Myrsky teki taas rynnäkön katonmalkoja vasten. Taas katsoi hän ulos; --
tuiskusi yli koko saaren.
"Kaikki sillit taas hajaantuneet mereen ... luullakseni yritämme
liikkeelle!" -- lisäsi hän päättävästi. "Olisi häpeä, jos me viruisimme
täällä kaikkine tarpeellisine aseinemme ja antaisimme seudun suuren
siunauksen mennä jälleen mereen! -- No, Anders?"
Anders oli halukas.
"Minä tulen mukaan, isä!" -- sanoi Jan.
"Sinä jäät tänne!" -- sai hän vastaukseksi.
Kaksi muuta miestä lupautui ja toiset alkoivat laittaa kaikkia kuntoon.
Jan meni levottomana rannalle ja rohkeni tehdä pari viittausta siitä,
että merellä olisi pula satamapaikasta.
Oli paljon työtä saadessa rossia ja köysiä veneesen aaltoilemisen
tähden.
"Tänään _tahdon_ tulla kanssasi, isä!"
Hän oli juuri astumaisillaan veneen partaalle, kun hänen isänsä,
joka seisoi teljolla, äkkiä kääntyi ympäri ja antoi kuusi- tai
seitsenkolmattavuotiselle naineelle pojalleen iskun niskaan, niin että
hän lennähti liukkaan leväkön yli rantakiville.
Samassa läksi vene liikkeelle -- -- Rejer itse neljäntenä venheessä
raivasivat he etelätuulen puhaltaessa takaapäin, itselleen tien vaahdon
ja laineiden läpi.
Puolenpäivän aikaan pääsivätkin he perille verkkojen luokse eivätkä
suinkaan näyttäneet tulleen liian aikaiseen! Etenkin olivat suuret
verkot isossa vaarassa, ja nyt oli keskellä raivoisia aaltoja saatava
tueksi kaikellaisia ohkasia rossia ja köysiä. Vesitynnöri muutettiin
kohoksi kannattamaan paremmin verkkoja ja pieni vara-ankkuri laskettiin
pohjaan, kun nuotta oli luiskahtamaisillaan riippoineen paikoiltaan.
Tässä oli kysymys suurista rikkauksista: vaan kaikki näytti nyt olevan
jotenkin turvattu; -- Rejer'in jahti vaan oli suojatta yöksi ja heidän
täytyi hämärässä taas lähteä hakemaan suojaa saarien takaa toiselta
puolen vuononsuuta. Jan käveli levottomana Teistsaarilla ja piti vaaria
siitä, kuinka myrsky yöllä yhtä mittaa kasvoi, kunnes kattotiilit
alkoivat lennellä alas ja he saivat kylliksi työtä tuetessaan rosseilla
meripuotia. Hänen toivonsa oli nyt siinä, että isä oli hakenut yhdessä
tai toisessa salmessa maata. Mielessään ajatteli hän itsellään olevan
tuhmanröyhkeän isän, joka toiste piti panna jalkapuuhun.
Mutta ulapalla oli Rejer Juhl jahtinensa niin isoissa purjeissa kuin
hän suinkin sai kuljetetuksi, ja viilsi merta, niin että kaaret
natisivat ja lokat vapisivat! Tuuli oli siirtynyt länteen, niin että
hänen täytyi antautua merelle yöksi. Majakka oli koko ajan heistä
tuulen alla, vaan he voivat nähdä sen ainoastaan silloin kuin olivat
keskilainetta korkeammalla...
"Tässä on kova käsissä, miehet! ... sille, joka on tottumaton
purjehtimaan jahdilla!" -- sanoi hän, kun myöhemmin yöllä olivat
saaneet alukseensa hirmuisen hyrskylaineen, -- "mutta onpa hyvä
kyntteli jalassa tuolla maalla ... vaan sinne emme nyt tahdo mistään
maksusta!"'
Mutta sinne heidän näytti täytyvän pakostakin.
Sää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi --
aivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään
neuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata
vasten.
"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!" -- sanoi hän tuimasti. -- "Se
tuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana... Sillä se
pilatus tietää, mitä meidän edessämme on!" -- lisäsi hän itsekseen
mutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.
... "Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä,
kuuletkos Anders!" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella
"Vatavanhukselle," joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon
kietoutuneena, -- "nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!"
"Niin ... _he_ -- tulevat toimeen!" -- tuumasi Anders omituisella
painolla.
Pimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä --
niinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, -- jonkun kimaltelevan
rajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä...
"Näin käy paremmin, -- priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa
nyt ollenkaan!" -- Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi
maata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.
Lähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva ... piikkinen! --
kuolema irvisteli heille.
Jokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.
"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että
minulla oli niin vähän itseäni varten merellä!" lausui Rejer
"Vatavanhukselle."
-- Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.
Ajatukset liikkuivat hämäröinä ja raskaina Rejer'issä. Odottamaton raja
oli pantu voimakkaalle elämälle!... Kykeneviä miehiä ryhtymään työhön
minun jälkeeni, sekä Jan että Jan Conrad! -- Ja Saara, -- eikö hän enää
tapaa minua laivasillalla?... Tuli aikaisemmin loppu kuin olisin
tahtonutkaan! -- meni kuin häätanssi minulta siitä päivin kuin sain
hänet... Hän kohotti lounastaan saadakseen ilmaa.
Hänen koko elämänsä oli yht'äkkiä kuin peili hänen edessään!
Heillä oli nyt kohisevat salakarit molemmilla puolillaan...
Äkkiä loisti terävästi ja suoraan kokan edessä.
"Ei, tässä käy kuin isälleni, kun hän seisoi kirkonmäellä Aa-vuonossa
ja saarnasi silliä vastaan -- ei se auta mitään, Anders!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä törmäsivät he karia vasten. Ilma
selkeni... Hyrskylaineet lakasivat heidän ylitsensä!
* * * * *
Niiden monen laivanhylkysirpaleen ja pyöräpuun seassa, jotka tämän
helmikuun yön perästä kuljeskelivat salakarien välisissä, olivat ehkä
karia vasten törmänneen jahdinkin jäännökset. Vaan täysin varmaksi tuli
onnettomuus vasta sitten, kuin nimilauta viikkoa myöhemmin löytyi
muutaman peninkulman päästä etelästä.
Jan tuli tällä raskaalla surusanomalla ja koetti niin varovasti kuin
mahdollista valmistaa äitiään ottamaan sitä vastaan. Vaan hän tarttui
heti poikansa käsivarteen eikä tämä koskaan ole unhottava sitä
katsetta, jonka äiti häneen loi ... oli kuin hän olisi voinut katsoa
hänen lävitsensä niinkuin lastu.
"Kerro, kerro poikani!... Minä en ymmärrä, mitä sinä sanot; vaan minä
muistan joka sanan! ... kerro tarkoin -- kaikki!"
Hän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan ... antoi päänsä vaipua
vähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä... "Ja siinä
kaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava
minulle sekin." -- Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.
"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!" -- Sen sanottuaan
sulkeutui hän huoneesensa.
He olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei
aamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän
tapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.
"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!"
Hän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.
"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen
kuoltuaan... Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua ... emmekä me saa
keskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!"
"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! -- Iskun
niskaani, niin että kaaduin rannalle ... vaan nyt se on selvinnyt
minulle, miksi sen sain: -- hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien
elämää samaan vaaraan... Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti
jäädä tänne suremaan, äiti, -- eteenpäin!"