Eteenpäin!
Kymmenkunnan vuotta eteenpäin elämässä!... Hammernäs'in honka, joka oli
kestänyt niin monta myrskykuuroa ja nähnyt niin monta Juhle-sukua
tulevan ja menevän, on menettänyt yhden mahtavan haaransa. Se seisoi
nyt mäellä haljenneena ja musta ammottava vilo kupeessa -- toinen
käsivarsi niin vihaisesti ojennettuna ja uhkaavana kuin koskaan ennen!
-- ja katseli kirkkaita, sinisiä kattotiiliä Hammernäsvigenissä...
Kaikki oli kasvamaan päin, elossa ja liikkeessä -- vaikka olikin vähän
yksinäistä, kun miehet, niinkuin tavallista talvella, olivat
sillinpyynnissä.
Mäellä näkyi ristin rastin suksen ja kelkan jälkiä, suuria ja pieniä
poikain ja tyttöin askeleita heidän jokapäiväisistä käynneistään
Ottilie-tädin luona, joka asui Hammernäs'issä eikä ollenkaan huolinut
siitä, että "asuinrakennuksessa kummitteli!"
Teistsaarilla oli meripuoti kasvanut pieneksi suolauspaikaksi
venelaituri edessä; -- Rejer Juhl oli pannut paljon rahaa siihen, vaan
myöskin kiskonut siitä monta killinkiä.
Ja nyt -- keskellä talvea, tiistaina 18 päivänä helmikuuta -- oli hän
kauheassa ilmassa siellä! Tuuli ryntäsi puuskalla toisensa perästä
meripuotia vasten, hänen kävellessään siellä sisällä, ja pienessä
ahtaassa satamassa oli hänen jahtinsa kahdella ankkurilla ja köydellä
kiinnitettynä ja sittenkin hyppi ja keikkui, niin että vaahto nousi
liki ääripuiden tasalle.
Hän käveli merisaappaissa lattiata edestakaisin raskaassa aamuilmassa,
ison joukon merimiehiä seistessa pitkin puolipimeitä seinuksia
odottamassa käskyjä, Hän käveli kädet seljän takana, ja miehet
huomasivat hänen povessaan olevan ankaran taistelun... Kureiset,
terävät kasvot, joita harmahtava parta reunusti, olivat nyreiset suun
ympäriltä ja kovettuneet kuin luu.
Hän ryki ja ryki...
"Jahti kestää!" -- muistutti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, vaan kulki ainoastaan edestakaisin.
"No, Anders!" kysäsi hän tämän tullessa puotiin. Se oli hänen paras
vatamiehensä, "Vatavanhus," joka oli ollut tähystelemässä saarella, --
"luuletko sen kääntyvän vielä etelämpään?"
"Melkein kohti lounasta! -- Verkot pohjoisessa ovat kireällä!...
Kolme vataa juuri siellä, missä laineet loiskuvat -- ne eivät
tottatosiaan säästä! -- Monta tuhatta tynnöriä menee nyt menojaan ...
aa-vuonolaisille saattaa tämä päivä tulla raskaaksi... Tarvittaisiin
sekä rossia että köysiä, jos mieli pysyä paikoillaan!"
"Enimmän ahdistettu on juuri Martin Sörhagenin suuri sulku!" -- lausui
joku.
Tuuli ryntäsi taas kattoa vasten!
"Hyvä on, että meillä on vaan osaa toiseen, isä!"
Rejer pyörähtihe kiivaasti: -- "Hyvä! ... hyvä!" -- kertoi hän ja läksi
avonaiselle ovelle katsomaan ulos. -- "Ilma ei nyt ole sen pahempi kuin
että me muutamien reipasten miesten kera voisimme purjehtia sinne
viemään rossia ja muuta semmoista ... meillä on päivä edessämme!"
Ei kukaan vastannut.