Taju on talon herra.
Me olemme kovin ihastuneet kiiltävään ammeeseemme, joka kannetaan
äidinkamarin uunin eteen, talon turvallisimpaan soppeen. Siinä
aloitetaan tärkeä toimitus. Taju huutaa riemusta säpien jaloillaan
ja kurkottaa käsillään hoitajansa, Marin, sylissä, kunnes pääsee
veteen. Hän kirkaisee kimakalla äänellä lyhyin ottein, pieni ruumis
nytkähtelee eloisuutta, ja vettä räiskyy ympärille. Minä lepertelen
lapsellisia sanoja, joita tuskin kukaan ymmärtäisi.
Kuivattuna ja yöpaitaan puettuna Taju kietoo käsivartensa kaulalleni,
ja nykeröinen olento painuu turvallisena povelleni.
-- Kullanmuru käy sanomassa hyvää yötä isälle. Taju tulee. Saako Taju
tulla?
Heikki murahtaa jotakin katsomatta taakseen. Se loukkaa minua.
Voinhan kyllä myöntää, ettei Heikki voi olla kiintynyt poikaan samoin
kuin minä, mutta että hän raskitsee olla noin juro, sitä en koskaan
opi ymmärtämään. Kyynelsilmin poistun pojan kanssa. Eikä kestä kauan,
kun me molemmat olemme tyyten unohtaneet sydänhuolemme, nauramme
ja lepertelemme. Taju vaipuu uneen, ja minä valmistaudun menemään
"kasvojen" eteen luennolleni työväenopistoon.
Heikki on saanut vihkoröykkiön siirretyksi vasemmalta puoleltaan
oikealle, ja silloin hän on tavallisesti hyvällä tuulella ja lähtee
"kävelylle" taikka oikeammin klubiin.
Niin, kasvot -- mitähän noissa kymmenissä päissä edessäni
ajatellaan. He ovat paljon kokeneita työkansan nuoria miehiä ja
naisia. Itse elämä ja olemassaolomme rajaton suuruus on meidän
yhteinen uskontomme, luotamme toinen toisiimme ja etsimme valoa.
Heidän mutkaton sielunelämänsä avautuu toisinaan minulle ja on kuin
kallisarvoinen lahja, jonka kätken sieluni pyhättöön.
Olemme viimeksi puhuneet uhrista ja sen merkityksestä elämässä,
tekstinämme intialaisten Mahabharatan sanat: "Kun Jumala lähetti
ihmissielut oman olemuksensa säteilynä maailmaan, loi hän samalla
uhraamisen lain ja sanoi: 'Kasvakaa ja lisääntykää tämän kautta -- --
olkoon se teidän onnenne, ravitkoon se valonhenkiä, ja valonhenget
ruokkikoot teitä -- -- sillä uhri ravitsee valonhenget, ja heidän
kauttaan toteutuvat teidän toivomuksenne, mutta ken ottaa vastaan
heidän antimiaan antamatta mitään vastalahjaa, on ryöstäjä'."
Nämä sanat olivat painuneet tietoisuuteeni valoisina ja lupaavina,
mutta elämä oli pian minulle opettava, mitä ne oikeastaan sisälsivät
ja kuinka paljon niihin kätkeytyi salaperäistä totuutta, joka on
tullut minulle kohtalokkaaksi.
Luokallani oli ollut Anna, eräs nuori ja ujo tyttö, jonka suuret
silmät näyttivät aina kysyvän, vaikka jättivätkin ihmettelemään ja
otaksumaan, että niiden syvyydessä liikkui kummia ajatuksia.
Hän oli ollut koulusta poissa joitakin tunteja. Kyselin, missä hän
mahtoi olla.
-- Anna on sairaana, sanoi hänen läheisin ystävänsä melkein
kuiskaten, mutta äänessä oli salattua tuskaa, ja minä vainusin
onnettomuutta.
Me tartuimme toistemme käsiin, ja Annan ystävä puhui. Hänen
sanojensa soidessa siirryin todellisuuden ahdistavasta otteesta pois
kohtaloiden maailmaan, ja uhriajatus johdatti minua sovitteluihin ja
mietelmiin.
Mutta kuka oli Anna?
Pikku nainen, joka rakasti, ja häntä rakastettiin. He olivat nuoria,
toistensa veroisia elämässä ja rakkaudessa. Ja kuitenkin rakkaus
vaati heiltä julman uhrin. Anna oli antanut kaikkensa, ruumiinsa ja
sielunsa, pannut alttiiksi elämänsä empimättä ja tinkimättä.
