IX

Poikien viisastelut ja kysymykset herättävät eloon "elävät tarut",

joiksi he nimittävät tilapäisiä juttelujamme. Empimättä heittäydyn

heidän ohjattavakseen, ja tuntemattomat kuvat ja ajatusmaailmat

avautuvat meille. Niistä ammennamme voimaa kuin kukka kastetta. Tämä

kaikki viehättää meitä, ja entisten ponnistusten saavutukset ovat

portaita, joiden avulla välistä yletymme nousemaan korkeuksiin,

näkemään laajemmalle kuin arkipäiväinen taso sallisi.

Silloin tällöin näen etäisen, vielä kaukana häämöittävän elämän, joka

vaativana ojentaa ahnaita käsiään, odotellen poikiani. Hetkellinen

tuskankouristus pusertaa rintaani, ja sydämeni lyö rajusti. Niin

paljon toivon ja uskon heillä olevan antamista elämälle ja siltä

ottamista, että siitä syntyy jännittävä tositarina, ja sitä

ajatellessani syttyy olemukseni tuleen.

Enkä kuitenkaan uskalla luottaa todellisuuteen enempää kuin

salaperäiseen voimaankaan, sillä sattuma tai äkillinen väsähdys,

ehkä jokin tuntematon vaikutus, voi työntää kaikki valmistukset

ja suunnitelmat nurin. Ainoa, mihin lapsellisesti luotan, on

ihmisluonteen oma salainen kyky vetää onni ja onnelliset puoleensa,

sulostuttaa elämällään ja ottaa vastaan valoa kuin ihana kasvi.

Vielä enemmän uskon inhimilliseen kykyyn henkensä voimilla luoda

olevaisesta puutteellisuudesta runsasta ja täyteläistä, kerätä

kauneuden ja työn aineksia sieltä täältä hajallisesta kaaoksesta ja

luoda niistä kokonaisuutta ja ihanuutta.

Sellaisena elämä on tositarinaa aikaisesta lapsuudesta saakka, ja sen

jännittävyys on täynnä ihmeellisiä ilmiöitä ja ikuisia salaisuuksia.

* * * * *

Taju ja Apu elävät siinä iässä, jolloin leikki on rohkeata,

tuntemattomilla voimilla kokeilemista.

Apu rakentaa itselleen maapalloa, johon koko maailman pitää mahtua.

-- Kuinka sinä saat muovatuksi suuren pallon? tiedustelen uteliaana.

-- Ja kuinka saat sen pyörimään tarkoin määrätyssä asennossa? kysyy

isä.

-- Minä keksin! kuuluu lyhyt ja varma vastaus.

Koulusta tultuaan hän puuhaa viikkomäärin maailmansa rakentamisessa,

ja keksintö alkaa jo tulla esille näkyvässä muodossa. Pallosta paisuu

aika iso.

-- Se on liian iso, väitän pahviliuskoja katsellessani.

-- Maapallo on aina suurempi, vaikka sen kuinka suureksi laittaisin,

selittää Apu vakavana.

Hän on tarkoin laskenut liuskojen leikkaukset ja liittää ne

vastakkain nastoilla, vetää napojen puolet salaisella rautalangalla

pallon sisältä kokoon, ja kestävyys on erinomainen. Se _on_ keksintö.

Me voimme istua sen päälle kuin tuolille, heitellä sitä ja leikkiä

sillä päivät päästään. Sen suuruus on hullunkurinen ja hauska, emmekä

enää kysele, kuinka Apu aikoo jatkaa maailmansa luomista, vaan

uskomme häneen utelematta. Kun hän on taitava karttojen piirustaja,

ei työ viehätä häntä uutuutena, eikä hän viitsikään laittaa

pallokarttaansa valmiiksi.

-- Mikset sinä piirrä siihen karttoja? kysyy Heikki.

-- Kyllä minä kartat jo osaan! vastaa hän suu mutussa.

-- No, tee ne nyt tähänkin.

-- Se ei ole "jännää", sanoo hän vain omaan tapaansa lyhennellen

sanoja.

