vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua
edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää,
milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin
luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt
maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten.
Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen
niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli
sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan
tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten
laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä
merkitsi yksi kouristuskohtaus!
Viereisessä kopissa asui omituinen olento -- kuusikymmentä päivää, kun
oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli
hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli
niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja
nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää
leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi
oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.
Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa.
Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän
paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä
hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin
oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän
teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus
lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.
Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi.
Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa
jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan
hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän
hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia
ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen
omaisuuttaan vastaan.
Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies
kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti
minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä,
puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että
saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun
en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet
yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi
minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon.
Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja
heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.
En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat
hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin
palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen
lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät
viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän
syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti
kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa
tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi
ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut,
ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee
niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.
Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se
lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut,
odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä
lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä
määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne
kolmen sentin oluttuoppeihin. -- Mutta koko ajan katselin tilaisuutta
päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna
lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa,
edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän
oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta
ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin
kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä
linjalla.
Öisiä kulkureita.
Kulkuriaikanani kohtasin satoja pummeja, joille hihkaisin tervehdyksen
ja jotka siihen vastasivat, joiden sakissa odottelin rautateiden
vedenottopaikoilla, keitin "mojakkaa", vedin nenästä poliiseja ja otin
vapaakyytejä junissa, ja jotka menivät koskaan tielleni sattumatta. Ja
sitten oli pummeja, jotka yhdytin merkillisen usein, ja taas toisia,
jotka haamuina minut sivuuttivat, läheltä mutta näkymättöminä, häipyen
taas kuulumattomiin.
Muuatta tällaista minä seurasin halki Kanadan neljättä tuhatta mailia
rautatietä enkä koskaan häntä elävin silmin nähnyt. Hänen nimensä oli
"Pilvipurje-Jack". Ensin näin hänen merkkinsä Montrealissa. Puukolla
oli piirretty laivan ääriviivat ja nimi alla sekä L.K. 15-10-94. Se
merkitsi, että hän lokak. 15 p. 1894 oli sivuuttanut Montrealin
matkalla länttä kohti. Oli päivänmatkan minua edellä. "Seilari-Jack"
olin minä siihen aikaan, ja nopsasti leikkasin merkkini hänen laivansa
viereen sekä ilmaisin myös olevani länteen päin menossa.
Seuraavan sadan mailin reitillä oli minulla harmillisia sattumia, ja
vasta kahdeksan päivän päästä pääsin hänen jäljilleen uudelleen
kolmannella mailisadalla Ottawasta länteen. Rautatien vesitorniin oli
merkki piirretty, ja sen päivämäärästä päätin, että hänkin oli
matkallaan kohdannut esteitä. Oli vain kaksi päivänmatkaa edellä. Minä
olin "komeetta" ja "kuningasträmppi", niin myös Pilvipurje-Jack, ja
maineeni vaati, että saavuttaisin hänet. Minä "rautateitsin" yötä
päivää ja pääsinkin hänen ohitseen; mutta pian hän oli taas edelläni.
Oli sitten väliin päivän edellä hän, toisinaan taas minä. Itää kohti
kulkevia pummeja myöten sain häneltä väliin terveiset, kun sattui
olemaan edelläpäin. Kuulinpa myös, että Seilari-Jack oli herättänyt
hänen mielenkiintoansa ja että hän oli minua tiedustellut.
Komea pari me olisimme olleetkin, siitä olen varma, jos olisimme yhteen
sattuneet; mutta siinä emme onnistuneet. Minä pysyin hänen edellään yli
Manitoban, mutta hän johti halki Albertan, ja aikaisin eräänä kylmänä,
harmaana aamuna "Potkivan Hevosen Solan" itäpuolella sain kuulla,
että hänet oli nähty tuon solan ja Rogersin solan välillä. Tuo tieto
tuli jotenkin omituisella tavalla. Olin matkustanut kaiken yötä
"sivuovi-pullmannissa" ja kiipesin siitä viluun kuolemaisillani ruokaa
kerjäämään. Jäätävä sumu väikkyi ilmassa, ja minä puhuttelin muutamia
lämmittäjiä tallissa. He luovuttivat minulle eväittensä jäännökset, ja
lisäksi sain heiltä miltei litran taivaallista "jaavaa" (kahvia). Minä
lämmitin sen, ja juuri kun asetuin aterioimaan, ajoi tavarajuna
asemalle lännestä päin. Minä näin sivuoven avautuvan ja reisupojan
kiipeävän ulos. Sumun läpi hän tuli luokseni. Hän oli jäykkänä
kylmästä, ja hänen huulensa olivat siniset. Minä jaoin jaavani ja
murkinani hänen kanssaan, sain kuulla Pilvipurje-Jackista, ja kertoipa
hän itsestäänkin. Hän oli kotikaupungistani, Kalifornian Oaklandista,
ja oli kuuluisan Boo-sakin jäsen, jonka kanssa aika-ajoin olin ollut
asioissa. Me puhelimme paljon ja teimme lopun ruokatavaroista puolen
tunnin kuluessa. Sitten lähti minun junani, ja minä lähdin länttä kohti
Pilvipurje-Jackin jälkiä.
Jouduin viipymään noiden solain välimailla, olin kaksi päivää ruoatta
ja kuljin 11 mailia kolmantena päivänä, ennenkuin suupalan sain, ja
sentään minun onnistui päästä Pilvipurje-Jackin edelle Fraser-joen
varsilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajoin silloin "matkustajassa" ja
tein aikaa; mutta kaipa hänkin oli ollut samanlaisessa junassa ja vielä
taitavammin kuin minä, sillä hän pääsi Missioniin edelläni.
Mission on yhdysasema 40 mailia Vancouverista itään, ja siitä pääsee
Northern Pacificia pitkin etelään yli Washingtonin ja Oregonin.
