Luokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee
samoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen
nuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla
harmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä
kiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat
tai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole
tietoisia.
Olen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän
sydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi,
ovat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa,
oma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää
elämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu
jokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja
vaihdamme siellä ajatuksia.
He taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille;
kova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut
uhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat
tästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle
sisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi
tuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla
oppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä,
muuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi
aatteeksi ja ruumistua töiksi.
Silloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot,
ihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.
Vastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua
elämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu
varmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii
sovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään
pilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen,
laskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä
rauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni -- kaikkeni!
Lapseniko myöskin?
Entä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?
Sydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene
ajattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan
äidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla
kevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani!
Ei mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua
sieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan
itseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun
rauhalliseen uneen.
Ennen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.
-- Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen
lämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. -- Ja
Taju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?
Poika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti
sekoittaen tukkaani.
-- Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi
Heikki.
-- Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.
-- Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut
uteliaaksi.
-- Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.
Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta
hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli
enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta.
Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja
lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa
hetkessä.
Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla
liikkeillä. Se oli niin juhlallista.
-- Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun --
muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.
-- En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.
Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan
kättäni.
Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo
kumottava tunne -- edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se
on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen
laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja
valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.
Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan
lehteen.
Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja
sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.
-- Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti
Heikki.
-- Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan
pieneen aloitteeseen? kivahdin minä. -- Onhan se naurettavaa. Minä
muka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat
rouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin...
-- Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.
-- Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet
sinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin
kiihoittuneena.
-- Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin
sanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.
-- Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän
välillämme ole salaisuuksia.
-- Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin
vasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi
samassa: -- Minä menen klubiin.
Hän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.
Se sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin
sain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen
kumppanini vuoksi.
Hänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten
yleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän
ohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset
hetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa
ja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu
ohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä
samaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska
se on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä
vuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.
Niin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä,
ohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä.
Se humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille
huolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä
pohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi
ovat ehdottomat.
En voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa
ruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina
ja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin
painavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille,
ja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä,
joita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön
nousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä
kasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata
se pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta
itseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.
Sanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on
suunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä
vaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain
huolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin
huoli pysyy.
Puhelin soi.
Valtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.
-- Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. --
Kuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
-- Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.
-- Myönnä sentään, että minä olen voittanut.
-- Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia --
mitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen
katsantokanta...
-- Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä
pidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja
minä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä,
kun työ on alulle pantava.
Hetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus
täytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten
ja lepytellen, tuli yhä lähemmäksi. Kohta ehkä saisin katsella
tuota peloittavaa tuntematonta silmästä silmään, joutua sen kanssa
kamppailemaan.
Kunpa saisinkin kerran ymmärtää, nähdä!
Seimen kautta olen luullut löytäneeni sen avaimen, jolla pääsen
elämän kätkettyihin kammioihin. Sydämet aukenevat sen avulla ja
kodit, joiden avuttomuus ja kainous jäisi muuten verhojen peittoon.
Minua peloittaa yhä enemmän, mutta rohkeuteni kasvaa samalla. En
epäile mennä sinne kanssasi, Apuni, se on puhdasta elämää, ja sen
todellisuus on totuutta.
Köyhyys, tuo hirmuinen peto, ivailee siellä ihmisten avuttomuutta,
aherrusta, väsymystä, raakuutta ja hyvyyttä aivan kuin se hykertelisi
käsiään joka kerta kun rikos tapahtuu, vääryys voittaa ja viattomana
sortuva huutaa kostoa menehtyessään. Mutta me näemme siellä muutakin.
Tuo häijy hirviö lyyhistyy pimentoihinsa ihmisten auttaessa toisiaan
teoin ja hellin sanoin. Se painuu näkymättömiin, kun joukkojen
ruhtinaallinen anteliaisuus luo omia linnoja, mielikuvien palatseja,
joko todellisia tai kuviteltuja. He ovat sittenkin rikkaita ja suuria
siellä, missä luulemme näkevämme vain kurjuutta ja kärsimystä. Oi,
sinä peloittava ja mahtava elämä!
Ja kuitenkin siellä on ahdasta, ummehtunutta, toisiinsa
kytkeytymistä. He hengittävät raskaasti ja haukkovat ilmaa kuin kala
paksun jään alla. Ilmaa ja valoa he kaipaavat.
Mitä auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin
-- pisara rakkauden merestä.
Apuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi,
että itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on
rakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!