Maapallo jää huonekaluksi, jota kaikki talossakävijät ihmettelevät,

ja iloinen hymyily tunnustaa sen kokoonpanon keksinnöksi.

Sensijaan houkuttelee kirjojen maailma Apua yhä enemmän omiin

pohjattomiin salaisuuksiin, ja hän kantaa kotiin suuria

nidosröykkiöitä, joita lainailee monesta eri kirjastosta. Mitä ne

sisältävät ja kuinka paljon hän niistä ymmärtää?

Ne ovat hänelle kaikki täynnä uusia ajatuksia, uusia ilmiöitä ja

elämän kirjavuutta, samoin kuin ennen kuvakirjat, joita pojilla oli

niin runsaasti, sillä eroituksella vain, että kuvat näissä ovat

tietoja, sanoin esitettyinä yleistajuisessa muodossa. Se, mikä ei

viehättänyt Apua maapallon piirtämisessä, rakentuu näistä kirjoista.

Hänen perinpohjaisuutta rakastava pikku persoonallisuutensa ahmii

niitä runsain annoksin, kartuttaen maailmansa yhä suuremmaksi ja

rikkaammaksi, ja samalla hän kaivautuu koko olemuksellaan elämän

todellisuuteen.

"Jumala-kirjat", joissa aikaisemmin ihastuneina eläydyimme antiikin

tarustoon, jäävät hyllyille. Nyt ovat taivaankappaleet, niiden synty,

kehitys ja liikkeet, painolaki, valo, sähkö, radiumi, kaikenlaiset

luonnonilmiöt, muinaisuus, ihmisen alkuperä, eri rodut, historia,

kaikki todellisuuden tieto heille mielenkiintoista ja jokapäiväisen

pohdinnan alaista.

Koulutehtävät ja läksyt hupenevat vähäpätöisinä heidän paksujen

nidoksiensa tietomäärään, mutta lienevät kuitenkin johtavana lankana

tietojen monisokkeloisissa käytävissä.

Kysyn häneltä toisinaan: -- Mitä noissa kirjoissa on?

-- Jahka luen, niin sanon! huudahtaa hän ja käy samalla aseettomana

kovaan taisteluun anastaakseen kookkaan nidoksen sisällöstä

mehukkaimman ytimen. Silloin häntä kelpaa katsella.

Kaikessa Apu noudattaa omaa luontoaan. Hän ei ota muita

velvollisuuksia täytettävikseen kuin taipumustensa määräämiä, vaikka

toisinaan siltä näyttää. Terävä äly, hyvä muisti ja uskaliaisuus

ovat hänen seuralaisiaan ja lisäksi salaperäinen vainu, jota ei voi

määritellä, mutta jonka avulla hän harjaantuu yhä taitavammaksi

kaikessa vaikeassa. Pää kumarassa ja koko ruumis valmiina kuin

hyökkäykseen hän jännittää kekseliäisyyttään ja älyään, ja leimausten

tavoin ne selvittävät hänelle vaikeatajuisen sisällön. Niin suuri

on ponnistus, että kasvojen lihakset värähtelevät hennon ihon alla.

Hän on kuin jousen kaari valmiina laukaisemaan nuolen. Silloin hän

on kaukana kaikesta, tuntematta tai näkemättä mitään ympärillään,

taistellen vain kirjan vaikeatajuisen sisällön kanssa. Se on hänelle

houkutus, lumous, päämäärä, tuska! Hän arvioi tiedon tuhat kertaa

suuremmaksi ja ihanammaksi kuin se on. Ja kun salaisuus selviää,

laukeaa jännitys, vapisevat lapsenhuulet aukeavat kuin kukka

auringossa, silmän kuumeinen kiilto himmenee, kevyt huokaus nousee

rinnasta, ja tyydytykseen liittyy pettymystä.

Katsellessani häntä tunnen hänen jännityksensä, ponnistuksensa ja

tuskansa heijastuvan itsessäni, ja sanomaton sääli vaatii laskemaan

käteni hänen päälaelleen ja hiljaa hyväilemään. Hän ei ole siitä

tietoinen.

