KULKURIELÄMÄÄ
Nuoruudenmuistelmia
Englanninkielinen alkuteos "On the Road"
Suomennos.
Otava, Helsinki, 1919.
SISÄLLYS:
Kiikissä.
Vankila.
Öisiä kulkureita.
Reisupoikia ja kisakissoja.
Kaksituhatta.
Mullit.
Kiikissä.
Saavuin Niagara Fallsiin "sivuovipullmannissa" eli tavallista puhetapaa
käyttääkseni tavaravaunussa. Avovaunua nimitetään, sivumennen sanoen,
"gondoolaksi" -- korko toisella tavulla. -- Saavuin siis iltapäivällä
ja astelin suoraa päätä putouksille. Ja kun silmäni sattuivat tuohon
ryöppyävien vetten näytelmään, olin hukassa. En saanut itseäni siitä
näystä irti temmatuksi edes "yksityisiä" (asuntoja) "kokeillakseni". Ei
oikea ateriakaan olisi minua houkutellut. Yö tuli, kaunis kuutamoyö, ja
minä ihailin putouksia viiteentoista. Sitten lähdin hakemaan paikkaa,
missä saisin "kipata".
"Kipata", "tossata", "flopata" ja "painaa korvaa" merkitsivät kaikki
nukkumista. Jokin vaisto sanoi minulle, että Niagara Falls oli "huono"
kaupunki "pummeille", ja minä astelin maaseudulle päin. Kiipesin aidan
yli ja "tossasin" niityllä. Onnittelin itseäni sillä, että Laki-Jukka
ei minua löytäisi. Selälläni heinikossa vetelin lapsen unta. Oli lämmin
yö, enkä herännyt kertaakaan koko yönä. Mutta aamun sarastaessa
aukenivat silmäni ja minä muistin ne ihmeelliset putoukset. Kiipesin
yli aidan ja aloin astella koskea kohti. Oli aikainen -- viiden
tienoissa -- ja vasta kello kahdeksalta voi ajatella aamiaisen
kerjuuta. -- Oli siis kolme tuntia aikaa ihailla koskia. Mutta kohtalon
sallimasta en niitä enää nähnyt.
Kaupunki nukkui vielä sinne saapuessani. Astellessani rauhaisaa katua
näin kolme miestä tulevan vastaani. He kävelivät rinnakkain. "Pummeja",
ajattelin itsekseni, "minun laillani aikaisin liikkeellä." Otaksumani
ei osunut ihan kohdalleen. Olin oikeassa vain 66 2/3 prosenttia. Nuo
sivustamiehet olivat kylläkin pummeja, mutta keskellä asteleva ei
ollut. Minä ohjasin askeleeni katukäytävän laitaan antaakseni tuon
kolmikon mennä ohitse. Mutta se ei mennytkään. Keskimmäisen miehen
sanoessa jotakin kaikki kolme pysähtyivät ja hän puhutteli minua.
Silmänräpäyksessä selvisi tilanne minulle. Tuo oli "lentävä" ja nuo
pummit pidätettyjä. Laki-Jukka oli aikaisin saalista vaanimassa.
Saaliiksi jouduin minäkin. Jos kokemuksiini olisi kuulunut käsitys
siitä, mitä seuraavina kuukausina oli edessä, niin olisin juossut
henkeni edestä. Hän olisi saattanut ampua, mutta osata olisi pitänyt,
jos mieli pysäyttää. Ei olisi voinut juosta perässä, sillä kaksi pummia
pivossa on parempi kuin yksi karussa. Mutta minä pysähdyin kuni kuva
hänen puhutellessaan. Keskustelumme oli lyhyt.
"Missä hotellissa asutte?"
Siinä se. En tuntenut yhdenkään sen paikan hotellin nimeä enkä voinut
väittää asuvani missään niistä. Mutta olin aikaisin liikkeellä. Kaikki
minulle epäedullisia seikkoja.
"Saavuin äsken", selitin.
"Weil, käännyhän ympäri ja astele edessäni, mutta ei kaukana. Joku
haluaa tavata sinua."
Niin olin kiikissä. Tiesin kyllä, kuka minua halusi tavata. Ja niin
kulki tieni, takanani etsivä ja kaksi pummia, suoraa päätä kaupungin
vankilaan. Meidät tarkastettiin ja pantiin kirjoihin. En muista millä
nimellä sinne jouduin. Ilmoitin nimekseni Jack Drake, mutta kun
taskustani löytyi Jack Londonille osoitettuja kirjeitä, seurasi
selityksiä, joita en enää muista, enkä siis nyt tiedä, jäinkö Drakeksi
vai Londoniksi. Mutta toisen tai toisen niistä täytyy löytyä Niagara
Fallsin vankiluettelosta. Tapahtuma-aika oli kesäkuun loppupuoli 1894.
Joitakuita päiviä myöhemmin alkoi suuri rautatielakko.
Toimistosta meidät vietiin "Pummiin" lukon taa. Tämä oli pienempäin
rikollisten osasto, iso yhteishäkki, ja kun pummit muodostavat näiden
pääosan, on heidän rautahäkkinsä nimeksi tullut "Pummi". Täällä oli jo
useita samana aamuna tavattuja tovereita, ja vähän väliä avautui ovi ja
pari kolme tuupattiin sisään. Lopuksi, kun meitä oli kuusitoista,
vietiin meidät ylös oikeussaliin. Ja rehellisesti kuvailen nyt, mitä
siellä tapahtui, sillä tiedän Amerikan kansalaisen arvoni siellä
saaneen täräyksen, josta en koskaan ole täysin parantunut.