Toinen oli ottanut vastaan tuon kaiken ja elänyt täydesti ja sitten
luopunut ja jättänyt lemmittynsä. Miksi...? Ilman selitystä, ehkä
syyttä -- oikusta. Hän sen yksin tiesi.
Ja Anna...?
-- Käydäänpä katsomassa, sanoin.
Me astuimme pitkin katuja, joiden olemassaolosta minulla ei
ennestään ollut tietoa. Matalien rakennusten keskestä nousi kirkko
tiilinpunaisena ja sen kellot soittivat surunvoittoisesti. Iskut
putoilivat painavina sammaltuneille katoille ikäänkuin kädestä pitäen
taluttaakseen ihmislapsia katoavaisuutta ja maailman turhuutta
ajattelemaan. Täällä ajatus auliisti tottelikin sitä kehoitusta, ja
tunne vapautui kapinoitsematta tunnustuksille. Turhuutta ei silmä
keksinyt näissä asunnoissa, ja katoavaisuutta julisti jokainen
porras, kallellinen seinä ja luhistuva ihmismaja, joissa elämää
kuitenkin syttyi, hehkui ja sammui.
Astuimme Annan ja hänen ystävänsä huoneeseen.
Lapsi lepäsi valkoisessa arkussa ikkunan edessä pöydällä. Nuori äiti
oli jo osaksi seurannut häntä, vain hiukkanen eloa viipyi vielä
ilmeettömissä silmissä.
Syvässä hiljaisuudessa elo jähmettyi, ja kirkonkellot löivät tahtia
tyhjyyden soitolle. Se humisi korvissani kuin kaukainen meren pauhu.
Tämä köyhä, pieni huone oli muuttunut ikuisuuden ja avaruuden
temppeliksi, ja siinä oli annettu elämän uhri. Nuoruus hymyili vielä
sen täytyttyä ainiaaksi jähmettyneillä kasvoilla. Ei tuskaa, ei
valitusta. Hän sammui hiljaa -- ehkä onnellisena kuolemasta, ehkä
itse elämän sulouden maistaneena katkerimman maljan pohjalta. Vain
rakkaus voi antaa tällaisen uhrin.
Kotiin tultuani oli sydämeni täynnä nöyryyttä, ja oman elämäni
rikkaus velvoitti. Auringon läike lattiallani nosti kyyneleet
silmiini, olin siitä niin kiitollinen, ja Tajun avuton, pikku olemus
tuotti minulle pohjatonta riemua. Hänen läheisyytensä oli turvani ja
suojeli minua tungettelevilta ajatuksilta. Mahtava, varmuutta antava
voima tuki minua hänen kauttaan. Sitä en unohdu koskaan pettämään,
sillä se on elämäni sisältö ja Tajun elämänoikeus.
Oliko rakkauteni Tajuun minulle ylin kaikesta? Minua kummastutti
tämä varmuuteni. Mikä oli sitten rakkauteni Heikkiin? Olihan hetkiä,
aikoja, jolloin hän oli ulkopuolella tunne-elämääni. Ja kuitenkin --
olisinko tahtonut menettää hänet? Oi, ei!
Sellainen ajatuskin jo löi minua. Miksi? Tajunko vuoksi? Rakastinko
häntä siis vain lapsen vuoksi? Lamauttavaa oli panna tarkoituksen
vaakaan se tunne, jonka luulin omistaneeni ehdottomasti ja
itsekkäästi.
Kuolemassa kalvenneen nuoren tytön kasvot nousivat mieleeni --
sammunut hymy... Kuinka hän voi noin ehdottomasti uhrata, ellei
rakkaus ole kaikkivaltias voima?
Nukahdettuani näin unta: Jostakin näkymättömästä nousi kaksi uhkaavaa
kättä hitaasti ja ahnaasti tavoittamaan Tajua rinnaltani. Tähystin
kauhistuneena ympärilleni ja etsin lymypaikkaa. Näin vihreän kedon ja
juoksin sinne puristaen lasta syliini. Saavuin perille, mutta lapsi
oli poveltani -- pudonnut. Katsoin taakseni ja näin ahnaiden käsien
haparoivan häntä. Sain siivet ja rajattomat voimat. Heittäydyin
käsien raadeltavaksi, mutta menehtymiseni oli ihanaa, minä kasvoin,
vapauduin itsestäni, olin olemassa vain riemun tunteena, sillä poika
oli jälleen povellani.
