nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää.
Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja
pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro --
sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät.
Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä
toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti
ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä
ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna
pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten
pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli
se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin
sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se
tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa
sunnuntaissa.
Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa --
ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan
kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta
sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää
kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja
selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan
marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli
vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija,
käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa
ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin
lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des
Moines sai sen tuntea.
Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia
puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti
hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta
ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille
anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että
junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se
ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen.
Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin
presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan
maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme,
silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.
Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet
kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi
Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä
oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se
paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme
retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes
Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.
Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat
kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa,
köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des
Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines
on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen"
nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun
vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole
vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo
päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme
mekään olleet huolissamme.
Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle
riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se
olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka
sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme
hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden
vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa -- erämaassa uhkaavaa
nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos
olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän
asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä
suostuisi kuljettamaan.
Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta
niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä
eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni
toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina
jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia.
Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma.
Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen
sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun
"jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa.
Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40
miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme
nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin
painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin
ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten
tuonut.
Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai
puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan
lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita
rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja
tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me
edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.
Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet
enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku
farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin,
joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet.
Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua
nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja
lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle
varastonhoitajalle.
Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa
koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä
veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat
meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali
oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille.
Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme,
kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua
viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen;
ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.
Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen,
pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin
elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me
käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan,
"vaalakaksi wieniksi".
Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä
varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija
nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme
individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme
varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että
kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka
wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija
kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se
saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli
muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain
lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen
kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa.
Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia
kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali
Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa.
Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä
paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.
Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole
mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi
ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään
myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi
kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui
rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali
Kellyn puhe oli lyhyt.
"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"
"Toissa päivänä", kuului huuto.
"Oletteko nälkäiset?"
Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi
komitean puoleen ja puhui:
"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole
kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia
kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä
ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni.
Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te
teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme
kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."
Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä
minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain
teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija
aterioitsi.
Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä
näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti
ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja
kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin
niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi.
Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän.
Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita
joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa
wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä
päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni
"jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas
lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin
kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa
vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.
Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn
ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen
kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan
L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon;
sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian
ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei
tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti
paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä
liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi
valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan.
Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin.
Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous
virallisen vahvistuksen.
Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat
parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän
ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi
meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa
lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot
silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne
painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan
lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme
masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta
keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.
Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen,
kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa.
Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin
jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin
komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet
palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet
meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet
silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli
esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli
nokkaveneeseen, ja irti olimme.
Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä
jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset.
Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne
kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan
alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen
soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia,
keittokalut ja yksityiset irtaimistot.
Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois
ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme
poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian
alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta
se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä
vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu,
kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä
me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä
oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää
siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa
osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta
yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks
kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja
edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan
poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme -- tuhat tulimmaista!" me
vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa
meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka
luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan
"vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.
Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän
edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka
oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella.
Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä -- virtoja, kareja,
tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat
päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme,
ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden
haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut
välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me
menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene
häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä
rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän
armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.
Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme
huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan
armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli
turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä.
Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in
puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti
Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli
meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä
paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on
kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun
ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin
aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.
Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme
tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä
alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille.
Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja
vedettiin kansi päälle.
Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki
kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää
jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku
ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison
jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse -- maksaen
kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut,
paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut,
jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa
silloin nuori ja keinokas! Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn
hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani
sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut
sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli
käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.
Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se
tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä
livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat
Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi
kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme
tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.
"Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin
veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall
Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas
kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin,
Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."
"Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni
'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja
Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40
mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja
pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."
"Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin'
umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa
kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme
mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."
"Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät
johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen
matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin
Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin
koko yön."
"Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap..."
Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän
keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien -- yks kaks,
nokkavene häntävene -- ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa.
Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia
"pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin
"totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne
sen varaan?"
Mullit.
Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta
kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille
ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa
lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan
oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta
maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan
korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen
yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja
lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden
koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa.
Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä,
kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut -- kuinka monta trämppiä isä
oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne
tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin
onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen
kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin
heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.
Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja
yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat
kernaasti siepata itsensä kiinni -- talvisin varsinkin. Tietysti
sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä",
työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on
vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa.
Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin.
Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta
koko Etelän on -- oli ainakin minun kierrellessäni -- vankileirejä
ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja
joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin
kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen
ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja
kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.
Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen
siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne.
Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan
ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä
puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit.
"Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta
kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin
varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta
rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin
koskaan ennen.
Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin
tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään.
Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin
ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen
pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan",
joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena"
(jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska",
selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori
maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.
Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia
myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä.
En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää.
Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän
huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta:
"Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti
lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui
epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli
ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn
tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten
hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä.
Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan
alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä
kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä.
Poikanen nukkui yhä.
Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi
lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni;
kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut
aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.
"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.