Oikeussalissa oli kuusitoista pidätettyä, tuomari ja kaksi
oikeudenpalvelijaa. Tuomari näytti itse pitävän pöytäkirjaa. Ei mitään
todistajia. Ei yhtään Niagara Fallsin kansalaista katsomassa, kuinka
oikeutta jaettiin heidän yhteiskunnassaan. Tuomari silmäsi
juttuluetteloa ja sanoi nimen. Pummi nousi. Tuomari katsoi
oikeudenpalvelijaan. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
tämä. "Kolmekymmentä päivää", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa. Pummi
istahti, tuomari lausui toisen nimen, ja toinen pummi nousi.
Ensi pummin juttu oli vienyt täsmälleen viisitoista sekuntia. Seuraava
kävi yhtä nopeasti. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne" ja
"kolmekymmentä päivää". Se kävi kuin kello, 15 sekuntia ja 30 päivää.
Mykkää karjaa, mietin minä itsekseni. Mutta annas kun vuoroni tulee,
niin näytänpä hänen kunnianarvoisuudelleen. Muutteeksi tämä juuri nyt
antoi eräälle syytetyistä puheenvuoron. Sattumalta ei tämä ollut oikea
pummi. Hänellä ei ollut ammatin merkkejä. Jos hän olisi tullut
luoksemme jossakin rautatien vesitynnyrin luona odotellessamme
tavarajunaa, olisimme siekailematta luokitelleet hänet "kisakissain"
joukkoon. Nimi vastaa arkajalkoja Pummien Maassa. Tämä oli jo
ikäihminen -- siinä neljänkymmenenviiden vaiheilla, arvaan. Hartiat
vähän kumarassa ja kasvot ahavoituneet.
Vuosikausia oli hän, oman kertomuksensa mukaan, ollut ajurina,
muistaakseni Lockportissa, New-Yorkin valtiossa. Liike lakannut
menestymästä ja 1893:n huonona aikana sulkenut ovensa. Miehemme oli
saanut työtä loppuun asti, mutta viime aikoina hyvin epäsäännöllisesti.
Hän kuvaili sitten vaikeuksiaan työnhakumatkoilla seuraavien kuukausien
kuluessa -- paljon oli työttömiä. Vihdoin hän, arvellen Järvien
puolessa saavansa paremmin työtä, lähti Buffaloon. Tietysti olivat
rahat lopussa, ja tässä hän oli. Siinä kaikki.
"Kolmekymmentä päivää", sanoi tuomari ja lausui seuraavan nimen. Pummi
nousi. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
oikeudenpalvelija. Kunnianarvoisuus sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
Ja niin jatkui toimitus, 15 sekuntia ja 30 päivää kutakin kohti.
Oikeuden koneisto kävi sileästi. Nähtävästi ei kunnianarvoisuus ollut
vielä syönyt aamiaistaan ja siksi piti kiirettä.
Mutta minun amerikkalainen vereni kuohui. Takanani oli useita
sukupolvia amerikkalaisia esi-isiä. Niiden vapauksien joukossa, joiden
puolesta esi-isäni olivat taistelleet ja kuolleet, oli oikeus vastata
valamiehistön edessä. Tämä oli perintöni, heidän verensä pyhittämä, ja
minun velvollisuuteni oli sitä puolustaa. All right, minä uhosin
itsekseni; varropas kun pääset minuun.
Hän pääsi. Nimeni, mikä se nyt olikaan, huudettiin. "Irtolaisuus,
teidän kunnianarvoisuutenne", kuului, ja minä aloin puhua. Mutta
tuomari alkoi puhua ihan yht'aikaa ja sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
Minä aloin sanella vastalausetta, mutta hän lausui jo listastaan
seuraavan nimen. Kunnianarvoisuus pysähtyi vain sen verran, että sai
sanotuksi minulle: "Suus kiinni!" Oikeudenpalvelija painoi minut
istualleni, ja samalla oli jo seuraava saanut 30 päiväänsä ja sitä
seuraava oli myös saamassa.
Kun me kaikki olimme saaneet kolmekymmentä päiväämme, niin tuomari,
juuri lähtemäisillään, kääntyi vielä Lockportin mieheen -- ainoaan,
jonka oli antanut puhua, ja kysyi: "Miksi jätitte työpaikkanne?"
Kun tämä ajomies oli juuri selittänyt, että työpaikka oli
jättänyt hänet, ällistyi hän. Alkoi sitten hapuilla: "Teidän
kunnianarvoisuutenne kysymys on niin omituinen..."
"Kolmekymmentä päivää lisää, kun jätitte työnne", sanoi tuomari, ja
oikeuden istunto oli päättynyt. Tämä oli tulos. Ajuri sai 60, me muut
30 päivää.
Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä
aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.
Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä
minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä
alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni
syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat
taistelleet, kummitteli aivoissani -- habeas corpus (persoonallinen
loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada
tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva
oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata
ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi
täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän
vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä
paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset
tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä
toimistoon.
Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni. Oohoo, ajattelin,
uusi oikeudenloukkaus; odottakaahan. Rautaini toinen rengas
livautettiin neekerin vasempaan ranteeseen. Hän oli pitkä mies, kai
seitsemättä jalkaa, ja hänen kätensä piti minun kättäni hieman koholla.
Lisäksi oli hän iloisin ja risaisin neekeri, minkä elämässäni olen
tavannut.
Kaikki saimme samoin rannerenkaat, parittain. Kun tämä oli tehty,
vedettiin kirkkaat nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja
pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme
kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia
vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme
kulkuetta.
Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan
ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa
kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin
astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät
ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.
Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme
tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta,
joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat
maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä
kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni,
ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo
saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea
vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat
kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.
Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä
vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai
neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin
ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla
oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti
puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja
ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.
Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa
niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan
jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli
tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani -- siitä olisi
tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä
varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken
tupakkani hänen kanssaan.
Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa
yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin
siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka
suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut
juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli
suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri
vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika
hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua
noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös
Jackiksi.
Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja
kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan
yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me
kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia,
sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia
matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme
toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä
ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän
kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin
saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen
neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja:
"Jessus sentään! Jessus sentään!"
Me lähdimme vaunusta ja kävelimme vielä sekä pääsimme vihdoin Erie
Countyn vankilaan. Taas oli rekisteröitävä, ja jokin nimistäni sieltä
kyllä on löytyvä. Myös ilmoitettiin meille, että toimistoon oli
jätettävä kaikki arvoesineemme: rahat, tupakat, tulitikut, taskuveitset
jne.
Uusi ystäväni pudisti minulle päätään. Virkailija selitti: "Jos ette
jätä kaikkia tänne, niin menetätte ne sisäpuolella." Ystäväni pudisti
yhä päätään. Hän teki merkkejä käsin toisten selän takana (käsiraudat
oli otettu pois). Minä seurasin hänen ohjeitaan ja käärin nenäliinaan
kaikki esineet, jotka halusin saada sisäpuolelle. Nämä kääröt pistimme
paitamme alle. Panin merkille, että vankilatoverimme, lukuunottamatta
paria poikkeusta, joilla oli kellot, eivät antaneet omaisuuttaan
konttorimiehelle. He olivat päättäneet salakuljettaa ne jollakin
onnenkaupalla sisään. Mutta he eivät olleet niin viisaita kuin minun
toverini eivätkä panneet niitä kääröön.
Tähänastiset saattajamme kokoilivat käsiraudat ja kahleet sekä lähtivät
Niagara Fallsiin, samaan aikaan kuin meidät ohjattiin vankilaamme.
Toimistossa oli meidän joukkoomme liitetty muualta tulleita, niin että
olimme nyt 40-50-miehinen kulkue.
Tietäkää te vangitsemattomat, että liikenne on vankilamuurien sisällä
yhtä rajoitettu kuin liike-elämä keskiajalla. Ei siellä voi liikkua
mielensä mukaan. Aina jonkin askeleen päässä on iso teräshäkkiovi, joka
on lukossa. Meidät kuljetettiin parturiin, mutta nämä portit
viivyttivät. Siis ensinnä pysähdyttiin ensimmäiseen "halliin". Se ei
ole käytävä. Kuvitelkaa pitkähkö kuutio, tiilestä rakennettu ja kuusi
kerrosta korkea ja joka kerros koppirivinä, noin 50 koppia rivissä,
siis suunnattoman mehiläispesän kaltainen kuutio. Asettakaa tämä maahan
ja ympärille seinät ja katto. Sellainen oli Erie Countyn vankilan
"halli". Kuvan täydennykseksi lisäätte vielä kapean teräskaiteisen
parvekkeen, joka kulkee jokaisen koppirivin päästä päähän, ja
muistatte, että keskellä kuutiota käytävät juoksevat yhteen ja niitä
yhdistää paloporrasmainen kapeitten teräsportaikkojen yhdistelmä.
Meidät pysäytettiin ensimmäiseen halliin odottamaan vartijaa ovea
avaamaan. Siellä täällä liikuskeli vankeja, tukat lyhyinä ja leuat
sileinä sekä vankilan raitaisissa puvuissa. Yhden huomasin seisovan
kolmannen koppirivin kalterilla nojautuen eteenpäin ja kasvoilla ilme,
kuin hän ei huomaisikaan meidän sisälläoloamme, vaan tuijottelisi
tyhjään ilmaan. Toverini suhautti hiljaisen äänen. Vanki katsahti
alaspäin. Signaalit kulkivat heidän keskensä. Ja sitten kiiti ilman
halki toverini nenäliinamytty. Vanki sieppasi sen, ja samassa
silmänräpäyksessä se oli kadonnut hänen poveensa ja jälleen hän
tuijotti tyhjään ilmaan. Toverini oli käskenyt noudattamaan esimerkkiä.
Minä vaanin tilaisuutta, ja kun vartija käänsi selkänsä, katosi
minunkin myttyni vangin poveen.
Hetken päästä avattiin ovi ja me marssimme parturitupaan. Siellä oli
lisää raitapukuisia -- vankilan parturit. Myös oli kylpyammeita, kuumaa
vettä, saippuaa ja harjoja. Meidät komennettiin kylpemään, ja kukin sai
pestä naapurinsa selän -- joutava varokeino tämä tulokylpy, sillä
vankila oli täynnä syöpäläisiä. Kylvyn jälkeen saimme kukin vaatesäkin.
"Pistäkää kaikki vaatteenne pussiin", sanoi vartija. "Turha yrittää
mitään mukaan. Saatte asettua alastomina riviin. Alle kolmenkymmenen
päivän miehet pitävät kenkänsä ja housunkannattimensa. Pitemmäksi aikaa
tuomitut eivät mitään."
Tämä tiedonanto otettiin vastaan ällistyksellä. Kuinka voisivat
alastomat miehet salakuljettaa mitään ohi tarkastuksen? Vain minä
tovereineni olin selvinnyt. Ja nyt kävivät parturit toimeen. He
astelivat tulokasparkojen keskellä tarjoutuen ystävällisesti ottamaan
talteen heidän vähäiset kapistuksensa ja luvaten tuoda ne heille
myöhemmin samana päivänä. Nuo parturit olivat ihmisystäviä sanoistaan
päättäen. Kuten Fra Lippo Lippin jutussa seurasi nyt nopea kuormain
keventäminen. Tulitikkuja, tupakkaa, riisipaperia, piippuja, veitsiä,
rahaa, kaikenlaista katosi parturien avariin paitoihin. He ihan
paisuivat, mutta vartijat eivät olleet näkevinään. Ja tuloksen lyhyesti
ilmoittaakseni: mitään ei koskaan palautettu. Partureilla ei ollut
sellaisia aikomuksiakaan. He pitivät saamansa laillisena saaliinaan. Se
oli parturiveijausta. Monta muuta veijausta oli vankilassa, kuten olin
oppiva tuntemaan, olinpa minäkin tuleva veijariksi -- kiitos uuden
ystäväni.