Heräsin voitonriemu ruumiissani, ja katseeni sattui heti uinuvaan
lapseen vuoteeni ääressä. Raskas, käsittämätön ahdistus piti minua
valloissaan hetkisen, kunnes tahtoni ponnistuksella karkoitin sen.
Kuitenkaan en päässyt vapaaksi salaperäisen voiman otteesta, se piti
minua painuksissa ja teki itsensä tiettäväksi, huolimatta kiihkeästä
toiminnastani.
Tämä unen tuoma välitön tunteeni jostakin uhkaavasta kohdistui
Annan kohtalon muistelemiseen, ja uhriajatus kävi minulle siitä yhä
selvemmäksi.
Epäröiden johdin puheen näihin sisäisiin näkemyksiini Heikin kanssa.
-- Tuohan on outoa, sanoi hän, mutta se, ettei hän pahemmin
hämmästynyt eikä välttänyt itse aihetta, houkutteli minua yhä
avomielisemmin selittelemään ajatuksiani.
-- Tässä ei minun älyni riitä, ehkei kenenkään, sanoi hän
miettiväisenä. -- Omasta puolestani voin vain sanoa, ettei mitään
elämänuhria tarvita. Se on vain onnettomuutta!
Tämä vastaus herätti minussa heikkoa kaunaa, jonkinlaista
kapinoimista. Mitä minä mahdoin uskolleni, joka ei antanut painaa
itseään olemattomiin juuri siksi, ettei se ollut järkeni vallassa!
Kovin hämmästyin, kun Heikki toi samana iltana luoksemme ystävänsä,
sanomalehdentoimittajan. Hän johti puheen heti asiaan, ja toimittaja
tahtoi yhdellä iskulla katkaista umpisolmuni lyhyesti julistaen:
Kirjoittakaa!
-- Syy kyllä sanoja tuo, sanoi tämä harvapuheinen mies, ja hänen
äänensä sävy oli rohkaiseva.
Minulle alkoi kuumeinen aika. Olin joko toivoton tai ylen onnellinen
asiani puolesta, joka yhä enemmän kiteytyi ajatuksissani ja valloitti
tunteeni. Pelkäsin epäonnistumista, ja se merkitsi samaa kuin asiani
hukkaamista, kaksinkertaista pettymystä.
En nukkunut, en voinut syödä; maailman tuska laskeutui hartioilleni.
Toimittaja oli taaskin keksinyt keinon. Hän lähetti kaupungin
yhdistysihmisiä vaatimaan minulta juhliinsa puhetta.
Nyt oli pakko tarttua kynään ja tilaisuus aloittaa työ, johon
omatunto velvoitti. Ajatukseni piirtyivät tempovina lauseina
paperille, ja maailman meno kietoutui vyyhdille sydäntäni
ahdistamaan. Kirjoittaminen toi mukanaan työn iloa, ja lauseet
rakentuivat yhä helpommin. Mutta kun luin kirjoittamaani, valtasi
minut hukkumisen tunne ja epätoivo.
Suuri pettymys laskeutui ylleni, raskaampana kantaa kuin mikään
edellisistä. Itse tavoitettava asia väistyi edestäni kuin sumu;
sen tuntee kasvoillaan, hengitystään salpaavana, mutta sitä ei voi
käsillään koota eikä sen läpi nähdä.
-- Sinä otat asian liian raskaasti, sanoi Heikki. -- Pane juttusi
lepäämään ja tarkasta vasta jonkun ajan kuluttua. Silloin hämmästyt
omaa intoasi ja asian mitättömyyttä.
-- Mitättömyyttäkö?
Heikin sanat koskivat minuun kovasti, ja annettu isku tuntui
halpamaiselta, koska tunsin itseni jo ennestään lyödyksi. En
voinut pidättää nyyhkytyksiä, vaikka tiesin olevani naurettava
olento, naisparka, jonka taistelu päättyy kyyneliin ja houkuttelee
säälittelyyn, ellei ivailuun.
-- Alva rakas, eikö olisi parasta, että jättäisit kaikki intoilusi?
Maailma ei koskaan tule sen paremmaksi kuin se nyt on.
-- Ei, kyllä minäkin sen tajuan, sain vaivoin sanotuksi, samalla
kun nyyhkytykset saivat uutta yltyä oman naurettavuuteni ja
mitättömyyteni tuntemisesta.
