Olemme muuttaneet pääkaupunkiin, ja lyseo on ottanut minulta
pojat. He ovat vain puolittain minun, ja toisinaan tuntuu kuin
jäisin yhä enemmän yksin, kuin heidän ajatuksensa ja heräävä
elämäntietoisuutensa kulkisi minulle outoja ratoja. He eivät tahdo
kertoa minulle läksyistään, ei tunneistaan eikä opettajistaan, enkä
voisi viekkaudellakaan siinä kohden houkutella heidän luottamustaan.
Mikään teeskentely ei muuten olekaan mahdollinen, sillä heidän
vaistonsa on kaikkitunteva. Keskenään he jakavat saamansa
vaikutukset, kokemuksensa ja opintonsa, tarkoin noudattaen niitä
velvollisuuksia, joita koulu heille määrää. He ovat toinen toiselleen
niin paljon, ettei toveruus luokkalaisten kesken jaksa heitä
vieroittaa. Niinkuin he pikku nasikkoina mukiloivat toisiaan, itkivät
ja parkuivat saamistaan ja antamistaan iskuista ja sitten jälleen
nauroivat ja syleilivät, samoin he nyt elävät samassa huoneessa,
kylpevät samassa suuressa ammeessa, herättävät aamuisin toisensa,
kinailevat läksyistä ja niiden pulmallisista kohdista ja kaiken sen
ohella täydentävät toisiaan.
Taju on yhä suunnan ja elämäntahdin määrääjä. Hänen varhaiskypsä
järkensä on kuin kireä ohjas, joka ei salli Avun rynnätä herkän
luontonsa mukaisiin moninaisiin seikkailuihin. Mutta Avun uhrautuva,
aina valmis avuliaisuus, joka yhä pyrkii ilmenemään eri tilanteissa,
on niin kekseliäs ja pulppuava, ettei mikään voima kykene häntä
pidättämään.
Pikku tenavasta saakka hän jo alkoi yksin ja kaksin kappalein
tuoda halkoja kellarista huoneisiin, ja siinä hän on pysynyt
uskollisena. Hänen kirveensä on aina kunnossa, ja viheltäen hän
juoksee alas korkeita portaita, tuoden sitten kymmenkunnan puuta
nuoraan sidottuina ylös neljänteen kerrokseen. Hän hoitaa kirjojen
ulkoasua, laittaa paperikannet ja liimaa kiinni irtolehdet. Hän
lämmittää kylvyn Tajulle ja itselleen, käy kirjastossa vaihtamassa
suuria kirjapinoja, joita nyt on alkanut ilmestyä kotiin. Heidän
puuhansa saavat aina kunnioitettavan laajuuden ja perinpohjaisuuden.
Kasvisalkkujen luku kasvaa kesä kesältä, ja tosissaan he uhkaavat
valloittaa eteisen ja hankkia kaksituhatta erilaista kasvia.
Kesäisin asumme kaukana sisämaassa, missä laajan veden keskellä
on ihmesaaremme. Harvoin sinne vieras jalka astuu, tuskin koskaan
outo käsi kurkottaa ottamaan marjan meidän alueeltamme. Tämän parin
kilometrin pituisen valtakuntansa, josta näkee vettä molemmin puolin,
ovat pojat valloittaneet täydellisesti. Vähä vähältä on sen rehevä
ja moninainen kasvullisuus heille tuttua, lajiteltuna ja salkkuihin
kerättynä. Pian ei mikään itikkalaji enää pistä päätänsä kiven alta,
ruohon juurelta tai sammaleesta joutumatta huumaavaan pulloon.
Eikä yksikään perhonen lennä rauhoitettuna saaren niityillä. Kaksi
nopsajalkaista tenavaa kiitää sen siipien loistoa kohti vangitakseen
sen verkkoihinsa ja sitten verratakseen sitä kuvitettuun kirjaansa.
Lepattava perhonen on heille tavaton aarre, jonka vuoksi haavoittunut
jalka, revityt puserot ja housut ovat pikkuseikkoja. Ja ellei
saalista tavoiteta kiinni tänään, on se huomenna tai ylihuomenna
varmasti verkossa. Se tapahtuu kerta kaikkiaan yhtä varmasti kuin
koko saaren salaisuudet vuosien kuluessa pojille paljastuvat.
