Sillikuningas.
Niinä vuosina kuin Rejer oli ollut poikessa Aa-vuonosta [tuon vanhan
vuonoseudun nimi on tietysti sepitetty], oli tietysti monta auringon
sädettä ulkopuolisissa olosuhteissa langennut hänen synnyinseutunsakin
osaksi; vaan mitään erittäin sytyttävää voimaa ei niillä ollut ollut,
-- taula oli liian kosteata ja homeista syttyäkseen!
Ja oikeastaan olivat juhlevenheen seikkailut sillin kalastusmatkalla
ainoa tapaus, joka oli pannut mielet kuohumaan, vaikka sekin huomattiin
pian kyllä olevan hitauden kuollutta jälkimaininkia. Se oli ainoastaan
jättänyt yhden ja toisen haaveksijan taloihin vuononrannassa sekä
hämärän aavistuksen koko seutuun siitä, että maailma ja elämä ehkä
kuitenkin muualla voisi olla keveämpää ja valoisampaa kokea, --
tyytymättömyys, joka päättyi sillä, että moni muutti Amerikaan.
Niin paljon oli kuitenkin näinä vuosina, siitä kuin Rejer alkoi
kalastuksensa, voitettu, että Stavangerista pohjoiseen Kinniin asti
tiedettiin olevan nuottueen päällikön nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka
jotenkin osasi vainuta sillin merestä ja käydä kimppuun niinkuin
suurivalas! Joka paikassa saapuvilla, aina liikkeellä, mielettömästi
ja pelkäämättä käyttäen hyväkseen kaikkia tuulia ja jokaista
mahdollisuutta, oli hän vuorotellen voittanut ja menettänyt, menettänyt
ja voittanut; vaan kaikissa tapauksissa ponnistellut niin pitkälle,
että hänellä nyt, paitse kolmea omaa nuottuetta päälliköinensä, samalla
oli osaa moneen muuhun. Vuonoseuduilla nimitettiin häntä yleensä
sillikuninkaaksi.
Ne muutamat meripuodit, jotka perästäpäin olivat kohouneet Aa-vuonoon,
ja moni seikka seudulla osoitti, että väestö täällä oli tavattoman
paljon ansainnut sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäs'issä, siellä vallitsi nyt hänen
sisarensa, joka oli leski, vaan Hammervigenissä uudessa talossa
sinisine kattotiilineen ja kaksine isoine meripuotineen. Ne olivat
rannalla kumpikin omassa päässään pitkää laivasiltaa. Toinen sisälsi
kalanpyydyksiä ja verkkoja, jotka riippuivat harjaorressa ja toisessa,
joka oli suolaushuone, oli vene veneen sisässä, pienempi isommassa,
niinkuin malja asetetaan maljaan.
Rannalla oli hyvin kiire. Miehet tarkastivat ja tutkivat
kaikellaisia köysiä, naaraimia ja touvia, joita aiottiin käyttää nyt
talvikalastuksessa sekä viedä vasta puoliksi varustettuihin venheihin,
jotka olivat rivissä pitkin laivasiltaa. Pari poikaa, kuusi- ja
seitsentoistavuotias seurasi innokkaasti työn menoa. Toisen nimi oli
Jan ja toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään levottomana
kuin mustalainen kävi edestakaisin ja oli ajanut joka kynnen työhön --
arvaa lukija kyllä.
Joulunaikana, kalastusajan edellä käveli hän oikein roima-askelin:
komensi ihmisiä, venheitä, peräänkatsojia ja sanansaattajia, usein
seitsemän kahdeksan peninkulman päähän pitkin meren rannikkoa
hankkimaan tietoja, saadakseen ne luotettavina ja vereksinä.
Tämmöisen tiedon oli hän tänään saanut ja se pani koko talon
liikkeelle: -- piti lähteä liikkeelle! Nuottuepäällikköjen ja
miehistöjen saada sana, muona panna valmiiksi ... tuhat asiaa! -- ja
käskyt annettiin röyhkeästi ja kiivaasti.
Villahuivi irrallaan kaulassa, umpirintainen mekko yllä ja kädet seljän
takana käveli hän edestakaisin suuressa huoneessaan. Käynti oli
huojuva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin kenossa, ja terävillä,
ankarajuonteisilla kasvoilla oli tänään puna, ikäänkuin korvapuustin
jälki kummallakin poskella.
Oli kaksi hyvin erilaista olentoa, jotka purjehtivat perheenpirtin
lattiaa, huolellisesti varoen törmätä toisiaan vastaan. Hänen vaimonsa
ei niinkään hevillä sekaantunut toimissaan; ... hän oli nähnyt monta
semmoista myrskynpuuskaa jo ennenkin ja käveli siellä nyt leveänä,
päättäväisenä ja vakavajalkaisena antamatta minkään häiritä itseään
taloustoimissaan:
"Rejer kulta! -- jos sinä odotat, kunnes joulu on ohitse, niin olen
varma, että kuitenkin olet aivan ensimmäisiä. Sanansaattajahan ei
kuullut mitään sillistä!"