Heikkiä se tuskastutti, ja hän yritteli lohdutella vanhoilla
mieliteoillani, että luettaisiin ääneen yhdessä ja siitä
keskusteltaisiin -- se oli ollut mielitekoni ja Heikin kauhistus,
eikä siitä oltu koskaan totta tehty -- taikka mentäisiin teatteriin,
kyläilemään. Mikään ei auttanut. Heikki tuskastui ja pitäen minua
sairaana otti syliinsä viedäkseen huoneeseeni.
Se oli jo minun kestääkseni kurjuuden huippu, niin kömpelöä ja
hullunkurista, että itkuni muuttui nauruksi. Näin itseäni suurella
ponnistuksella väkisin kannettavan pois ihmisten näkyviltä kuin
uhittelevaa, pahaa lasta. Naurustani Heikki riemuitsi, mutta kun
itkuni ja iloni lopulta asettui, sain kuulla suoria ja ankaria sanoja.
-- Sinä olet ollut suunniltasi pitkät ajat, puhkesi hän puhumaan. --
Näyt luulevan, että minä olen sokea sellaista älyämään.
-- Niin totisesti luulenkin. Tällä kertaa et edes aavista
mielentilani synkkyyttä.
-- Älä sentään tekeydy traagilliseksi.
-- Oh...
-- Sinä olet täydellisesti muuttunut Tajun syntymän jälkeen, kohta en
huomaa sinussa mitään tuttua, jatkoi Heikki.
-- Se on kohtaloa, elämääni, sille en voi mitään enkä tahdokaan sitä
muuttaa.
-- Muistathan ensimmäisen vuotemme tässä kodissa, sanoi Heikki
muuttuneella äänellä, kainosti ja hellästi. Hän tiesi yllättävänsä
minut ja käytti hyväkseen heikkouttani.
-- Miksi muistutat sitä juuri nyt? Anna sen elää itsekseen
rauhallisena ja valoisana niinkuin se on ollut. Minulle on kallista
kaikki, mitä meidän välillämme on ollut ja yhä on, mutta etkö
totisesti voi käsittää, että minun elämääni on tullut Tajun syntymän
jälkeen jotakin uutta, että on avautunut suuri ovi, josta minun on
pakko astua ulos maailmaan?
-- Oletko sinä niin varma siitä, ettei minun hellyydessäni sinua
kohtaan ole epäitsekästä tunnetta, joka avartaa sielunelämääni? Sitä
voisi hyvin verrata äidilliseen tunteeseen. Minä voin palvoa sinun
olemustasi, jumaloida jokaista jäsentäsi, vavista sinun elämäsi
puolesta ja vaistomaisesti tuntea sinun onnesi tai onnettomuutesi?
-- Heikki!
-- Minusta on niin vaikeata siitä puhua, ja senvuoksi sinusta ehkä
tuntuu kuin ei mitään olisikaan olemassa. Katsos, minun mielestäni
sinä olet niin korkealla, kunnioitan -- epäjumaloin -- en tiedä,
mitä se oikein on. Sinussa vasta oikea elämäni on saanut sisältönsä
ja tarkoituksensa, ja samalla lepään kaiken tämän tietäessäni.
On niin kirkasta, sanoisinko aurinkoista olla täällä kotona,
kaupungilla, koulussa, kaikkialla, kun tiedän, että sinä olet
minun ja että Taju on meidän molempien. Juuri se, että sinä olet
hiukan ylimaailmallinen, ja sekin, että elämän surulliset ilmiöt
sinua tuskastuttavat ja sinä pyrit niitä poistamaan, antaa sinulle
moninkertaisen viehätyksen minun silmissäni. Kaikki paha kilpistyy
sinusta, ja tämä meidän kotimme on kuin näkymättömien voimien
suojaama. Ja senvuoksi tuntuu toisinaan yön hiljaisuudessa, kun
kaikki etsii ominaisinta, sisäisintä olemustaan, kuin pitäisi minun
polvistua edessäsi. Sinä olet silloin koko maailmani, elämäni korkein
saavutus, ylpeyteni...
Jokainen sana kääri minut huumaavaan lumoonsa, sydämeni löi
riemusta, ja suloinen turvallisuus vapautti minut raskaan taakan
painostuksesta. Olin jälleen vapaa. -- Siis kuitenkin on olemassa
epäitsekästä rakkautta, miehen suurta hellyyttä!