Nauraessa ja telmiessä, veden ja ilman syleilyssä, melkein ilman
vaatteita yöt ja päivät unen ja valveillaolon säännöllisessä
vaihtelussa, tuulen huuhdellessa, kukkien tuoksuessa ja pääskysten
päittemme yllä lennellessä ja korvaimme juuressa ullakon räystään
alla pesiessä kasvaa heidän tiedonhalunsa, laajenee ja syvenee vuosi
vuodelta, koskaan lepäämättä taikka tolalta poikkeamatta, vapaan
valinnan mukaan.
-- Minä itse, minä itse! -- Se tunnuslause työntää tieltään kaikki
esteet.
Ehdoton, itsekäs, iloinen, voitokas ja puhdas, kuin vain alkuperäinen
luonto voi olla, on tämä kehityskulku elämään. Se on luonnon säätämä
kuin kukan väri, kuin tyynen järven väike auringossa, kuin linnun
viserrys lemmen riemussa.
Tämä kaikki määrää minun tehtäväkseni palvella -- palvella, alistua
ja puhdistua. Milloinkaan ei niitty ole mielestäni kukoistanut
niin kauniisti, taivas ollut niin korkea, metsä niin lumoavan
salaperäinen, järven ranta niin kiehtovan lempeä tai sen vesi niin
elvyttävää kuin näinä kesinä. Se kaikki on meidän omaamme, meidän
valtakuntaamme, ääretöntä rikkauttamme. Me humallumme kukkien
tuoksusta, eksymme metsään, uuvumme marjamatkoilla, soudamme saaresta
toiseen, huhuilemme autioilla kallioilla ja haaveilemme tuijottaen
öisen tähtitaivaan korkeuteen.
Mutta haaveilumme ei ole vielä surunvoittoista eikä aavistelevaa. Se
on iloista kysymysten nelistystä: -- Miksi aurinko paistaa, miksi
tähtiä on niin paljon? Miksi ruoho on vihreä ja taivas sininen tai
harmaa? He ovat jo lukeneet niin paljon, tyydyttäneet satunälkänsä,
rakastavat kertomuksia ja seikkailujuttuja, eivät usko ihmeisiin,
etsivät tietoa, pätevää totuutta. Heidän uskonsa tietoon on rajaton,
mutta myöskin ankara. He hämmästyvät kuullessaan totuuden, vainuavat
sen oikeaksi ja nauravat heikolle tulkinnalle.
Nöyryytykseni käy päivä päivältä suuremmaksi, kun usein en voi
vastata heille muuta kuin: En tiedä.
He katsovat toisiinsa pettyneinä ja lakkaavat kyselemästä. Usein
Apu juoksee luokseni, nojaa olkaani vasten kuin ilmaistakseen, että
tietämättömyyteni on hänelle sentään rakkaampi kuin varmuus.
Se on hänen syvää myötätuntoaan, jonka olen viime aikoina monasti
nähnyt pulpahtavan salaisesta lähteestä kirkkaana esiin. Se on hyvin
kainoa, vaistomaista, enkä minä uskalla siihen kajota sanoin taikka
ilmeinkään.
* * * * *
Meillä oli koira, nopeajalkainen, ruma ja viisas. Se seurasi poikia
kaikilla heidän retkillään ja osasi haukkua jäniksiä. Enkä tiedä,
kuka heistä kolmesta oli kiihkeämpi seuraamaan talon isäntää niemeen
jänisjahtiin, pojatko vai Kyttä.
-- Oletteko nähneet jänistä? kysyin kerran pojilta.
He katsoivat toisiinsa. -- Kytän suussa! vastasi Apu empien ikäänkuin
se ei olisikaan ollut oikea jänis.
-- Oliko se jänis?
-- Oli se! vakuutti Taju.
-- Niin, mutta se oli kuollut, väitti Apu, ja hänen kasvoillaan oli
ankara taistelu kyyneliä vastaan.
-- Minäpä olen nähnyt elävän jäniksen metsän syvyydessä, sanoin minä,
ja poikien odottava, jännittynyt katse kiintyi minuun.
-- Eräänä aamuna olin marjassa, kaste oli vielä maassa, ja minä
istahdin kannolle, katsellen korkeita koivuja ympärilläni, ja kun
jälleen käänsin silmäni ruohikkoon, näin harmaan jäniksen hyppelevän
rauhallisesti ihan lähellä. Se nousi takajaloilleen, heristi korviaan
ja katseli suurin kirkkain silmin taivasta, liikkumatta paikaltaan.
Varmana valtakunnassaan kuin metsän haltia se siinä istui, pyhä
eläin...