"Kuullut sillistä? ... kuullut sillistä; onko kuultu mokomaa!...
Silloin muutkin läksisivät soutamaan sinne! Ei, näetkös, mutta mitä hän
sanoi, haiskahti silliltä, sen minä tunsin!"
"Oo, sinä tunnet aina sillin hajua, Rejer! Anna nyt ihmisten viettää
joulua rauhassa; -- muuten ei sovi aa-vuonolaiselle, tiedäthän!"
"Eikö sovi aa-vuonolaiselle? Ei -- vaan antaa Jumalan antimien mennä
mereen pitämättä niitä senkään arvoisina, että ojentaisi kätensä niitä
ottamaan, -- se sopii aa-vuonolaiselle, se!.. Ensin viettää joulua ja
sitten, kuin ovat saaneet oluttynnörin loppuun, on heidän sovelias
aikansa, niin!... Vaan nyt tulevat ehkä sillit ensin eivätkä ollenkaan
odota! -- Oikein, kyllä minä opetan heitä! Minä oikaisen heidät
suoraksi, jos he tekeytyvät kumarammiksi kuin he jo ovat... He saavat
tuntea paljan sattuvan naulan päähän!"
"Niinpä niinkin, sinä olet oma herrasi, Rejer! -- ja minun puolestani
on muona valmiina. Teidän tarvitsee vaan ottaa se huostaanne!"
"Valmiina kaikki?" -- hän katsoi hämmästyneenä, melkeinpä epäillen
häneen.
"No, sen verran olen minä huomannut sinusta näinä päivinä, että sinä
tahdot merelle, sanoipa sanansaattaja niin tai näin!"
"Se oli oivallisesti, Saara!" -- sanoi hän pyörähtäen ympäri kannallaan
ja hieroen käsiään. "Oivallisesti! sanon minä sinulle ... vähintään
kolmen päivän säästö... Siinä vasta emäntä, joka kelpaa!... Sinä olisit
voinut olla päällikkönä kalastusretkellä, jos olisi tarvittu!...
Oivallista! ... oivallista!"
"Niin, nyt olen minä ja kaikki ämmät leiponeet ja panneet juomaa sekä
varustaneet sinua antaen joulupuuhien jäädä, ja nyt sinä olet
tyytyväinen!"
"Olenpa niinkin, hyvin tyytyväinen!"
"Vaan näetkös, Rejer! nyt täytyy sinunkin totella minua yhdessä
asiassa!"
"No, annas kuulla!"
"Minä en tahdo Jan Conradia mukaan kalastusretkelle tänä vuonna,
niinkuin sinä puhuit!"
"Vai niin! -- juuri hänen täytyy tullakin mukaan!"
"Muista, että poika vasta ensi vuonna tulee seitsentoistavuotiaaksi;
poika on kasvanut niin rohkeasti, että on melkein kolmekyynäräinen eikä
hän ole vahva!"
"Joutavia, hän on kylliksi vahva, oikea hevonen -- kunhan hän ei saa
olla täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen hänen apuaan; täällä on kyllä tekemistä, tiedäthän!"
"Jan Conradin -- täytyy tulla mukaan!" -- sanoi Rejer pitkäveteisellä
painolla. -- "Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy
hänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule
semmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin..."
Saara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli
hänen poskiaan.
"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit
ottaa hänet mukaasi!"
"Enkös tiennyt sitä? -- enkös tiennyt sitä -- enkös tiennyt sitä! Aina
piilee sinun töissäsi jotakin ... aina saa ostaa ja myödä sinun
kanssasi, Saara!... Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen
juuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin
liukkaiksi matkalle? -- Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!"
"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! -- Olen
kuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan --
monta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! ... laita sinä vaan
niin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, -- sillä mukaan hänen
täytyy!"
"Niin ei voi ajatella, Rejer!... Minun seistessani ja pyytäessäni näin
hänen edestään... Olenhan minä pojan äiti!" -- hän sanoi tämän
värähtelevällä äänellä.
"Niin, ja minä hänen isänsä!" -- hän mitteli kiivailla askelilla
huoneen lattiaa.
Saaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta
tukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei
matamissa ollut tenhoa!
Mies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.
"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!" huudahti Saara hänelle
vihdoin kärsimättömästi.
"Hm!... Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen
paremmin sinua, joka ... mutta hm... Siihen lieneekin syytä!" -- Hän
pyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.
"Mitä tarkoitat?"
"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä... Jokainen päättää itsensä
mukaan! -- Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei
hän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä
häntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä
minun ymmärtää semmoiset asiat! -- niitä narrimaisuuksia on nyt
kestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ,
työ, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!... Hän on
luonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?"