Taju on lukiessaan lepäävän kissan tapainen, heittäytyy suulleen

rahille kirja nenän edessä ja vetää ruumiinsa voimien joka

hiukkasenkin pois jäsenistä ja lihaksista; silmät ovat puoleksi

raollaan, pieni suu avoinna ja leuka molempien kämmenten varassa.

Sellaisena hänkin on poissa kaikesta ympärillä olevasta, mutta hän

on kuin suljettu kirja, jonka leikkaamattomat lehdet kätkevät eheän

kokonaisuuden, selvän ja lujan ajatusrakenteen. Kirkkaudessaan se

näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta, sittenkun tutkittuamme joka

sanan olemme päässeet selville vaikeatajuisesta asiasta ja usko

siihen painuu suoraan sieluumme, ja silloin ihmettelemme, miksi emme

ole sitä ennen käsittäneet.

Tuo lepäävä poika on minulle arvoitus, ja vertaus sfinksiin

välähtää toisinaan mielessäni. Hänen suunsa myhäilyssä on hienon

ivan vivahdus, kuin arvoituksen lausujalla, ja hän näyttää tietävän

senkin, mikä muilta on salassa. Häntä minun ei tule sääli, eikä

hellyys pakota hyväilemään vaaleata, hyvin kammattua päätä. Mutta

kuitenkin sydämeni sykähtää, ja olemustani vihlaisee sekunniksi

kuin salamanlentona tulevaisuus. Millainen on tulevaisuus? Sen

valloitukseen on avain heissä itsessään, luontainen pakko kirkastaa

omat ihanteensa, selventää käsitteensä, täydentää kaikki yhä

uudestaan sukeltaen pohjattomaan tietämiseen ja tuntemiseen. Eikö se

tiedä elämässä voittoa ihmisistä ja ilmiöistä?

Oi -- ei!

Oma työni ja pyrkimykseni vastaa siihen kieltävästi. Ja kuitenkin

panee tämä henkinen elämä meidät yhä uudestaan harrastamaan juuri

tietämistä. Se tarve virtaa polttavana minunkin suonissani, samalla

kun mielikuvamaailmani ruokkii sitä hehkuvalla ja kuluttavalla

tulellaan. Minulle se on ollut aina ennenkin tuttua, mutta näinä

aikoina se on vallannut meidät kaikki entistä todellisempana ja

maltittomampana.

Se voi olla jonkun aikaa kadoksissa, ja silloin kuljen kuin kesän

hellettä paossa varjorikkaassa kosteikossa, jonka viileys hyrisyttää,

uhaten vaarallisella kuumeella. Siellä en kuitenkaan viihdy kauan,

vaan etsin jälleen aurinkoiset, tutut ajatusten ja kuvittelujen

vainiot ja antaudun uusin innoin kuumimpien säteiden syleiltäväksi,

niin että hengitys salpautuu, sydämenlyönnit pysähtyvät, ja elämän

ulkonainen rajoitus lakkaa olemasta esteenä. Näin irtaannun kaikesta

olevaisesta ja soudan puhtaana omana itsenäni sisäisten havaintojen

ulapoita.

X

-- Äiti, minne sinä menet? kysyi Apu aikoessani kaupungille.

-- Asioille vain.

-- Saanko minäkin tulla?

-- Tule, tule!

Apu tahtoo tietää kaikki puuhani, ja minun on usein vaikea eroittaa,

mitä saan omastani sälyttää hänen lapsisielulleen. Vaikeus ei

esiinny siinä, mitä puhumme toisillemme, pojat ja minä, sillä

sanojen takana on elämämme allas, jonka kirkas vesi sallii aina

nähdä pohjaan, eikä siinä voi mitään peittää taikka salata. Apu ja

Taju näkevät minun lävitseni yhtä hyvin kuin minäkin olen selvillä

heidän vaikutelmistaan ja voin johtaa syyt heidän tekoihinsa ja

ajatustapoihinsa.