Oli useita tuoleja, ja parturit työskentelivät nopeasti. Nopeimmat
tukanleikkuut ja parranajot eläissäni näin tässä parturissa. Miehet
saippuoivat itsensä ja parturit vetelivät sileiksi miehen minuutissa.
Tukanleikkuu vei aikaa hituisen kauemmin. Kolmessa minuutissa
raapaistiin kasvoiltani kahdeksantoistavuotiaan haivenet, ja pääni oli
säteilevä kuin biljardipallo. Parrat ja viikset menivät kuten puvut ja
muutkin. En ollut ennen havainnut, kuinka todella paljaat me olimme.
Sitten asetuttiin riviin, ja neljä-viisikymmentä oli meitä, alastomia
kuin Kiplingin sankarit hyökätessään Lungtungpeniin. Tarkastus oli
helppo. Vain kenkämme ja me itse. Pari kolme rohkeata veitikkaa, jotka
olivat epäilleet partureita, menettivät nyt tupakkansa ja piippunsa ja
mitä muuta oli. Kun tämä oli suoritettu, tuotiin meille uudet
vaatteemme -- paksut vankilapaidat ja takit ja housut, huomattavan
raitaisia kaikki. Minä olin ollut siinä käsityksessä, että raitoihin
puetaan mies vasta kun on todistettu syylliseksi hengenrikokseen, mutta
nyt pääsin siitä harhaluulosta.
Pukeuduin häpeän pukuun ja sain tuntea lukkorivin marssin esimakua.
Yksinkertaisessa rivissä, kunkin kädet edelläolevan olkapäillä, me nyt
marssimme toiseen isoon halliin. Siellä meidät asetettiin riviin seinää
vasten ja komennettiin paljastamaan vasemmat käsivartemme. Nuorukainen,
lääkeopin ylioppilas, joka harjoitteli meidänmoisen karjan
rokottamisella, tuli pitkin linjaa, selviten yhtä nopeasti kuin
parturitkin. Lopuksi meitä varoitettiin hankaamasta käsivarsiamme, että
veri saisi ruvettua, ja meidät johdettiin kuppeihimme. Tässä tuli ero
toverista, mutta sitä ennen hän ennätti kuiskata: "Ime pois."
Niin pian kuin olin kopissani, imin käsivarteni puhtaaksi. Myöhemmin
näin miehiä, jotka eivät olleet imeneet ja joiden käsivarsissa oli
hirveät lovet, joihin nyrkki olisi mahtunut. Oma syynsä. Miks'eivät
imeneet.
Kopissani oli toinen mies. Meistä tuli huonetoverukset. Hän oli nuori,
miehekäs veikko, harvapuheinen, mutta kykenevä, niin hyvä toveri kuin
vain saattoi löytää, siitä huolimatta, että juuri oli päättänyt kahden
vuoden rangaistusajan eräässä Ohion vankilassa.
Tuskin olimme olleet kopissamme puolta tuntia, kun muuan vanki tuli
pitkin käytävää ja tirkisti sisään. Se oli äskeinen toverini. Hän
kertoi saaneensa vapauden olla hallissa. Hänet päästettiin kopista
kello 6 aamulla ja pantiin takaisin vasta kello 9 illalla. Hän kuului
hallin puhdistajiin, ja "hallimiehet" olivat heti valinneet hänet
luottamusmiehekseen. Hänet tähän toimeen valinnut mies oli myös vanki
ja luottamusmies, "ensimmäisenä hallimiehenä" tunnettu. Hallimiehiä oli
kolmetoista. Kymmenellä niistä oli hoidettavanaan yksi parveke kullakin
ja heidän yläpuolellaan oli ensimmäinen, toinen ja kolmas hallimies.
Me tulokkaat saimme olla kopeissamme sen päivän, että rokotus
ennättäisi kuivua, niin kertoi toverini. Seuraavana päivänä tulisi
kovaa työtä pihalla.
"Mutta minä toimitan sinut pois työstä niin pian kuin voin", lupasi
hän. "Minä toimitan jonkun hallimiehen erotetuksi ja sinut tilalle."
Hän pisti kätensä poveen paitansa alle, veti esille minun
nenäliinanyyttini, jossa kalleuteni olivat, pisti sen minulle ja meni
edelleen.
Minä avasin mytyn. Kaikki oli siellä. Ei tulitikkuakaan poissa. Me
teimme huonetoverini kanssa savukkeet. Kun olin raapaisemassa tulta,
pysäytti hän minut. Vuoteillamme oli likainen patja. Hän repi irti
kapean kangaspalan ja pyöritti sen pitkäksi, hoikaksi puikoksi. Tämän
hän sytytti sillä kalliilla tikulla. Tiukkaan kääritty puuvilla ei
leimahtanut liekkiin. Se kyti vain hiljalleen. Se kesti tuntikausia, ja
koppitoverini nimitti sitä "taulaksi". Ja kun se lyheni, niin tehtiin
toinen, joka sytytettiin vanhasta, puhallettiin ja niin tuli säilyi.
Niinpä olisimme voineet antaa Prometeukselle neuvoja, miten säilyttää
tulta.
Kello kaksitoista saatiin päivällistä. Häkkimme oven alareunassa oli
aukko kuin kanakopissa. Siitä meille pistettiin kaksi palaa kuivaa
leipää ja kaksi kulhoa "soppaa". Soppa-annos käsitti litran kuumaa
vettä, jonka pinnalla uiskenteli yksinäinen rasvapisara. Oli siinä
vähän suolaakin.
