VIII

Syksyn viileys hyväilee meitä raittiina ja kuulakkaana kaikkialla

metsässä, järvellä, sisällä huoneissa, ja surunvoittoinen kaipaus

houkuttelee jäämään tänne, missä mieluisat muistot ympärillämme

herättävät hymyilyjä kesän kujeiluista, ja vanha arkipäiväinen

kokemus kertoo jörösti, ettemme tätä kesää enää milloinkaan saa

uudestaan elää.

-- Kaupunkiin! kuuluu velvollisuuden ehdoton käsky, ja me keräämme

kiireesti tavaramme, hyvästelemme rakkaat seudut ja vihdoin eräänä

koleana aamuna astumme laivaan, jatkamme matkaamme junalla ja

saavumme illalla Helsinkiin.

Rautatientorilla joudumme keskelle jyrisevää melua. Raitiovaunujen

jyminä, ajoneuvojen kolkutus kivityksellä, autojen toitotus,

säännöttömän liikkeen sekava vilinä ja ihmisten kuumeinen kiire

repii hiljaisuuteen ja sopusointuun tottuneita hermojamme. Riennämme

kotia kohti ja tunnemme itsemme turvallisiksi vasta saavuttuamme

rauhalliseen porraskäytäväämme.

Kolme kuukautta olemme olleet poissa ja nyt avaamme oven

jännittyneinä, sydän hiukan pelon vallassa, kuin maltittomina

rientäisimme syleilemään vanhaa, rakasta omaista. Tuttu huone-ilma

lehahtaa vastaamme, auringossa paahtuneen puun tuoksu huonekaluista,

korkkimaton ja paperin haju peitetyistä ikkunoista. Pojat jättävät

taakkansa eteiseen, juoksevat huoneesta huoneeseen hätäisesti

silmäillen kaikkea ja jäävät pian omaan kamariinsa tarkastamaan

aarteitaan, jotka keväällä talletettiin.

-- Onko kaikki jäljellä? huudan heille kesken puuhieni.

Vastausta en saa, mutta sensijaan ilmestyy lattioille, tuoleille,

pöydille, vuoteille, ikkunoille, jopa pilarienkin päihin erilaisia

esineitä, salaperäisiä ja monimutkaisia laitteita, pyöriä,

rautanauloja, ruuveja, nuoran- ja ketjunpätkiä, ruohoja, kasveja,

koteloita, pahvirasioita. Kaikkien näiden tarkoituksen tietävät vain

Apu ja Taju. Nyt tämä kaikki pitää heti tarkastaa, sillä yleissilmäys

on saatava ja sitten lajiteltava. Pölyisinä he puuhaavat, hikipäässä,

tuskin malttaen maitoaan juoda, ja illalla on vaikeata saada heitä

vuoteisiin.

Seuraavana päivänä otetaan kesän kasvisaalis salkuista esiin. Itikat

pääsevät kunniapaikoille, ja perhoset ovat viehättäviä nähdä, kun

ne noukitaan ahtaista rasioistaan ja pistellään neuloineen tilavaan

kansilasilla varustettuun laatikkoon. Heidän kalleutensa saavat olla

koskemattomina ja huone rauhoitettuna, "ettei siivooja pääse tekemään

vahinkoa".

Ja aamulla aikaisin pojat supattavat kamarissaan, tepsuttavat

paljain jaloin paitasillaan, järjestävät ja hahmoittelevat, kunnes

kokonaisuus on saanut suuntaviivat, ja he havaitsevat tarvitsevansa

suuren, vanhan kaapin ullakolta. Se on heidän oma lukittu maailmansa,

jonka avain on vain heidän kahden tiedossa, eikä sellainen valta ole

vähäiseksi arvattava, sillä se kaappi kätkee seiniensä sisällä elämän

avaimia. Mielikuvitus elävöittää rakkaat esineet, jotka kuvastuvat

heidän kirkkaissa silmissään kuin tyynen lähteen pinnassa.

Vanha tinasotamiesmuotti saa heidät juttelemaan tuntimäärin, kunnes

siitä heidän ajatuksissaan nousee esille loistava sotajoukko. Kun

luonto ei enää ole heille runsauttaan jakamassa, ammentavat he elämää

siitä niukasta lähteestä, joka mahtuu kodin ahtaaseen piiriin, ja

turvautuvat omaan, rajattoman laajaan kuvittelumaailmaansa.

Nyt valetaan tinasotilaita, käytetään säästörahat tinan ostoon, ja

niin syntyy ryhmiä, mutta ne ovat poikien mielestä liian pieniä.

