äiti, olet itse syypää siihen, että sydänparkani tarkasti

säilyttää tosiasiat. Minkä minä sille voin?

-- Sanonpa sinulle jotakin. Minun sydämeni on rauhallinen, ja se

tietää sitä, että teidän on kaikkien hyvä olla.

-- On, on, verrattoman hyvä. Ja nyt hyvästi.

-- Ole varovainen moottorissa ja yritä voittaa kunnianhimosi

puutarhurina.

-- Sinun ohjelmasi on kovin ristiriitainen, äiti! sanoi hän

naureskellen. -- Minun pitäisi olla ihanneihminen, osata uhrata,

mutta kuitenkin pysyä pelkurina ja itsekkäänä, mieluummin istua

täällä kotona lellipoikana!

Hän nauroi, niin että isäkin pisti päänsä esiin huoneensa ovesta.

-- Tuletko ensi viikolla? kysyin vielä portailla.

-- Olen siitä jo sopinut, huusi hän. Sädettä sain siis kiittää

näistä käynneistä ja eväitä kai myöskin. Hän näki lävitseni, ja se

vapauttikin hänet täydellisesti olemaan itsensä. Tyydytyksen huokaus

nousi rinnastani, mutta kyynel putosi kädelleni.

Miksi hän olikin minulle niin välttämätön? En huolinut sitä itselleni

selvitellä, olin vain kiitollinen hänestä, vaikkakin aina levoton,

peläten sattumaa, karsasta kohtaloa, en tiedä mitä.

Viikon kuluttua hänen moottoripahaisensa ilmestyi taas kaupungin

kalarantaan kukkurallaan vihanneksia ja kaikenlaista puutarhatuotetta.

-- Etkö jo pian aio jättää tätä renginhommaasi, kun jo lähenee syksy,

ja se isäntäsikin on niin itara. Sinä laihdut liiaksi. Minä pelkään

yhä pahemmin.

-- Isäntää en ota lukuun, eväistä pidät sinä hyvän huolen, ja

kaupunkilaiset saavat veneestäni sentään tuntuvasti syötävää. Se on

meidän pyhä veromme ihmisille, eikä sitä sovi jättää maksamatta. Se

asia se nyt painaa paljon, sillä ensi talvi koettelee jo voimiamme.

-- Eikö puutarhasi ala jo pian olla tyhjä?

-- Sinä et ymmärrä ollenkaan tätä alaa. Nythän se vasta alkaa olla

ehtymätön. Sadon korjuu näin vähitellen on hirmuinen homma. Pitäisikö

minun nyt jättää, kun työn hedelmät ja kalliisti ostettu tulos ovat

käsissäni ja sormistani vuotaa kaupungille hunajaa ja mansikoita,

marjoja kaikenlaisia ja juurikkaita, hedelmiä, vaikka mitä hyvää.

-- Sinä rakastut siihen lopulta liiaksi.

-- Nyt sinä puhut samalla tavalla kuin Siiri-täti ja Säde. He

ovat myöskin kokolailla kateellisia tästä puutarharakkaudestani.

Ajattelehan hiukan. Enhän minä olisi voinut kestää koko kesää ilman

tätä rakkauttani itse työhön, sanoi hän vakuuttavasti.

-- Sinulla on tuo siunattu ominaisuus antautua ja eläytyä työhösi ja

iloita siitä, lapsi!

-- Eikö se ole parempi muillekin, kun niin on? Mutta ilo tässä

sentään taitaa jäädä yksinomaan kaupunkilaisille, jotka ottavat

kaalit ja lantut ja kaikki purkkiherkut, ja isäntäni itara sydän on

autuas rahoista. Länttäiset kengät, loppuun kulutettu keväinen puku

ja räysähattu ovat minulla ainakin näkyvänä tuloksena koko kesän

raatamisesta, ellen ota lukuun onttoja poskiani, jotka keväällä

olivat niin pulleat. Äiti, onko sinulla hyvä suurus, paljon ruokaa?

