I
Huoneessa on uuvuttava lämpö. Puiset huonekalut risahtelevat silloin
tällöin, ja tämä rakas soppeni pidättää minua ja houkuttelee
vaipumaan toimettomiin mietteisiin. Aurinkokin pistäytyy katsomaan
sisään ja siirtää pitkän säteittensä nipun vuodeverhosta lattialle.
Uunin edessä seisoo lapsenvaunu. Se poikkeaa tyyliltään kaikesta
muusta tässä huoneessa, ja tuntuu siltä, kuin ympäristö tarkkaisi
sitä henkeään pidätellen ja kuunnellen kuin jotakin salaperäistä
ihmettä.
Silmiliina liikahtaa, ja sydämeni sykähtää eloisammin. Uteliaisuus
pakottaa minut kohottamaan liinaa.
Pitsitetyllä pieluksella lepää pieni, tummatukkainen pää. Iho on
kellahtava, hienon untuvan peittämä. Otsan hiukan uhkaava rypistys
vahvistaa muttuisen suun pikkuvanhaa, hullunkurista ilmettä, ja minä
matkin sitä vaistomaisesti.
-- Taju, pikku mies, heräätkö jo?
Mutta pikku mies ei vielä herääkään, nukkuu yhä vain. Ja minusta
tuntuu tuo jo liialliselta, olen melkein kade tuolle nukkumiselle.
Istun jälleen vartioimaan lapsen unta, ja läheiset muistot tulevat
seurakseni. Olinko minä tahtonut tämän lapsen syntymistä?
Oi, en! Minä näen ajatuksissani itseni onnellisena ja rauhallisena,
ylpeänä voidessani olla kokonaan rakkaudelleni antautunut
pohjattomassa riemussa. Ja kuitenkin olin pelännyt lasta kuin
salaperäistä, uhkaavaa jotakin, minkä kanssa piti ruveta taistosille
tuntematta sen olemusta. Mutta kun elämä oli syttynyt ja edesvastuu
laskeutunut ylleni kylläkin painavana, antauduin täydellisesti
odotuksen ja kaipuun valtoihin.
Ja nyt olin saanut rakkaan olennon, oman pikku Tajuni, jolle tosiaan
voin antaa kaikkeni. Olin maltiton saadakseni palvella, vaalia,
kieltää itseltäni oman mukavuuden, täyttää elämäni tyyten hänestä; ei
mitään tarvinnut jäädä itselleni.
Heikin kanssa olimme ennen aina väitelleet elämän pohjimmaisista
syistä, sillä ne asiat askarruttivat mieltäni ahkerasti käydessäni
Tajun kanssa.
Kerran olimme hautuumaalla, ja siellähän elämän vakavuus väkisinkin
astuu eteen.
-- Miksi lapsemme syntyy? kysyin äkkiä. Heikki hymähti ja joutui
ymmälle, vaikka onkin tottunut yllättäviin kysymyksiini.
-- Kylläpä sinä voit kysyä!
-- Niin, näes, sukupolvet lepäävät näiden kivien alla. He ovat
aikoinaan astelleet näitä samoja polkuja ja miettineet samoja asioita
kuin me nyt. Ehkä olleet vailla jotakin pientä vivahdusta, jonka me
tiedämme, ehkä uskoneet toisin. Mutta mikä on se lisä, josta voisin
saada lohdun -- että meidän lapsestamme tulee täydellisempi heitä ja
vanhempiaan. Jos sen saisin -- niin olisihan se mittaamatonta onnea,
ikuisuuden itu!
-- Toistaiseksi meillä ei ole varmuutta siitä, että kehitystä, jota
tarkoittanet, olisi olemassa tai meidän huomattavissamme, sanoi
Heikki. -- Tunsimmehan nämä ihmiset tässä sukuhaudassa. Tuskin he ovat
vielä maatuneet, mutta heidän muistonsa on haihtunut. He ovat meille
vain multaa!
Meidän lapsemme käy samoin! huudahdin.