Ihmettelin, minne päin kaimani lähtisi, sillä luulin olevani edellä.
Minä puolestani olin matkalla Vancouveriin. Astuin vesitornin luo
jättääkseni siitä tiedon, kun näinkin siihen juuri piirrettynä
Pilvipurje-Jackin puumerkin, jossa oli tämän päivän leima. Minä
kiidätin Vancouveriin. Mutta hän oli jo mennyt. Oli heti ottanut laivan
ja lennätti yhä länttä kohti maailmanympäriseikkailullaan. Totisesti
olit sinä kuningasträmppi, sinä Pilvipurje-Jack, ja veljesi on "tuuli,
joka maailmoja kiertää". Minä kohotan sinulle lakkiani. Sinä olit
oikeata lajia. Viikkoa myöhemmin astuin laivaan minäkin ja "Umatilla"
skanssissa -- pyrin etelään San Franciscoa kohti. Pilvipurje-Jack ja
Seilari-Jack -- hei! -- Olisimmepa me toisemme tavanneet!
Rautateiden vesitornit ovat trämppien osoitekalentereita. Eivät he
joutavan turhamaisuuden takia niihin piirtele nimiään, päivämääriä ja
matkojaan. Usein tapasin kulkureita, jotka vakavasti tiedustelivat,
enkö ollut nähnyt sellaista ja sellaista "jäykkäniskaa" tai hänen
puumerkkiään. Ja usein saatoinkin antaa tietoja tuoreista merkeistä ja
niiden osoittamista matkaohjelmista. Ja kiireesti alkoi kyselevä pummi
painaa toverinsa jälkeen. Olen kohdannut pummeja, jotka toveriaan
etsien ovat kulkeneet yli mantereen ja lähteneet takaisin samalle
taipaleelle viipymättä.
"Monika" merkitsee niitä nimityksiä, joita pummit ovat antaneet
toisilleen. Jänis-Jussi esim. oli arka ja sai senmukaisen nimen. Ei
kukaan olisi itse ottanut nimekseen Höystö-Heikkiä. Varsin harvat
kulkurit huolivat muistella menneitä raadantapäiviään, ja niin ovatkin
ammatteja muistuttavat nimitykset hyvin harvinaisia. Muistan tavanneeni
Valuri-Blackeyn, Maalari-Bobin, Chi-plummarin (putkimiehen),
Pannusepän, Meripojan ja Latoja-Hessun. "Chi" (lausutaan "shai") on
johdettu Chicago-nimestä.
Kernaasti liittävät pummit nimeensä kotipaikkakunnan nimen kuten:
New-Yorkin Tommi, Tyynenmeren Slimi, Buffalo-Smith, Kanton-Tim,
Pittsburg-Jack, Troy-Mikko, olipa erään nimityksenä "Hoikka Poika
Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta". "Shine" (kiilto) on neekerin
nimitys, kai johtuen hänen paistavasta naamastaan. Texas-Shine
merkitsee siis sekä rotua että kotipaikkaa.
Niiden joukosta, joiden nimistä kävi kansallisuus selville, ovat
muistiini jääneet Frisco-Sheeny (juutalainen), New-York-Irish
(irlantilainen) ja Englannin Jack. Jotkut saavat nimityksen
synnynnäisestä tai muuten hankkimastaan naamanväristä, kuten
Valko-Chi, Jersey-Puna, Boston-Musta, Seattle-Rusko, Kelta-Dick --
viimeksimainittu eräs mississippiläinen kreoli, joka arvatenkaan ei
itse ollut antanut nimeä itselleen.
Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat
nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen
niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten
Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju,
Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia
kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja -- ja hän
ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.
San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava
pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3.
Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät
hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.
N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit
eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii
nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä
matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä
asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat
toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä,
oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille,
vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.
Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka
kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan
Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata.
Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut
maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?"
oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko
"jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti
käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.
Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna
olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille
katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen
harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän
oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa.
Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme
jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa
iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan
joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.
Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä
nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle,
salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja
yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten
häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en
uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan
pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut
heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli
pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas
sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin
ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin
odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse
pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan
ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä)
tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle,
sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta.
Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin
päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika
vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen
hahmo.
Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli
Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja
päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä
ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret
hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva
tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään
vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat
sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen.
Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.
Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna
oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan
raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen!
Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja
havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?"
kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän,
joka oli huolimaton."
Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan
havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten
vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka
olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin
vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut
mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli
"kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.
Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian
kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen
veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan
jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli
sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä
käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö;
"kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä
koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se
tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin
käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja
pyörien kolkkeeseen.
Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli
tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja
hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut
samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä
juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan
jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi
todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi
valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa.
Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää
junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi
onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä
siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla
olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme
odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme
nukkua hyvin.
Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä
löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain
kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut
maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä
pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti
kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan
krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla
ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.
Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä
sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se
mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli
mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan
näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että
mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja
kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme"
todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan
minulla lunnaat taskussa.
"Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään
laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja
heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.
Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä
kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni,
aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain
nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin
maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti
kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit
ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin
katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia.
Höh!"
En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all
right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta
epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja
olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen
kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."
"Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli
pöydän.
Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme
niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein
painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin
rupinokat."
Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa
ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut
lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein
miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen
syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.
Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan
löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä
kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo
ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille.
Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla.
Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.
"Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle,
kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.
"Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".
Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä
lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan
ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt
sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat
ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja
örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta
kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä,
saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai
jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi
hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja
näihin kärsimyksiin.
"Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja
pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään
taas."
Ja mikä kohtalon iva! -- Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli
korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista
"appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen
Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme,
kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me
pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat
galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme
niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain
päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman
ylängön yli Mississipin laaksoon.