-- Eihän sitä sitten saa Kyttäkään ottaa! sanoi Apu, ja raivoissaan
siitä, että kyyneleet syöksyivät silmiin, hän nuiji kättäni
nyrkillään ja kätki kasvonsa povelleni.
Samana kesänä oli kettuemo jäänyt talvesta pitäen saareemme pesimään,
ja sen nähtiin silloin tällöin vilahtavan ainoan kallion tienoilla,
rajoitetulla alueella. Sen pyydysmaat riittivät tuskin oman hengen
pitimiksi; poikaset olivat arvatenkin nälkäkuolemaan menehtymässä.
Äärimmäisessä hädässään emoparka otti talon kanoja, mutta samalla se
myös oli langettanut tuomionsa. Isännän haulikko pakotti sen ulos
luolastaan, ja muutaman tunnin ajon jälkeen ei reporukalla ollut
muuta neuvoa kuin pulahtaa salmeen uidakseen kauas toiselle rannalle.
Salmi oli liian leveä, vene nopea ja isännän haulikko armoton.
Pojat olivat ajossa mukana paljain jaloin ja avopäin, kiitäen kilpaa
rantatuulen kanssa vedenrajassa pitkin pehmeätä hiekkaa, metsässä
samoten pisteleviä, kuoppaisia polkuja risujen päällitse, pelloilla
aitojen ylitse, aurattujen sarkojen tai mutaisten ojien poikki,
kompastuen, nurin suistuen ja taas sitä kiihkoisempina edelleen
rientäen. Kytän haukunta kaikui yhä kauempana, haulikko pamahti
jossakin rannalla, ja kaiku vastasi saaren ainoasta vuoresta.
Oliko kettu jo kuollut, makasiko se rannalla, oliko se suuri ja
ruskea?
Kiihkeät kysymykset satoivat puolelle ja toiselle, kun he kalpeina
innosta, viimeisinä saapuivat rannalle, jonne isäntä oli jo tuonut
kaatamansa otuksen. Kotipihalla me sitten katselimme sitä ihmeissämme.
-- Noinko pieni ja laiha sinä emoparka oletkin! sanoin ehdottomasti
säälien.
Se oli kasvanut mielikuvituksessamme suureksi ja komeaksi. Olihan se
vienyt pari kanaa, ja aina kuviteltiin sen voivan tehdä mitä tahansa
pahaa.
-- Vaikka lampaan tappaisi, oli emäntä sanonut, ja pojat pelkäsivät
Kytänkin joutuvan ottelussa tappiolle.
Metsään mennessämme olimme aina tähyilleet repoa, milloin se eteen
kapsahtaisi, mutta tuossa se nyt lojui, turkki takkuisena. Mitätön
se oli kooltaan kuin kylän kurjin juoksukoira, kuono suippo ja niin
pieni, ettei poikienkaan kouraa täyttänyt.
Se heitettiin pellon pientareelle, kunnes isäntä ehtisi nylkeä siltä
turkin. Kaikki poistuivat ja unohtivat voitetun vihollisen.
Apu meni sinne kuitenkin takaisin, istahti sen viereen ja silitteli
ruskeaa turkkia. Hän yritti nostaa etukäpälää kuin kättä antaakseen
ja ystävällisen sanan sanoakseen, mutta kun vaitelias toveri pysyi
liikkumatta, silmät suljettuina, ja jäykistyi tonkaksi, hävityksen
kaamean löyhkän ympäröidessä sitä salaperäisenä, siirtyi hän kammoten
pois sen seurasta ja hiipi yksinäisyyteen.
Aitan portaalla hän sitten hakkasi kahta kiveä vastakkain, samalla
kun hereät kyynelet valuivat ahavoittuneille poskille. Hän taisteli
niitä vastaan, eikä kauan kestänytkään, kun hän jo voitokkaana riensi
luokseni käsiään myllynsiipinä heilutellen.
Reporäivän kohtalokas tarina painui mieleemme. Se kuului meidän
elämäämme yhtä hyvin kuin metsät, vesi, koko luonto. Ja minusta
tuntui usein yhdessä soudellessamme ja samoillessamme veneretkillä
ja marjamatkoilla kuin olisimme olleet yhtä luonnon kanssa.
Auringonlaskuun kiintyivät silmämme ja sanattomat ajatuksemme, veden
viileä henkäys kääri meidät vaippaansa, ja sydämemme sykähtelivät
yhteisestä onnentunteesta.