Samassa lapsi liikahti minussa, ja vapauttava elämän laine hulmahti
ylitseni pyyhkäisten pois kuolemaa ja katoavaisuutta kaulaavat
ajatukset. Mitä merkitsee se, mitä en tajua, sen rinnalla, mikä elää
ja on minun tällä hetkellä, tässä elämässä, jopa inhimillisen iän?
Autuas ajatus ja rajaton riemu saada elää, luoda uutta lapselle,
itselleni, puolisolleni, kokea, tuntea, tietää, nähdä, kuulla vielä
tuntematonta...!
-- Käyköön niinkin! sanoin jouduttaen askeleitamme pois kuolleiden
käytäviltä. -- Olkoon, ettei meillä ole tietoa ikuisuuden ladusta. Me
elämme toki, ja riemu on siitä jo kyllin suuri kuolevaiselle. Eikö
totta?
Heikki nyökkäsi.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun riemuni oli ehtynyt ja arkiaskareet
tympäisseet mieleni raskaaksi. Minua vaivasi kaiken keskinkertaisuus,
mitättömyys ja vaivaloisuus. Minä en voinut missään tavoittaa
tarkoitusta. Enkä kuitenkaan tuntenut onnen puutetta, en erikoisesti
mitään kaivannut. Kaiken tyhjyys ja oma rajoitukseni painoi minua.
-- En pääse irti siitä ajatussuunnasta, josta kävelyllämme
hautuumaalla puhuimme, sanoin Heikille. -- Voisinhan vielä senkin
sietää, että itse olen puutteellinen, tietämätön, ilman uskoa, en
edes selvillä elämäni tehtävästä, vain rengas lapselleni, mutta Taju
ei saisi olla sellaisen äidin lapsi.
-- Tuo kaikki kuuluu alaan, joka ei parane punnitsemalla, sanoi
Heikki pyyhkien silmälasejaan.
-- Niin sinä sanot, mutta se ei minua auta. Näes, minä en usko, että
meidän lapsemme voi paljoakaan kohota sen yli, mitä me kykenemme
tajuamaan suurinta ja aavistuksellisinta parhaimpina hetkinämme ja
kaipaamaan pohjattomassa iäisyydenjanossamme.
-- Puhu sinä vain omasta persoonastasi. Minulla ei ole minkäänlaista
kunnianhimoa siihen suuntaan, vastasi Heikki naurahtaen.
Näin pitkälle kertailin keskusteluamme muistissani, ja samalla poika
äännähti, ja tuikea parahdus ilmaisi Tajun olevan täysin hereillä.
-- No no, sinulla on niin perin pikkuinen suu ja kuitenkin suuri
ääni. Huuda, huuda vain, maailma on niin avara.
Avasin kapalon, ja Taju venytteli ja haparoi hullunkurisen avuttomana
aivan kuin avaruus tosiaan olisi ottanut hänet kämmenelleen. Käärin
Tajun vaippoihin ja nostin povelleni. Mikä rauha ja tyyntymys meille
kummallekin! Poika joi kiivaasti, otti ruumiini ja sieluni. Ja
minusta tuntui kuin tuo ahnas avaruus, joka teki Tajun niin perin
avuttomaksi, olisi henkeään pidättäen tuijottanut meihin.
Ovi aukeni hiljaa ja varovaisesti, näin silmälasit ja Heikin pään.
-- Tule vain, Taju on aterialla. Meillä on pitkän nukkumisen jälkeen
hirmuinen nälkä ja osaamme huutaa, niin että talo kaikuu, ja isä
kuulee sen vaikka kouluun asti.
Heikki istahti rahille meitä katselemaan.
-- Te olette siis oikein jo aloittaneet elämän, ottaneet vuoteenne ja
käyneet.
-- Se ihme on tapahtunut.
Heikki syventyi yhä hartaammin katselemaan pikkumiehen menettelyä
aterioimisessa. Me unohdimme kaiken muun nähdessämme lapsen
ihmeellisyyden. Se oli ihanaa taikaa, hetki onnea, iäisyyttä. Kuka
tietää?