pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin.
Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian
aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus
kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen,
heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja
juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet
tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin,
povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se
oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman,
oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten
porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni
jäälaatikkoon.
Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla
pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja
sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös
kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna
sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.
Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin
ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin -- en tällä
kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja
niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut.
Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei
ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta
"ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin
sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi
kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin
mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.
Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin
yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa,
mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia
itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin
matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille
toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut
poika.
Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään
kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä
takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin
lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa
päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli
kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden
lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin
välillä pistäytymään konekopissakin.
"Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun
nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."
Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen
lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti.
Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä
talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin
veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi
tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä
tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin
sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.
Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin
nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut
sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa.
Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin
jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä
pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin
itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi
minua kiikkiin.
Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä,
mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten.
Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan
sinut..."
Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että
siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe
savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.
Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin
veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä
kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja
lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa
ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla
yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin
ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön
säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti
minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon
sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo
siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.
Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan.
Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin
kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä.
Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät
täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa.
Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa
ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi
laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!
Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.
"Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.
"On pirun kylmä yö", sanoin minä.
"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.
Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin.
Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja
viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla.
Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi
välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.
Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin
taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli
Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella
pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten
hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain
joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi
paleltunut.
Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla -- en muista
korkeuslukua -- tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo",
sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"
Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi
sitä nähnytkään.
"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on
olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."
Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos
hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan.
Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun -- se oli iso
jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten.
Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen
käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia
ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää
sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa
yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat
pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden
ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani
painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin
astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi
niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin
tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun
pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen
vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas
tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.
Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani.
Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä
toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes
minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin
olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan
sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä,
ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona
oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei
ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi.
Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko
elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa
oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista -- minä
viidentenäyhdeksättä -- ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi,
sillä vaihtoehtona oli puimakone.
Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja
vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua
lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme
myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla
lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja
vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me
olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu
puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.
Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin
viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia
saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille
olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä
valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan.
Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia
meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.
Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla
heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima
kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina
kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli
meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä
tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin
takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan
odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria
rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme"
junan.
Sinä iltana emme saaneet illallista -- ei saanut sakki, mutta minä
kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä,
kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan
kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi
pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi
tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille
ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä,
kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja
paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.
Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.
"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.
"Vaikka vain", sanoin minä.
Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta
Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä
roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna
ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen
sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä
tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me
emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli
Missouri-joen Council Bluffsiin.
"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä
Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa
jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli
kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen,
kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä
ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa
tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.
Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa
edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian
osuimme krouvin kohdalle -- ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään
sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan
kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle
krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan.
Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme
epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.
Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua"
kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä,
nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74
astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten
surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä
kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli
tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa.
Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua
tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei
ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä
vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot
tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja
hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.
Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes
en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain
tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei
koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa,
keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä
unissaankin.
Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja
tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme
rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi,
ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut.
Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin.
Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä
seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka
kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme
käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot
olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.
"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.
Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen
kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan
kulkuriksi."
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde
kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä
saa reumatismin."
Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."
"Hyvästi, Bo", sanoin minä.
Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä
on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait
haluamasi työpaikan.
Reisupoikia ja kisakissoja
Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista
lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein
sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia
tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti
tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi -- niin,
sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun
takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin
niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille,
koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa
taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä
alinomaa "samalla vuorolla", ja koska -- niin, koska oli helpompi
lähteä kuin olla lähtemättä.
Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin
kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen
valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen
Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset
lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset
omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja
"rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä -- joita
kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani
korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin
"Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen:
"Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin,
että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.
Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien
poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun
oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia,
ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene
poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä
Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja
jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena
vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen
reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja
ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli
tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.
Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin
kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin
Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli
sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin
jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme
halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään
iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja
seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä
takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä
oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me
laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin
kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.
Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin
muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen
veneensä haltuunottamiseksi.
Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen
talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli
mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli
tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti
olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja
käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat
sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti
ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi
oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän
oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki
ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona
olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli
munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen
viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli
päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan
kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.
"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen
kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä
"umpeen".
Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri
nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi
veneensä irti ja tarttui airoihin.
"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen
nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään.
Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle.
Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten.
Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla
kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.
Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän
vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen
keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan
tuttavalleni Dinny McCrealle.
Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä
olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan
höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi.
Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician
poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme
kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme
ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä
Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme
poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että
meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka
tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi
nuuskijain.
Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä,
että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä
tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."
"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.
"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."
Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui
yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä
väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan
tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut,
olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille,
katkennut.
Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme
purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän
kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme
aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan
aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme
joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla
tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto
tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun
viehätys yhä lujemmin.
"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen:
"Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei
ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake
Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja
toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" -- "En",
vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla".
-- "Puhukaa te rautateistä -- odottakaahan, kun pääsette
Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat
vettä lennossa, se se on kulkua." -- "Pohjois-Pacific on huono tie
nyt." -- "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." -- "Jouduimme
kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." -- "Pistäytykääs kerran
Kanadan ranskalaismaalla -- eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa --
sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne
ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja
kimpaleen kuivaa taulaa."