olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova
onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei
uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme
köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi
ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että
jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä
luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.
Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut
toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi
puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle.
Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin
sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.
Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille
kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät
konstaapeleille -- ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas
nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele
ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut
mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös
kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta
ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden
jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän
joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi -- tai jos
ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!
Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä
rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan
piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka
olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut
sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi
siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen,
sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti
vieläkin kahta taalaansa.
Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani
häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä
kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet
Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen
uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja
voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä
heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja
leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää,
minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka
dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden
orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin
saaliista.
Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen
tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla
luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin
potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli
minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna
ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja
soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton
eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.
Oh, olinpa minä sankari -- peräytymistie takanani. Minä herjasin
jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja
minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli
heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat
tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään
naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa
perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.
Me hyppäsimme -- jos oikein muistan -- yli kiviaidan. Mutta ei ollut
meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin
hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti
kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän
vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät
vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä
palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään
farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri
meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa.
-- Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.
Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä
sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On
kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on
Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain
"äkäisyydestään" -- ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen
oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan
silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä
silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla
tai mitä vain käteen sattui. Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän
kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne
pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen
käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja
Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen".
Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi
sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät
varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi
koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi
kuollakseen häntä.
Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne
ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin
aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan
New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti
liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin
veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja
kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin
tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.
Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana
kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut
tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä
puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa.
Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai
sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja
puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää,
sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä
istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella
hiostava.
Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä
sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis
kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua,
Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti
väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en
voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että
joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua
New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää.
Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää
väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat
tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.
Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan
lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin
"mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua,
kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän
muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin.
Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme
tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään
aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En
aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan
pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta
tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän
varjon minun syntyperääni.
Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni
vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin.
Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski
kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain
uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani
tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran.
Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita
kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa;
kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin
vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh,
tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia
selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka
vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas,
mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta
kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.
Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian
yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin
katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä
lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli
parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata
sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista
pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt
tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle
vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät
nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä. Merkin saatuaan lähtivät
juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan
ankeriaan.
Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten
kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun
olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En
tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan
itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi.
Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa
tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli
hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin --
sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin.
Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa
saadakseni jalkani pysähtymään.
Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä
juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen
ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin
kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren
neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin
ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan
katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen
pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee. Minä hoitelen
sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla
on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä
tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten
ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen
mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan
panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti
laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.
Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta
minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle
niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli
vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas
maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen
päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin
kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä
tästä tuleekaan!
Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika
jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain
häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä
laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön,
oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin
kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan
olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta.
Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden,
sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin
uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli
pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.
Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin
henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani
kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa
minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan
kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä
ikinäni olen nähnyt -- en tarkoita todellisia puskureita, joita
yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat
tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.
Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet
tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut
puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni.
Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut
kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin
riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.
Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia.
Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti
kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla.
Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään
menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas
sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se
lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin
anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti
kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas,
edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella
hevosella jalka kummankin selässä? Sellaista minä muistutin, mutta
olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään
mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla;
hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli
seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin
kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän
sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt
murskaksi pyöräin alla.
Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti
hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen
vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle,
toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin
pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan
kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä
pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä
vaunujen päät olivat aivan tasaiset.
Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän.
Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti
vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja
sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää
vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että
tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin
vain, että minun oli päästävä pois... Jännitin silmiäni pimeässä
nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan
jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo
ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.
Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli
sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun
leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin
itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että
ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten
irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi
aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat
maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin
tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin.
Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin
nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis
taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää.
Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.
Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla
vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä
sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen
onnettomuutta -- seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun
yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut
syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa
päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.
Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää
minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä
pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi
sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi,
ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni."
Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin
hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän
minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä
sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen
kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä
Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.
Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä
livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet
putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko
muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä
vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni
vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia
aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.
Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä.
Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras
selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta
sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen
kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle
kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä,
oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki"
enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina
panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se
oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi.
Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.
Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken
kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut
varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi
rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me
lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea
ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla
täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei
akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita
neekereitä. Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli
isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui
kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät
voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä
kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin
haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti,
ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin
minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva. Mutta hän
taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi
vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen
vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui
polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli,
niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.
Siksi lähdin Washingtonista -- en sen mulatin, vaan mullien takia.
Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen
Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi
minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet
ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua
matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä
kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone
kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä
myöten työntyy tenderiin vesi.
Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani
umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään
haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto
olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten
aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen
alkuperäiset rataolot verrattuina tähän -- ja silloin täyttyi tenderin
vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi
tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin
uitettu koira.
Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki
juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle
asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan
rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi
häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta
huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat
leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin
takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja
tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri
sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten
kiipesin ylös seinää. Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.