Silloin keksitään paperisotilaat, maalataan ja leikataan, varustetaan

tuella ja pystytetään lattialle. Me uppoamme paperitulvaan, uuvumme

piirtämiseen, maalaamiseen ja leikkaamiseen. Niitä pitää olla paljon

ja komeita. Jalkaväkeä, ratsumiehiä, tykkijoukkoja, kuormastoa,

soittajia ja rummuttajia, päälliköitä, lippuja... Apu ja Taju ovat

jumalallisena koneena, joka panee liikkeelle tämän merkillisen

sotajoukon. Se ryhmittyy kirjavana ja uljaana salin laajalle

lattialle. Sen rivit kuvastuvat sileällä parketilla kuin himmeän

peilin pinnalla, utuisena ja tarumaisena houkutellen leikkiin, joka

näyttää meistä vanhemmistakin hyvin tutunomaiselta ja luonnolliselta.

Aurinko lähettää säteensä monivärisiin riveihin, joissa paperimiehet

seisovat vakavina hullunkurisessa asussaan valmiina laukaisemaan

ampuma-aseensa. Vaikka nämä eivät koskaan liikahda, eikä yksikään

käsivarsi oikene, syttyy yhtäkaikki sota, jossa ammutaan hurjasti;

miehiä kaatuu molemmin puolin.

Tajun joukko on toisella puolen salia ja Avun toisella. He eivät

jäljittele mitään historiallista tehtävää, eikä siinä ole kiistaa

vallasta tai omistusoikeudesta, ei kunniasta taikka edes aatteesta.

He taistelevat vain nähdäksensä, kumman joukko ensiksi kaatuu

lattialle.

Tajulla on pieni puukanuuna, soma sorvattu vehje, joka löydettiin

leikkikalukaupasta ja havaittiin erittäin tärkeäksi.

Apu on tehnyt itselleen kaaripyssyn. Näillä aseilla he käyvät

vakavina otteluun, käyttäen kaiken älynsä, kekseliäisyytensä,

malttinsa ja voimansa. Siinä he ovat kyykkysillään tuntimäärin,

tähtäävät tarkasti, ampuvat taitavasti, noutavat luodit ahtaista

riveistä kaatamatta ainoaakaan miestä varomattomalla liikkeellä.

Taju on hyvin rauhallinen, tuntee aseensa kantomatkan ja tähtää

huolellisesti, siirtelee kevyttä kanuunaansa puolelta toiselle ja

tekee tuhoa joka laukauksella.

Apu huudahtelee, komentelee liikkumatonta joukkoaan, tähtää

hätäisesti ja ampuu kiivaasti, ja luoti luiskahtaa rivien väliin

sileälle lattialle, mutta kun se osuu, tekee se Tajun riveissä suurta

mieshukkaa, sillä Avun kaaripyssyssä on enemmän voimaa kuin Tajun

puukanuunan kuulassa. Molemmat punoittavat, ja kiivauden kyynel

kimmeltää silmäkulmassa.

Tulos on tunnin ottelun jälkeen vielä epätietoinen. Paperiurhoja

lojuu jo ruutuisella kentällä, mutta kaatuneet ovat seisovien

suojina. Tajun kanuuna ei enää oikein tepsi, kun sen pitää kierittää

kuulaa etäämpiin kulmiin. Sensijaan on Avun nuoli nyt edullisempi, ja

pian näyttää siltä, että hän pääsee lopulta voitolle.

Taju ei sittenkään hellitä, siirtelee vain ja tähtäilee, ampuu ja

kaataa aina jonkun sotilaan, eikä Apukaan anna perään. He tahtovat

taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta äkkiä katkeaa Avun jousen

kaari, ja nyt kiistellään siitä, kuuluuko taistelun menoon sellaisen

vian korjaaminen.

Voineeko mitään verrata sodan tenhoon ihmisen kykyjen jännittämisessä

ja hänen halujensa sytyttämisessä kuumeiseen kiihkoon? Leikki oli

saattanut pojat suunniltaan, ja nimetön vimma tosissaan syöstä

painisille työnsi syrjään maltin, joka oli vallinnut leikin aikana.

-- Peli on peliä, sanoo isä hymyillen, mutta pojat eivät sitä kuule.

Vihamielisyys riehahtaa käsikähmäksi, ja Apu potkaisee nurin Tajun

loput sotilaat.

-- Sitä ei "gillata"! huutaa Taju, ja nyt on kaksintaistelu täydessä

käynnissä.