Me joimme sopan, mutta emme syöneet leipää. Eipä silti, ettemme olleet
nälissämme. Eikä leipäkään ollut huonoa. Mutta meillä oli syymme.
Asuintoverini oli havainnut, että koppimme oli täynnä luteita. Joka
halkeamassa ja tiilten raossa, mistä muurilaasti oli karissut pois, oli
niitä sakeanaan. Nuo alkuasukkaat tulivat ihan kirkkaaseen päiväänkin
ja kiertelivät satalukuisina kattoa ja seiniä. Kumppanini oli taitava
petojahdissa. Kuten urhea Roland, ritari peloton, oli hän aina
valmis taisteluun. Ja olipa se taistelua. Kesti tuntikausia.
Se oli teurastusta. Ja kun viimeiset eloonjääneet peräytyivät
rakolinnoituksiinsa, oli työmme vasta puolessa. Me pureskelimme suun
täydeltä leipää, kunnes se oli pöperönä. Ja kun pakeneva vihollinen
pääsi rakoon, niin heti suljimme hänet sinne purutaikinalla. Me
uurastimme iltahämäriin, kunnes joka rako ja kolo oli tukittu. Värisen
ajatellessani, mitä nälkäkuoleman ja toistensa syömisen näytelmiä
esitettiin noiden leipämuurien takana.
Me heittäysimme lavereillemme, väsyneinä ja nälkäisinä, odottamaan
illallista. Hyvä päivän työ oli takana ja hyvin tehtynä. Tulevina
viikkoina ei ainakaan tarvitsisi syöpäläisistä kärsiä. Me olimme
uhranneet päivällisemme, säästäneet nahkamme vatsamme kustannuksella ja
olimme tyytyväiset. Mutta kuinka turha on ihmisen ponnistus! Tuskin
olimme saaneet pitkän työmme valmiiksi, kun vartija avasi oven. Vangit
oli päätetty sijoittaa uudella tavalla ja meidät vietiin kahta kerrosta
korkeammalla olevaan koppiin.
Aikaisin seuraavana aamuna avattiin koppien ovet, ja sadat vangit
"lukkoriveissä" marssivat vankilan pihalle työhön. Erie-kanava kulkee
vankilan taitse. Tehtävänämme oli purkaa lasteja kanava-aluksista,
kanniskella isoja taakkoja vankilaan. Ei ollut varjonpaikkaa. Muurien
harjoilla kierteli vartijoita käsissään pikakiväärit, ja kuulin sitten,
että torneissa oli konekivääreitä.
En surrut. Kolmekymmentä päivää ei ollut koko maailman aika. Voihan
täällä koota lisäaineksia sitä hyökkäystä varten, johon varustaudun
oikeuden tahraajia vastaan. Minä olin päättänyt näyttää, mitä voi
Amerikan poika, jonka oikeudet ja vapaudet oli täten lokaan poljettu.
Minulle ei ollut annettu valamiesoikeutta; ei ollut kysytty, myönnänkö
itseni syylliseksi; ei ollut käsitelty asiaani minkäänlaisessa
tuomioistuimessa (sellaiseksi en sitä Niagara Fallsin laitosta
tunnustanut); en ollut saanut puhutella lakimiestä enkä ketään, enkä
siis voinut vedota habeas corpus-oikeuteen; naamani oli ajeltu, tukkani
leikattu, vangin raidalliset puettu ylleni; minut oli pakotettu kovaan
työhön vedellä ja leivällä ja marssimaan häpeällisessä "lukkorivissä"
aseistettujen vartijain saattamana -- ja mistä hyvästä? Mitä olin
tehnyt? Miten olin rikkonut Niagara Fallsin kelpo kansalaisia vastaan,
että kaikki tämä kosto minua kohtasi? En ollut edes rikkonut heidän
ulkonanukkumissäädöstään vastaan, sillä olin nukkunut ulkopuolella
heidän valta-alueensa, maaseudulla. En ollut ateriaakaan kerjännyt enkä
edes lanttia riunannut heidän kaduillaan. Olin vain astellut pitkin
heidän katukäytäväänsä ja ihmetellyt heidän kuulua putoustaan. Oliko se
mikään rikos? Muodollisesti en ollut mihinkään rikokseen vikapää. All
right, minä näytän niille, kun pääsen ulos.
Seuraavana päivänä puhuin asiasta eräälle vartijalle. Halusin kutsua
sinne lakimiehen. Vartija nauroi minulle. Samoin muut vartijat. En siis
päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa. Yritin kirjoittaa kirjeen,
mutta kuulin, että ne luetaan ja voidaan takavarikoida ja että
"lyhytaikaisilla" ei ollut ollenkaan kirjeoikeutta. Silloin koetin
lähettää kirjeitä poispääseväin mukaan, mutta nekin oli löydetty. Vai
niin! Sitä mustempi juttu, kun ulos pääsen!
Mutta kuluivatpa vankilapäivät ja "opin hiukan". Kuulin juttuja
poliiseista ja poliisioikeuksista ja lakimiehistä; hirveitä,
uskomattomia juttuja. Miehet, vangit, kertoivat kauheita kokemuksiaan
suurkaupunkien poliisilaitoksista. Ja vielä kauheampia olivat
kuulopuheet, joita he kertoivat, miehistä, jotka olivat sinne kuolleet
eivätkä enää voineet todistaa. Vuosia myöhemmin olin Lexowin komitean
raportista lukeva tosijuttuja vielä kauheampia. Mutta ensi päivinä
siellä vankilassa en ottanut uskoakseni.