Me riensimme alas portaita, ja Apu liukui kuin mäkeä laskien pitkin

kaidetta.

Kadulla tuli vastaan Siiri-täti ja hänen pikku tyttönsä Säde. Me

olemme perhetuttuja, ja lapset ovat usein tavanneet toisensa.

Apu muuttui heti suojelevaksi ja jutteli hiukan pikkuvanhasti Säteen

kanssa, mutta unohtui pian omaan tapaansa selittelemään ja kertomaan.

Hän oli ihastunut saatuaan mieluisensa kuuntelijan.

-- En minä jaksaisi enää sitä koulua! huudahti hän.

-- En minäkään, vakuutti Säde.

-- Kirjat, keksinnöt ja suuret ihmeet ovat pelkkää pötyä, intoili Apu.

Säde nauroi heleästi.

-- Kun kerran pääsen suurten kirjoihin...

-- Sinä tarkoitat aikuisten, yritin oikaista.

-- Niin, aikaihmiseksi, silloin en avaa yhtään kirjaa. Minä teen

muuta työtä, puhui Apu.

-- Aiotko sinäkin insinööriksi? kysyi Säde.

-- Insinööriksikö? No siksi juuri! vastasi Apu varmasti.

Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Apu huitoi vain ympärilleen

umpimähkään ja iski rohkeasti.

-- Siinä saa tehdä työtä oikein olan takaa, jatkoi hän vakuuttaen

itselleen päätöstään oikeaksi.

-- Hänen perinpohjaisuutensa pyrkii koettelemaan voimiaan itse

elämässä, sanoin Siirille. -- Sellainen maltiton halu pulpahtaa

hänessä esiin väläyksittäin.

-- Uteliaisuutta ja kuvittelua, sanoi Siiri. -- Säde on myöskin

hiukan haaveksija ja solmii ystävyysliittoja.

-- Avulla on sanomalehtipuuhia omalla luokallaan. Hän järjestää,

ottaa kaiken taakan niskoilleen, hankkii kirjoituksia ja hoitaa koko

"nyrkkipainon".

Lapset olivat syventyneet omaan jutteluunsa, ja me jatkoimme

keskustelua.

-- Se on kaikki merkkinä hänen kehityksestään nuorukaiseksi, sanoi

Siiri.

Minä en ollut ajatellut sitä puolta, ja nyt minulle selvisi se uusi,

mitä olin havainnut Tajussa ja Avussa.

-- Merkillistä. Minä näen vain Avun palvelevan innon lisääntyvän, ja

hänen toimeliaisuutensa keksii yhä uutta.

-- Apu on tosiaan tavattoman pulppuava ja toisinaan sytyttävä.

Oletko nähnyt hänen leikkivän Yrjön kanssa? Yrjö-parka joutuu ihan

haltioihinsa kaikesta siitä uudesta ja merkillisestä, mitä Apu tietää

kertoa kaarnalaivoista ja niiden retkistä.

-- Avulla on erikoinen kyky huvittaa lapsia.

-- Hän ei ole leikkivinään. Hän oikein uskoo ja elää mukana kuin

olisi vielä kymmenen vanha ja nauttii Yrjön riemusta, kertoi Siiri.

-- Jotakin uutta on tosiaan tullut poikien elämään, sen minäkin näen.

-- Tiedätkö, Säde? kuulimme Avun sanovan. -- Ei taivas, ei maa, ei

vesi ole missään yhteydessä sen kanssa, mitä minä odotan. Tämä syksy

ja talvi eivät ole minun oikeaa aikaani. Nehän ovat aina ennenkin

olleet vain siltana, mutta milloin alkaa oikea elämä?

-- Kun tulemme vanhoiksi ja rumiksi, ärsytti Säde.

-- Et suinkaan sinä koskaan tule rumaksi, tuumi Apu.

-- Etkä sinä köyryksi ja kömpelöksi, joka kompuroi näin.

Säde yritti matkia vanhaa.