Minä olen ihan näännyksissä. Koko viikko perunoita ja silakkaa,

homeista kaurapuuroa -- hyi!

Apu oli hetken aikaa totinen, enkä tahtonut häiritä hänen

mietteitään. Aavistin saaneeni pienen otteen ja pidättelin henkeäni,

odotellen käännettä. Oi, kuinka kiihkeästi sitä toivoin!

Vaara oli olemassa, ei ainoastaan siinä, että hän myrskyssä

oli kurjassa moottoriveneessään aina alttiina joutumaan meren

uhriksi, vaan oman kiihkeän luonteensa vuoksi. Tuo ehdottomuus:

joko -- taikka, alttius antaa kaikkensa, unohtua tyyten hetkeen,

ponnistukseen, paloitella elämänsä katsomatta tulevaisuuteen, se

tuotti minulle tuskan öitä ja levottomia päiviä.

-- Etkö tosiaankaan voisi jo viikon päästä jäädä kotiin? Pitäisihän

levätäkin, ennenkuin luvut taas alkavat, ja saada lihaa luihisi.

-- Ehkä, kunhan nyt katson. Tytöt kyllä aikovat pian lähteä, ja nekin

ovat uhranneet, muista se, sinä pessimisti! sanoi hän hiukan taipuen.

-- Siis viikon päästä jäät kai kotiin, sinä uhripappi. Nyt saat

mukaasi pitkän nisupullan. Minä olen sitä säilytellyt sinua varten.

Syö se itse.

-- Se olisi mainio tytöille läksiäiskahvin kera! sanoi hän veitikka

silmissään.

-- Oletpa sinä merkillinen. Lupaatko syödä tämän, jos annan toisen

kemujasi varten?

-- No, niin herttaisen mielelläni! huudahti hän innostuneena. --

Paljonhan sinulla onkin!

-- Eihän sinun laihuuteesi mikään taida pystyä.

-- Onhan minulla taskut lihavat, vastasi hän nauraen, painellessaan

pullia sadetakkinsa tilaviin taskuihin.

Sitten hän harppoi alas portaita hiljaa vihellellen. Sitä tuskin

kuuli, ja kuitenkin siinä oli rajatonta riemua, elämän voittoa ja

huolettomuutta.

Hän oli tänä kesänä paljon kehittynyt ja näki nyt elämänsä uudessa

valossa. Suuri ikkuna oli avautunut kodin seinästä ulos elämään.

Rakkaus oli koskettanut hänen sydäntään ja ottanut palvelukseensa

hänen sielussaan uinuvat voimat. Siinäkin hän oli jälleen tapaisensa.

Ei suinkaan tietoisesti eikä ponnistellen, vaan aluksi leikkien, ja

rajattoman hilpeänä hän antoi sydämensä ehdottomasti ja ainaisesti.

Säde oli vielä lapsi eikä tajunnut itseään enempää kuin toisenkaan

tunnetta. Hän oli kuin puoleksi auennut kukka, mutta sellaisenaan

se ainoa, jonka olemus pojalleni avasi salaperäisellä lumollaan

niin paljon muuta houkuttelevaa ja tavoiteltavaa. Hän herätti

Avussa kunnianhimoa, joka ei kuitenkaan voinut ilmetä muulla

tavalla kuin itsensä uhraamisena, sillä Apu ei koskaan voinut jäädä

elämän antimista velkaa. Hänen piti maksaa täydesti ja antaa vielä

vastalahja. Se oli hänen ylpeytensä ja kunnianhimonsa.

Kun Säde moitti hänen työskentelyään renkinä, oli se Avulle katkeraa

iloa. Hän ylpeili siitä ja kärsi.

Vähän hän tajusi minun epämääräistä tuskaani ja pelkoani

tulevaisuuden varalta, kasvaessaan yhä lujemmaksi ehdottomuudessaan.

Jokainen uusi onnistunut koe ylivoimaisessa ja vaikeassa lujitti

hänen erikoisuuttaan, ruokkien sitä runsaalla riemulla ja

voimantunnolla.