Vähitellen kuitenkin täytyi uskoa. Näin omin silmin uskomattomia ja
hirveitä seikkoja. Ja mitä vakuutetummaksi tulin, sitä enemmän
ymmärsin, että oli varottava oikeudenvalvojia ja koko rikosoikeuden
koneistoa.
Minun närkästykseni häipyi, ja kauhu täytti mieleni. Vihdoinkin näin,
selkein silmin, mitä vastaan olin aikonut nousta. Minä pehmenin ja
pienenin. Joka päivä tein entistä lujemman päätöksen, että minä en
nosta meteliä, kun ulos vain pääsen. Ainoa pyrkimykseni oli oleva
livahtaa pois koko paikkakunnalta. Ja niin teinkin, kun pääsin. Kieli
hampaiden takana astelin varovasti ja pujahdin Pennsylvaniaan
viisaampana ja nöyrempänä miehenä.
Vankila.
Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka
minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään.
Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää
saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa,
mutta aina ei sitä kaikille riittänyt, ja kun siitä ensin oli kaikki
ravinto jo soppaa keitettäessä otettu, ei ollut niin väliä, saiko sitä
kerran viikossa maistaakseen vai eikö.
Sitten oli tässä vesi-leipä-ruoassa se oleellinen puute, että kun vettä
olisi ollut kyllin, ei leipää riittänyt. Leipäannos oli noin kahden
nyrkin kokoinen, ja kolme sellaista sai kukin päivässä. Yksi hyvä
puoli, se täytyy myöntää, sillä vedellä oli -- se oli kuumaa. Aamulla
sitä nimitettiin "kahviksi", päivällä oli sen arvonimi "soppaa" ja
illalla se oli naamioitu "teeksi". Mutta samaa vanhaa tuttua vettä se
aina oli. Vangit nimittivät sitä "taikajuomaksi". Aamulla se oli mustaa
-- väri oli saatu poltetuista leivänkannikoista. Päivällä oli siitä
väri vähennetty ja lisätty suola sekä tippanen rasvaa. Illalla se
tarjottiin punaisenruskeahkon värin mukana, jota oli mahdoton tarkemmin
määritellä; se oli hiton huonoa teetä, mutta mainiota kuumaa vettä.
Me olimme nälkäistä väkeä, me Erie Countyn vankilan asukkaat. Vain
"pitkäaikaiset" tiesivät, mitä merkitsi riittävä ruoka. Syynä oli se,
että ne olisivat pian kuolla kupsahtaneet meidän "lyhytaikaisten"
ruokolla. Minä tiesin, että pitkäaikaiset saivat täyttävämpää muonaa,
heitä näet oli koko rivi alalattialla meidän hallissamme, ja kun olin
hallimiehenä, varastelin heidän ruokiaan, kun niitä kantelin. Ei voi
elää pelkällä leivällä, varsinkaan kun sitäkin on vähän.
Tulomatkatoverini täytti lupauksensa. Kahden pihatöissä
viettämäni päivän jälkeen minut otettiin kopistani ja korotettiin
luottamusvirkaan, "hallimieheksi". Aamuin illoin kannoimme vangeille
leivät heidän koppeihinsa, mutta kello 12 käytettiin toista jakotapaa.
Vangit tulivat työstä pitkinä riveinä. Astuessaan halliin he
irroittivat kätensä edelläolevan olalta. Juuri oven sisäpuolella oli
leipäpinoja ja niiden ääressä seisoi ensimmäinen hallimies ja kaksi
tavallista. Minä olin toinen niistä. Meidän tehtävämme oli pitää leivät
tarjolla vankien marssiessa ohi. Kun minun tarjottimeni tyhjeni, astui
toverini tilalle sylyksineen. Kun häneltä loppui, oli minulla taas
täysi kantamus. Ja ohi kulkivat rivissä vangit, joista kukin oikealla
kädellä otti leipänsä.
Ensimmäisen hallimiehen tehtävä oli toisenlainen. Hän käytti kalikkaa.
Seisoi vieressä vaanien. Ja nuo nälkäiset haaskat eivät koskaan
päässeet harhaluulosta, että joskus voisi saada siepatuksi kaksi
leipää. Minun kokemukseni mukaan ei se koskaan onnistunut. Ensimmäisen
hallimiehen kalikka iski kuin tiikerin käpälä tuollaisen uskalikon
kättä kohti: hän arvioi hyvin etäisyyden ja oli murskannut niin monta
kättä sillä kalikalla, että osui aina ja erehtymättä. Hän ei iskenyt
harhaan, ja rikkonutta vankia hän rankaisi tavallisesti pidättämällä
tältä sen ainoankin leivän, joten mies sai mennä koppiinsa ainoana
aterianaan kupillinen vettä.
Ja väliin, näiden nälkäisten miesten loikoillessa kopeissaan, näin
satakin leipää kätkössä hallimiesten kopeissa. Tuo takavarikoimisemme
voi näyttää järjettömältä, mutta se kuului saalistukseemme. Me olimme
taloudelliset valtiaat hallissamme ja menettelimme sivistyksen
valtiaitten tavoin. Meidän hallussamme oli väestön ravintovarastot, ja
juuri niin kuin verottajaveljemme ulkopuolella vankilan, me annoimme
kansan maksaa.
Teimme kauppaa leivällä. Kerran viikossa saivat pihatöissä olevat
viiden sentin kappaleen purutupakkaa. Tämä oli rahaa valtakunnassamme.
Kaksi tai kolme leipäannosta siitä tupakasta, se oli vaihtotaksamme. Ja
vaihtoivat ne. Eivät siksi, että olisivat pitäneet vähemmän tupakasta,
vaan siksi, että pitivät leivästä enemmän. Ah, tiedän kyllä, että
menettelimme niin kuin se, joka ryöstää makeisen lapselta, mutta mitäs
teit? Meidän oli elettävä. Ja totta kai oli yritteliäisyydestä palkinto
tuleva. Sitäpaitsi -- olihan meillä vankilan ulkopuolella esikuvat,
jotka menettelivät samoin, suuremmassa mittakaavassa vain ja kauniimpia
nimiä käyttäen.