He mukiloivat toisiaan, survovat kaatuneita paperisankareitaan, joita

makaa läjissä, tehden niistä päättömiä ja jalattomia, kädettömiä

ja aseettomia, ja rutistavat muodottomiksi omien kättensä ja

ehtymättömän kekseliäisyytensä tuotteet, joita he viikkomäärin ovat

ahkerasti valmistelleet.

Kun taistelun kuluessa yhä kiihtynyt hermojännitys on päässyt

rehellisessä ottelussa laukeamaan, nauravat pojat kesken

painiskelunsa, ja kaiken loppuna on sula sovinto.

* * * * *

Kun koulutunnit ovat päättyneet ja kotitehtävät suoritetut,

järjestävät he leikkinsä ja elävät nyt vasta omaa elämäänsä ihan

toisessa ajatusmaailmassa kuin tavallisesti. Toisinaan taas me

viisastelemme ja kuuntelemme kaupunkia.

-- Se puhuu, kuuletkos, äiti? sanoo Apu, suu auki pidättäen henkeänsä.

-- Mitä se sanoo? kysyy Taju, joka ei koskaan usko "ihmeisiin".

Me avaamme ikkunan ja näemme korkeudestamme, neljännestä kerroksesta,

kauas yli kaupungin kattojen, Tähtitornin vihertävän kummun, sen

matalan, ruskeahkon puutornin ja kuulemme hiljaista humua, joka

nousee epämääräisenä vilkkaan kaupungin keskestä, täyttää avaruuden,

laajenee, kiihtyy ja jälleen vaimenee. Äkkiä halkaisee ilman kumea

kirkonkellon läppäys ja hetken kuluttua toinen. Siihen yhtyvät

vanhan venäläisen kirkon heleät ja nopeat soinnut hätäisinä,

kiirehtivinä, hiukan hermostuneina yksitoikkoisella sävelellään.

Avaruus tuntuu olevan ääntä täynnä, ja meitä sen aallot huuhtelevat

lempeällä hyväilyllä. Se täyttää kotimme, suo turvallisuuden tuntoa

ja taivuttaa mielemme kiitollisuuteen. Kerron pojille, mitä kaikkea

kuulen.

-- Nikolainkirkon kellojen mahtavat kumaukset vierivät kauas meren

laakeita laineita pitkin.

-- Ne kulkee sitten laivoissa ja kiipee mastoihin! jatkaa Apu

touhuissaan.

-- Ne julistavat merenkulkijoille kuolemattomuutta ja päivätyöstä

palaaville korkeimman voimaa, joka täyttää ihmisten sydämet

virkeydellä ja kiitollisuudella. Kellot ovat kaikkien ihmisten

yhdistynyt rukous.

-- Ja ihmiset ovat pieniä, sanoo Taju.

-- Ja kirkko on niinkuin jättiläinen, niinkuin pilvi ja niinkuin

korkea vuori, jos sillä olisi huippu, niinkuin sormi, jos se pistäisi

taivaan puhki, selittää Apu.

-- Kirkko on niinkuin pilvi meidän ajatuksessamme. Me tiedämme sen

seisovan tuossa turvallisena, merkkinä siitä, että me uskomme hyvän

voimaan, armahtavaisuuteen, toistemme suojaamiseen ja rakkauteen. Se

tunne kietoo meidät kuin utuinen pilvi, jonka läpi auringonsäteet

hohtavat.

-- Ja sitten tulee taivaankaari! lisää vilkas Apu.

-- Sellainen elämän taivaankaari. Nähkääs, teillä on isä ja äiti ja

koti ja oma huone ja tavarat kaapissa ja koulu ja tämä kaupunki ja

koko Suomi omananne. Ja kun tulette suuriksi, voitte turvallisesti

kulkea halki maailman -- niin, se juuri on elämän taivaankaari,

sellainen tyyneyden ja kauneuden kaari, josta aina helähtelee

suloinen sävel, toisinaan kirkas kuin linnunlaulu lehdossa, toisinaan

surunvoittoinen, välistä pauhaava kuin myrsky.

-- Ja ihmiset kuulee sen kadulle! sanoo Taju vakavana.

-- Niin, me kuulemme sen kaikkialla, ja se on niin todellinen

kuin ääretön avaruus tuolla korkealla, jonne silmänne kantaa, ja

ajatuksenne tietää sen mittaamattomaksi. Se tieto, ettei mikään

koskaan lopu eikä lakkaa olemasta, on luja turva hädässä.

