osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua
joka sanalta -- maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja
sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja
"myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua.
Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden
reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä
nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.
Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille.
Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja",
s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni
kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin
Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani
sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja
että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja
suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain
kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi
minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu
noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin
pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä,
hermojen koettelijana.
Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus
olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä
yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me
söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja
minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli
koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi.
Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin
jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.
Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut
yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen
jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet
nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan
luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä
ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti
urheilualalla.
"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli
Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis
mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen
sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja
minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu
Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja
minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että
minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut
"monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun
Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.
Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta
itää kohti -- tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä
oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina
hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan
reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän
tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän
pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä
toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob.
Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli
maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen
neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta
te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian
kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää
katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit
pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."
Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta --
tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet
paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät
yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista
kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun
katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon
ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö
oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja
armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja
junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli
onnistunut jäädä.
Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet,
makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja
kompastunut -- siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun.
Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin
Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden
osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun
nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen
onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä;
he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa,
lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun,
riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.
Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki
sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki
itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa
lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut
parantelivat haavojaan ja murtumiaan.
Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla,
koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua
varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas
tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa
turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että
olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien,
sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla.
Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut
naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka
silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja
kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.
Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä.
Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme
liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä
seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän
veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen
päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin",
olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa
sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja
minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän
tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.
Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan.
Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen
ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla
yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt
tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin
hermostunut -- niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin
jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti,
jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että
saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka
oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen
tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva,
ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli
tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen
päähineen tahansa.
Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä
tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän
loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun
kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten
lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan
vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta.
Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin
ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.
Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää
kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden
kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan
kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt
ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa
tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili.
Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa
tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän
kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko
sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen.
Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava
armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt
hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja
käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä
suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se
keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki
sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni
suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.
Reisupojat ovat sieviä poikasia -- kun tapaat heidät yksitellen ja he
kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras
varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät
ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden
ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on
maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän
mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa
olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin
junan alle joutui.
Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä
suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin
matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat
himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin
keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan,
luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat;
mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät
joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen. Parturi-Poika on
vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen
selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy
hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika
heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen
hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi". Mies
vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton. Reisupojat ovat hänen
kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja
vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika
painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle.
Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten
poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei
hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa
riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu
mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi,
ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin
komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle,
yhdellä hänen kenkänsä mukanaan -- hän tietää mistä niillä saa puoli
dollaria.
Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja
avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin
pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa
kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen,
ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni
sakkiin enkä näe sitä miestä enää -- vaikka aina olen hänet edessäni
näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla
poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa
merkillisellä tavalla.
Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen
rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin,
aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen
hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky,
varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä.
Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten
istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen
kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks,
ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia
pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian
suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan
ryysyjään.
Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää
pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun
kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa.
Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle
katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin.
Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan
takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? --
murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on
saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja
vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen,
heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän
alkuajan oloissa. Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri
yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain
kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja
Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät
ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu
hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa
yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken
kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä. Kirkunan ja valitusten
kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini
kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan
ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä
rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan
typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka
syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun
hänen kimppuunsa -- ihan asiatta -- käy käsien paljous temmaten hänet
siihen pyörteeseen.
"Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat
työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on
hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa,
otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat
himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista,
lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin,
jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.
"Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella
kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita,
tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on
miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä"
onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän
matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla
siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin
reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli
kisakissa-oppiajan. Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin
Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen
aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat
harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät
merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys.
Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian
päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.
Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin
virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en
muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin
Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut
mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.)
Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun
kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen
tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin
sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli
ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä
kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle
tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni
yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.
Kaksituhatta.
Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului
kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki
villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli
kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat
yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata
kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana
jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin,
odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.
Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja
liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo
kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen
jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin,
jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen
divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan
jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin
laidalle, rautatieratojen vierille -- siitä kulki kaksi rataa: Chicago,
Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.
Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat
asettuivat poikkiteloin -- ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi
junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me
loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja
Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan
vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa,
ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta
rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä
vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain
yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan
kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.
Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä
tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului
junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme
matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli
puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei
ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys
ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja
vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-,
tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja
radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta
liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain
ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti
kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.
Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa
lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen
pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät
ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja
liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle.
Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen
ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille.
Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät
onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät
salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta,
mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista
ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa
epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan
saapuminen.
Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä
oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit
pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan
anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana
aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli
päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa
käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne
pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.
Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto,
Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto,
Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction -- nuo nimet
vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi
rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät
vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa
lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien
pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin;
pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon
kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin
juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.