En ymmärrä, miten noiden onnettomien raukkojen olisi käynytkään, jos
meitä ei olisi ollut! Taivas tietää, että meidän toimestamme kävi
leivän kiertokulku Erie Countyn vankilassa. Niin kyllä, me edistimme
huolellisuutta ja säästäväisyyttä niiden keskuudessa, jotka tupakkansa
uhrasivat. Entäs sitten esimerkki, jonka annoimme. Jokaisen vangin
rinnassa asui ainainen kunnianhimo kohota sellaiseksi kuin me olimme ja
päästä saalistamaan. Yhteiskunnan tukipylväitä olimme -- totisesti!
Tässä oli nälkäinen mies, mutta vailla tupakkaa. Ehkäpä hän oli
tuhlari, joka jo oli annoksensa kuluttanut. Hyvä; hänellä oli
housunkannattimet. Annoin niistä puolen tusinaa leivänpaloja --
tusinankin, jos ne olivat hyvät. En minä niitä housunkannattimia
käyttänyt, mutta mitä se teki. Kulman takana asui pitkäaikainen --
kymmenen vuotta miestaposta. Hän halusi ostaa housunkannattimet. Sai ne
minulta lihaa vastaan. Sitä minä halusin. Tai hänellä oli repaleinen,
kanneton romaani. Se oli aarre. Voin lukea sen ja sitten myydä
leipureille kakusta tai kokeille lihasta ja kasviksista tai
lämmittäjille kunnon kahvista tai jollekin sanomalehdestä, joka joskus
livahti taloon, taivas tiesi miten. Kokit, leipurit ja lämmittäjät
olivat vankeja kuten minäkin, ja he asuivat hallissamme yllämme
olevassa koppirivissä.
Näin vallitsi täydellinen vaihtokauppajärjestelmä Erie Countyn
vankilassa. Olipa rahaakin liikkeessä. Sitä saivat väliin lyhytaikaiset
salakuljetetuksi, tavallisesti se tuli parturisaalistustietä,
tulokkaiden tullauksesta, mutta enimmäkseen sitä tuli pitkäaikaisten
kopeista -- mistä he sitä saivat, en tiedä.
Asemansa takia oli ensimmäinen hallimies ihan rikkaan maineessa.
Lukuisain saalistuskeinojensa lisäksi hän verotti meitä. Me kiskoimme
voittoa yleisestä surkeudesta, ja esimiehemme oli ylinnä. Hänen
luvallaan me liikettämme harjoitimme, ja lupakirjasta oli maksettava.
Kuten sanoin, häntä pidettiin rikkaana; itse en koskaan hänen rahojaan
nähnyt, ja hän asui koppiaan yksin kaikessa komeudessaan.
Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin
silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli
seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n
jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti
minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille
hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta
taholta.
Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet
muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla
olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten
voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja
ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista
hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa
vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon
kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme -- juuri kuten nekin,
jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.
Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin
varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo
Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli
yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää
ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse.
Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen
syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en
ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran
hiiskahdan niistä dollareista.
Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen
naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin
hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti.
Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella,
panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä
vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä
mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.
Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme
taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien
rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt
koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon
jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille,
kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa
me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät
saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut
mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti?
Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä
pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".
Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli
kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli
hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain
tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava
järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin
kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan
kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista
liiketointa.
Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä
kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä
helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta
oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme
hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä
kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se
heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan
tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme
heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun
tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen
vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei
joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä
meni koppiin miestä "käsittelemään".
Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se
oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan
kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa
aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut
mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle
kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä
pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain
keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.
Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista
jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin
hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan -- ja
pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta
säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.
Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi -- iskeä
raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies
maahan.
Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän
ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se
ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa.
Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista
minuutissa -- sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan
parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän
kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa
varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti
tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja
oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja
päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen.
Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen
ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan
tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen
kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei
ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.
Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko
tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet
hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo
merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut
kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän
tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän
juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua
ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän.
Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot:
"Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin,
parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä:
"Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat
kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.
Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä
mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava
säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on,
että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain
kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten
lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.
Me hallimiehet olimme välikäsiä ja liikennöitsijöitä. Me välitimme
vaihtoa aivan eri osissa vankilaa olevien vankien kesken. Tietysti
otimme tullia mennen tullen. Usein täytyi tavaran kulkea puolen tusinan
miehen kautta, joista kukin vei veronsa tai vastapalveluksilla maksatti
vaivansa.
Väliin jäi velkaa palveluksista, väliin taas oli saamassa. Minä esim.
aloitin avustajani velallisena. Viikkoa myöhemmin pisti muuan
lämmittäjistä kirjeen käteeni. Oli saanut sen joltakin parturilta. Tämä
oli saanut sen siltä vangilta, joka oli auttanut minua tuomaan
tavaroita tullessani. Palkkioksi minun oli nyt vietävä perille tuo
kirje. Se ei ollut hänen kirjoittamansa, vaan erään pitkäaikaisen, ja
oli osoitettu naisosastolle. Oliko se, jolle minun oli kirje
toimitettava, sen vastaanottaja vaiko välikäsi hänkin, sitä en tiedä.
Sain vain tunnusmerkit ja määräyksen antaa hänelle.
Kaksi päivää kirje oli minulla; sitten tuli tilaisuus. Naisvangit
paikkasivat vaatteemme. Joukko hallimiehiä sai toimekseen hakea
vaatemyttyjä naisosastolta. Minä laittausin mukaan. Ovi oven jälkeen
avautui edessämme, ja vihdoin pääsimme naisosastoon. Isossa huoneessa
oli joukko naisia paikkaustouhussa. Silmäni etsivät kuvailtua naista.