-- Äiti, mikä on hätä? kysyy Apu ja pitelee sormiani, joita hän

vääntelee perin luonnottomiin asentoihin.

-- Sota tuottaa hätää. Ajatelkaa, että kaikki teidän paperisankarinne

olisivat eläviä ihmisiä.

-- Kyllä ne sitten poraisivat, kun kaikki kaatuu! huutaa Apu.

-- Niin, ja ajattele vielä, että heillä olisi isä ja äiti ja koti

taikka vaimo ja lapsia, ja ne jäisivät köyhiksi, ei olisi syötävää

eikä vaatteita.

-- Niin, mutta kun on äiti! huudahtaa Taju.

-- Jollei ole äitiäkään, vaan ihan yksin maailmassa pieni poika tai

kaksi poikaa, sanoo Apu ja nojaa minuun kuin turvaa etsiäkseen.

Tajun silmissä kuvastuu aavistus, joka räpyttelee siipiään, lepattaa

ja hakee suojaa, mutta ei löydä lepoa, näkee vain jotakin mustaa

ja uhkaavaa, mikä lähenee ja paisuu musertavaksi. Hänkin astuu

lähemmäksi meitä ja nojaa vaistomaisesti olkaani.

-- Ja kun on sota, tulee kanuunankuula tuolta kaukaa laivasta,

putoaa kattomme päälle ja murskaa talon ja kaikki, mitä siinä on.

Kaupungit hävitetään, ihmiset kuolevat tuskaan ja nälkään. Pahat

voimat pääsevät ihmisissä valloilleen ja hävittävät hyvyyden ja

rakkauden. Ihminen on kuin esine vihan käsissä, kanuunalla lakaistaan

pois elämästä suuret joukot, ja heidän ruumiinsa ladotaan läjiin ja

kuljetetaan kuopattaviksi kuin mätänevä ruoho, joka ei elolle kelpaa.

Ryöstäjät ovat tuomareita ja valtiaita, niin kauan kuin väkivaltaa

kestää.

Kellot kajahtelevat kumeasti, ääni kiirii kauas länteen tuulen

siivillä, ja meistä tuntuu kuin se olisi kiitänyt kattojen päällitse

auringonlaskun maille ulos avaraan maailmana lepyttämään ihmisten

vihaa.

-- Jos rukoilee! tuumii Apu.

-- Jos kaikki ihmiset rukoilisivat! lisää Taju.

-- Ei pahat voi rukoilla, tietää Apu.

-- Mutta jos hyvät löisi ne pahat kuoliaiksi! ehdottaa Taju.

-- Eihän hyvä voi lyödä, sanoo Apu.

-- Paha lyö ensin! väittää Taju.

-- Äiti, saako hyvä lyödä? kysyy Apu.

-- Ei; jos hyväkin löisi, niin silloin maailman ja ihmiskunnan

täytyisi hukkua. Hyvä on sellainen, joka voittaa lyömättä. Hyvä

uhraa, tekee kaikkensa, antaa työnsä, rakkautensa ja henkensäkin

pahoille ihmisille.

-- Niin, mutta kun ei voi! sanoo Taju.

-- Äiti, eikös yhtään saa pahaa lyödä? kysyy Apu.

-- Hyvä ei lyö yhtään.

-- Mitä se hyvä uhraa? ihmettelee Apu, sillä sanani olivat kaikuneet

vain aavistuksen tapaisina heidän sielunsa salaisimpiin sopukkoihin,

ajan kuluessa siellä selvitäkseen.

-- Hyvä uhraa paperisotilaansa, vastaan siihen.

-- Uhraatkos sinä? tiedustaa Apu Tajulta.

-- Täytyykös sitten uhrata? kysyy Taju katsoen minuun epätietoisena.

-- Hyvään ei voi pakottaa. Uhri annetaan iloisella mielellä

vaatimatta. Kun teistä on hauskaa olla sotimatta, silloin uhratkaa

paperijoukkonne.

-- Poltetaanko ne, että on polttouhri? kysyy Apu.

-- Hyvän uhri ei ole hävittämistä.

-- Mutta kun raamatussa uhrataan, niin silloin tapetaan! inttää Taju.

-- Niin, se on vanha käsitys veriuhrista, mutta hyvyyden ja rakkauden

uhri ei saa olla sellainen.

-- Mutta kun äiti sanoi, että hyvä antaa henkensäkin...

-- Antaa, vaan ei ota koskaan kenenkään henkeä.