-- En minä tahdo elää vanhaksi, sanoi Apu.

-- Miksi et? kysäisi Säde.

-- Sellainen tupakoiva ukkeli...

-- Etkö sinä tupakoi? kuulimme Säteen utelevan.

-- Minusta ei kielletyn tavoitteleminen ole nautintoa. Sittenkin on

hauskempaa kuvitella. Elämä on ihmettä, ja ihme niin lähellä kuin

kerran luulin kuun olevan. Minä olin valmis kiipeämään kirkon katolle

ja sohaisemaan sen seipäällä alas.

He nauroivat jälleen.

-- Mikä sinun mielestäsi on se ihme? kysyi Säde.

-- Se vain, kun en käsitä, kuinka mikin syntyy, ja kuitenkin on

varmaa, että se on syntynyt.

-- En minä ymmärrä.

-- Katsos, kun minä oikein pulaan saadakseni selville jotakin, niin

Taju tulee ja osoittaa sormellaan heikkoon paikkaan, ja sitten minä

sen keksin. Kuinka Taju sen näkee? Se on ihme.

-- Taju on viisaampi.

-- Niin, Taju keräilee tietoja ja muuta moskaa aivokoppaansa aivan

kuin itikoita sikaarilaatikkoon. Hän pistelee niitä neulalla kiinni

korkkipohjaan, jokaisessa on numerolippu, ja niistä on luettelo

mahdollisimman hyvässä tallessa.

-- Taju ei usko ihmeisiin, päätteli Säde.

-- Ei se kuulu hänen heikkouksiinsa. Taju ei edes usko yhden

kerran näkemiseen, vaan seuraa kuin vainolainen samoja jälkiä ja

panee merkille joka vivahduksen. Tiedätkö, että hän istuu kaiket

vapaahetkensä, sunnuntait ja iltapäivät, ja tutkii sammalia ja

jäkäliä?

-- Hyi, sammaleet on niin märkiä. Jäkäliä minä en tunnekaan.

-- Tule meille katsomaan, ehdotti Apu.

-- Taju kuuluu olevan etevä, sanoi Säde.

-- Etevä, mitä se nyt on olla etevä! uhitteli Apu. -- Taju ei

ainakaan välitä siitä. Lukee tuskin koskaan eikä huoli kilpailla

ja osata hyvin. Kun tekee sen, mitä vaaditaan, ja säästää voimansa

muuhun...

-- Ja nauraa koko lystille.

-- Taju kyllä iskee ivalla, kun ne ovat olevinaan, ne toiset pojat,

sanoi Apu.

-- Sepä oli kuvaus, virkkoi Siiri minulle nauraen.

-- Sellainen Taju on. Ja vielä päälliseksi hiukan saamaton. Se kai

johtuu siitä, että hän niin yksinomaan ahertelee tutkimustyössään.

Mutta häntä palvelee ja hoitelee mielellään. Apu ja isä ja minä

seuraamme ihmetellen hänen tutkimuksiaan, vaikkemme ymmärrä paljoa.

-- Asiasta toiseen, sanoi Siiri. -- Panetko sinä pojat tanssikouluun?

Säde kääntyi äkkiä kuultuaan nämä sanat ja huudahti:

-- Täti, rakas, kulta täti, antakaa poikien tulla mukaan!

Apu seisoi suu auki ja tuijotti meihin.

-- Mitä sinä sanot, Apu?

-- Mi-minäkö...?

-- Niin, si-sinä juuri.

-- Menetkö sinä myös, Säde?

-- Tietysti.

-- Ja Taju myös...

-- Tietenkin, sinä kukkopoika, etkö nyt ymmärrä? intoili Säde.

Apu räjähti nauramaan aivan kuin vapautuneena jostakin.

-- Tanssitaan koko joulu, silloin on lupaa! riemuitsi hän. --

Siitäkös elämä nousee, kun Taju saadaan mukaan. Se poika punnitsee

joka askeleensa.

-- Kyllä me nyt heitämme puntarit nurkkaan! päätti Säde.