Näin hänet ja laittausin lähelle. Kotkansilmäiset vartijat pitivät
meitä silmällä. Minulla oli kirje kämmenelläni, ja katsein ilmaisin
hänelle asian. Hän näytti odottaneen jotakin ja oli varuillaan. Mutta
vartijattarista muuan oli hänen vieressään. Jo olivat toverini
nostaneet käärönsä hartioilleen. Hetki oli menossa hukkaan. Minä
viivyttelin tutkistellen siteitä. Eikö tuo akka nyt osaa katsoa
muuanne? -- Juuri silloin eräs nainen aloitti pienen pelin erään
meikäläisen kanssa -- ojensi jalkansa ja tönäisi häntä, tai muuta
sellaista. Vartijatar katsahti sinnepäin ja antoi terävän muistutuksen.
En tiedä, oliko tuo välikohtaus tahallinen, mutta tilaisuuteni tiesin
tulleen. Vastaanottajanaisen käsi valahti sylistä sivulle. Minä
kumarruin ottamaan kääröäni, livautin kirjeen hänen käteensä ja sain
häneltä toisen. Seuraavana hetkenä oli mytty hartioillani, akan katse
kohdistui taas minuun, kun olin viimeinen mies, ja minä riensin
tovereitteni jälkeen. Kirjeen annoin lämmittäjälle, tämä toimitti sen
parturille, ja tulotoverini käsien kautta se kulki pitkäaikaiselle.
Usein välitimme kirjeitä niin mutkallisia teitä, ettemme tietäneet
lähettäjää emmekä vastaanottajaa. Olimme vain renkaina ketjussa.
Jossakin pisti vanki jotenkin kirjeen kouraani antaen seuraavan
"renkaan" osoitteen. Kaikki tällaiset palvelukset edellyttivät
hyväntekiäisiä. Koko vankilan yli ulottui ristirastinen verkko. Ja me,
joiden käsissä liikenne oli, otimme kapitalistisesta yhteiskunnasta
saamamme opin mukaan raskaita veroja välityspalkkioksi. Me suoritimme
palveluksia voitoksemme, vaikka väliin olimme tekevinämme niitä
rakkaudestakin.
Koko ajan pysyttelin hyvissä väleissä tulotoverini kanssa. Hän oli
tehnyt minulle suuria palveluksia ja odotti minun ne korvaavan. Pois
päästessämme oli meidän määrä liikuskella yhdessä ja katsella "hommia".
Hän näet oli rikollinen -- ei mikään ensi luokan jalokivi kylläkään,
vaan sellainen pikkuvoro, joka saattoi varastaa ja rosvota, tehdä
murtovarkauksiakin ja hätätilassa päätyä vaikka murhaan. Monta
hiljaista hetkeä me haastelimme. Hänellä oli joitakin "hommia"
kiikarissa, ja minulla oli määrätty tehtäväni niissä, ja me
suunnittelimme tarkoin yksityiskohdat. Olin ollut mukana jos
jonkinlaisessa ja sattunut yhteen rikollistenkin kanssa, eikä toverini
osannut uneksia, että vain petkutin häntä, antaen hänelle aikaa
kolmekymmentä päivää. Hän luuli minun olevan oikeaa lajia, piti
minusta, kun en ollut typerä, ja piti minusta luullakseni hieman
itsenikin takia. Enpä tietenkään aikonut ryhtyä rosvoilemaan, mutta
pöllö olisin ollut, jos olisin hylännyt ystävyyden edut. Joka on
kuumalla helvetin laavalla, ei voi tarkoin valita tietään, ja niin oli
laitani Erie Countyn vankilassa. Minun piti olla sakin mukana tai tehdä
kovaa työtä pihalla veden ja leivän varassa, ja sakissaolo merkitsi
välejä hänen kanssaan.
Ei ollut elämämme yksitoikkoista. Joka päivä sattui jotakin, joku sai
kaatuvatautikohtauksen, toinen tuli hulluksi, tappeli, tai joku
hallimies oli humalassa. Tallukka-Jack, hallimies, oli tähti
"lasinpuhaltajani" joukossa. Pillsburg-Joe, toinen hallimies, oli
tavallisesti hänen seuralaisensa, ja puheenpartena oli, että Erie
Countyn vankila oli ainoa paikka, missä voi olla "tuulessa" joutumatta
putkaan. En tiedä, mutta niin kerrottiin, että varastosta jotenkuten
saatu kaliumbromidi oli heillä humaltumisvälineenä. Mutta sen tiedän,
että hyvän humalan he väliin ottivat.
Hallimme oli kattila, jossa kuohui yhteiskunnan kuona ja pohjasakka --
perinnöllisiä tylsämielisiä, rappeutuneita, harhaanjoutuneita älypäitä,
kaatuvatautisia, hirviöitä, raukkoja, sanalla sanoen ihmiskunnan
painajaisten kokoelma. Varsinkin oli kaatuvatauti edustettuna. Se
näytti tarttuvan. Kun yksi alkoi, saivat toisetkin kouristuksia. Olen
nähnyt seitsemän yht'aikaa sen kourissa. Heidän valituksiinsa sekaantui
mielipuolten raivoaminen. Turhaa oli lähettää hakemaan lääketieteen
ylioppilasta tai tohtoria. Mokomilla pikkujutuilla ei saanut heitä
vaivata.
Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika.
Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen
saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän
haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä
ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi
toinen kauhusta.
Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin
poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän
ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen,
mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan
maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja
juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt
sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi
kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta
kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään
avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa.
Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei
mennyt ihan sekaisin.