Apu painaa päänsä povelleni, huokaisee kevyesti ääneti ja katselee

Tajun puuhia, kun hän keräilee paperisotilaita lattialta,

huolellisesti ja asiallisesti tarkastellen ruhjotuita jäseniä,

katkotuita päitä ja aseita, ja pistelee niitä verkkaisesti laatikkoon

ikäänkuin olisi ollut vaikea luopua rakkaistaan, joita on niin

monet kerrat valmistaessaan pidellyt. Hetken aikaa tunnen olevani

pohjattoman rikas omistaessani nämä poikani, tietäessäni heidän

sielujensa kehitysmahdollisuudet. Mutta samalla myös irtaannun

itsestäni, joudun huolien ja toiveiden valtaan. Nykyhetken ja

tulevaisuuden kova taistelu, ylpeyteni, kunnianhimoni heidän

puolestaan, elämämme suppea piiri, kaiken keskinkertaisuus, pohjaton

rakkauteni lapsiin työntyvät kiistaisina sydämeeni, häikäisevät,

melkein tukehuttavat minua, ja niin unohdan pojan, jonka pää

rauhallisena lepää povellani.

-- Äidin rinnassa lyö kovasti, sanoo Apu, katsahtaen minuun suurin

silmin.

* * * * *

Mitkä olivat minun aseeni tässä taistelussa? Mitä tiesin elämästä,

sen vaaroista, viehätyksestä tai vaatimuksista? Sen tiesin, ettei

suurinkaan viisaus, ei mikään varovaisuus, ei hyvä tahto eikä

pohjaton rakkauskaan olleet varmoja elämän oppaita rakkailleni

enempää kuin minulle itsellenikään. Suurinta tuskaa tuotti minulle

jo aikoja sitten laimentunut tahtoni pyrkiä muovailemaan ihmiselämän

heikkoja kohtia. Ne olivat yhä vielä kuin suuria kiviä elämän tiellä,

missä oli pakko kierrellä ja kaarrella, ajaa varovasti ja kuitenkin

niihin törmätä. Niiden olemassaolo loukkasi ihmisyyttäni, ylpeyttäni,

ja ilkkui heikkouttani uhmaavalla röyhkeydellään.

Olin jo heittänyt vanhan, lapsellisen uskoni maailman parantamiseen

ja viisastelin ivaten omaa yritystäni siirrellä loukkauskiviä

sivummalle. Nyt tuo kaikki syöksyi minuun käsiksi moninkertaisella

voimalla ja kyselyillä: Kuinka uskallat toivoa omillesi elämän

paremmuutta, ellet itse kykene sitä luomaan? Kuinka he voivat kiertää

ne vaarat, joita et sinä eivätkä muutkaan vältä? Mutta vastaukseni

oli aina sama uhmaava ja ehdoton: Heidän täytyy voida!

Tämä ehdoton toivo, joka muuttui yhä todellisemmin tahtomiseksi,

oli näkymättömänä siteenä poikien ja minun elämässäni. Kuinka usein

se taikavoiman tavoin ohjasi heitä, sitä oli vaikea todeta. Mutta

joskus, vahingon, tapaturman tai muun vastoinkäymisen sattuessa

huomasin sen syynä olleen oman puuttuvaisuuteni, kun en jaksanut

ylläpitää henkistä joustavuuttani, ja silloin välähti kirkkaasti

tietoisuudessani, kuinka suuri tuki tämä kätketty tahtominen oli. Se

muuttui minulle yhä kyteväksi tuleksi, jota en oman elämäni lämmön

uhalla saanut jättää sammumaan. Se ilmeni tuhansina huolenpitoina

arkielämän valvomisessa siinä ympäristössä, missä lapset liikkuivat.

Se ulottui ulkopuolelle kotia, lähinnä niihin ihmisiin, joiden kanssa

lapsilla oli kosketuksia. Se hapuili aina niitä epäkohtia, jotka

voivat heille käydä tuhoisiksi, ja kaivoi uutta uraa, ohjatakseen

vaarallisen huomion toisaalle. Se kiidätti meitä yhteisin voimin

toisinaan kauas arkipäiväisyyden todellisuudesta, valoisiin,

tuntemattomiin ajatusmaailmoihin, joiden viileä ja kuultava valo

ainaiseksi jätti sieluumme heijastuksen. Se ymmärsi nuoren sielun

sanomattoman kaihon ja keksi sille lohdun, ennenkuin se muuttui

tuskaksi. Se antoi sanoitta ja otti vastaan sanoitta. Se oli kirkasta

kuin kristalli.