VI

Aika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni

alus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi

niiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa

tuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti

olevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa,

jotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat

tasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.

Meidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta

kaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin

toisiimme.

Meille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen

maailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä

arvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei

herkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa

viattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu

ulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme

onkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden

ponnistuksen ja valppauden.

Ja kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita,

ikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen

juuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset,

kyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun

päivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin

jaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.

Heidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle

yhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin

päivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada

valmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse

enimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.

Heidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen

heissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä

ominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.

Tämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi

toisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti

yhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän

ilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä,

unensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun

läheltä ja kaukaa.

Meidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja

kosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani.

Heidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva,

saa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa

sointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien

mukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on

kuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.

Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta

elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka

loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita

minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua

korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni

lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä

heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja

luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi

heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.

-- Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, -- niin se on suuri, suurempi

kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu...

* * * * *

Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän

päästä havaita.

Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta,

lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset

ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen

kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu

hävisi.

-- Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.

-- Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.

-- Mitä sitten?

-- Kirkkoa.

-- Minne?

-- Hiekkaan.

Taju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani

ja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin,

jatkaakseni sitten tutkimuksiani.

Kului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu

iltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.

-- Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet

syliini.

-- Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.

-- Missä ihmeessä sinä olit?

-- Rakentamassa.

-- Mitä sinä rakensit?

-- Hiekasta taloja.

-- Missä?

-- Saunan edessä.

-- Kuinka sinä sinne löysit?

-- Minä hain sen.

-- Mutta kuinka?

-- Ne hakkaa.

-- Eihän äiti kuule.

-- Hevonen vie hiekkaa.

-- Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja

housunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.

Me olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena

etsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme

perinpohjaisuuden.

Oli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään.

Sen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki

meidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä

ajatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden

keskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.

Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella

valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.

Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä,

tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.

-- Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!

-- Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.

-- Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos

joku menee kauas kotoa.

Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.

* * * * *

Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on

levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun

on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni

olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku

sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä

eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin

puistossa juostessamme.

-- Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.

-- Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.

-- Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.

Apu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä

ja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää

hartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:

-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!

Sillä aikaa minä ehdin hiukan kahmaista tietoja Vatikaanista, ja

meidän retkeilymme jatkuu pikkuhiljaa.

Apu on maltiton ja tiedustelee kesken kaiken, kuinka suuri maailma

on, ja sitten hän alkaa laskea mustia kaupunkien merkkejä.

Pääkaupungit nimitellään siinä ohimennen tarkalleen ja niiden

väkiluku. Taju on apuna laskemassa kaupunkeja, mutta lukumäärä paisuu

liian suureksi, ja maailman suuruus häipyy meiltä toistaiseksi.

-- Mennään Amerikaan! huudahtaa Apu ja yltyy sitten kertomaan:

-- Paha poika meni ostamaan pullaa. Ja sitten se söi sitä. Siinä oli

nuppineuloja. Siitä se poika suuttui ja lähti Amerikaan. Ja kun se

tuli sinne, niin Amerikan portti oli lyöty kiinni. Ja sitten se poika

purjehti Atlantilla, eikä sillä ollut äitiä. Merestä nousi Vaara ja

tarttui pitkällä kädellään sen pojan niskaan ja pisti pohjaan.

-- Sinä valehtelet! julisti Taju.

Samassa he yltyivät kahden purjehtimaan suurimpiin satamiin,

ostivat ja möivät valtamerien takaisia tavaroita eikä Itä-Intian

komppania ole suinkaan tehnyt suurempia kauppoja eikä ottanut

haltuunsa laajempia alueita kuin Taju ja Apu salin lattialla. Enkä

usko kuningatar Victorian olleen niinkään ylpeän ministeriensä

voitokkaasta politiikasta kuin minä olin poikieni maailmanmatkoista.

Heidän kuvittelunsa ja puuhansa ovat kuin veden kirkas pinta

heijastusta ympäristöstä ja niistä ajatusten ja mielikuvien

maailmoista, joissa me vallattoman raisusti yhdessä liikumme. Eikä

tämä kaikki ole tahallista, vaan ehdotonta poikien monimutkaisen

kehityskulun noudattamista.

He vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta

kaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet

luvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut,

en voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme,

kuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset

ovat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee

vaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla

muistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille

tietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja

lopulta opimme kirjoittamaan.

Apu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:

-- Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin

pitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin

kuinka korkealla se on.

Tuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on

laskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan

korkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata

taivaankappaletta.

Toisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan

kevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla

avuttomalla tavallaan päänsä povelleni.

-- Äiti, minä tulen syliin.

Me istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni

suu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä

ja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.

Samassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua,

vaatien:

-- Minä keskelle!

Se merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.

Taju laskeutuu polveltani hiukan räpytellen silmäluomiaan, sillä

uni oli vallannut hänet samassa tuokiossa, kun hänen päänsä painui

povelleni.

-- Sinä herätit Tajun.

-- Minä kanssa nukun, uhittelee Apu, nousee syliini, nipistää

silmänsä kiinni, avaa ne jälleen tirkistäen minuun, heittää kätensä

kaulalleni, mutta ponnahtaa samalla lattialle. Hänen otteensa ovat

lujat ja varmat, ja pyöreä ruumis työntyy toisinaan minua vasten

kovana kuin puu. Luulisi, että hän on Tajua voimakkaampi, mutta

niin ei ole laita. Kotilääkärimme väittää, että Tajusta voisi tulla

atleetti, jos hänen lihaksiaan oikein harjoitettaisiin, mutta Tajun

luonteelle se on mahdotonta.

Nyt jo voi havaita hänen harkitsevan ja malttavan kiintyä

vain ajatusleikkiin, jonka pulmallisuus usein häipyy rohkeaan

mahdottomuuteen, mutta se lupaa tulevaisuudessa rakentua kantavaksi

elämänsillaksi, joka ehkä ei kultaisena kimmellä, mutta lujana kestää

aikansa raskainta painoa.