"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?"
"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada
tavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa
niissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee... Luuletko sinä suotta Jan
Conradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin
kirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen
heränneeksi, -- mitä?"
"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota,
sinun! ... häneen ... tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?"
"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!"
Saara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun... "Vaan Rejer kulta!
poikahan on kuusitoista vuotias!"
"Niin, näetkös, Saara!... Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin,
jolle nuoret nulkit eivät voi mitään, -- ainakin minun suvussani!"
"Vai -- niin? -- sinähän puhut kauniisti puolestasi!"
"Minä puhun vaan omasta kokemuksestani, minä!"
"Ja tunnustat sen niin suoraan?"
"Niinpä kyllä! -- On satoja, joihin voipi rakastua, vaan tosi tapahtuu
ainoastaan yhden kanssa... Nyt on käynyt niin Jan Conradille, näetkös,
minä ymmärrän niin hyvästi sen! -- paremmin Jan Conradin suhteen kuin
Janin, sillä tämä on sinun näköisesi! -- täytyy olla varuillaan, ett'ei
hän takerru ensimmäiseen hameesen; hänen pitää päästä niin vanhaksi,
että saa edes silmät päähänsä... Hitusen järkeä! -- No? -- etkö sinä
nyt ajattele samoinkuin minäkin, että meidän pitää antaa hänen soutaa
tuo hulluus itsestään merelle, -- vai tahdotko sinä kentiesi hänet
miniäksesi?"
"En minä luullut sinun, Rejer, noin paljon ymmärtävän naisasioita!"
"En ole koskaan sanonutkaan niitä ymmärtäväni; -- vaan erittäin
onnellisesti päässeeni niistä;" -- hän pyyhkäsi hiukset vaimonsa
otsalta ja nauroi -- "vaikka sinä usein pistät kuin viholainen! -- ja
kernaasti tahdon minäkin sananvaltaa Jan Conradin suhteen."
Nyt tarttui levottomuus häneen taas ja hän meni ikkunaan: -- "Kas
tuota ... kas tuonne ... kas vaan! -- tuolla kulkee vielä se, jonka
piti viedä sana, ja vetää takajalkojaan perässään mäessä niinkuin vanha
hevoskatko... kellä olisi niin pitkä keppi, jolla vähän kiirehtisi
häntä!... Olisin jo kahdesti kulkenut edestakaisin tämän välin
Lauri-Sepälle!"
-- -- Seuraavana päivänä oli vilkas elämä ja paljon touhua
laivasillalla. Talonväki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin,
ja naapuritaloista oli katsojia saapunut kokoon.
Kolme- ja neljäkymmenmiehisiä nuottueita oli lähdössä liikkeelle.
Nuottavene oli jo -- pienempi vene perässään ja iso naarain kokassa --
valmiina soutamaan neljällä airoparillaan. Vähän lumiräntää satoi
pilvisenä talvipäivänä köykäisesti kuin untuvia ison nuotan ruskeille,
kerratuille silmille, jotka olivat päälletysten valmiina potkittaviksi
mereen. Sisempänä työnnettiin kolmatta venettä keskinuottineen vasta
vesille, jotavastoin nassakkavene, jossa pikkunuotta oli, oli jo
ennättänyt jonkun matkan päähän.
Suuren nuottaveneen perätuhdolla istui Rejer lounas päässä ja peräsin
kädessä; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireisinä
aikoina kirkastuneet ja ilmoittivat hänen nyt olevan oikealla
paikallaan siellä, missä hän istui. Hänen vaimonsa seisoi laivasillalla
ja antoi heidän nuorimman nelivuotisen tyttärensä nahkapukuisten
soutajain käsiin vietäväksi ottamaan jäähyväisiä häneltä.
Ja nyt läksivät he liikkeelle.
Veneet liukuivat airojen ajamina sujuvasti lahdelle, joka kiilsi
lyijynväriseltä. Rejer'in vaimo, liuta poikia ja tyttäriä ympärillään,
joista pienin piti häntä kädestä ja hameesta kiinni, seisoi nojaten
laivasillan kaidetta vastaan ja katsoi heidän jälkeensä. He hävisivät
kannaksen taakse, vaan vaimo seisoi vielä paikallaan, niinkau'an kuin
voi kuulla airojen ja tappien äänen.
Tästä vaimosta oli nyt tullut jotakin seudulle! -- Sen vian, ett'ei
hän ollut sieltä syntyisin eikä ollut seissut morsiuskruunu päässään
Aa-vuonon kirkossa, oli hän täydellisesti sovittanut näyttämällä --
paitse mukanaan tuomaa kahta Jania -- seitsentä poikaa ja tytärtä,
rehellisiä aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhl'in lapsenlapsia, ja sen
lisäksi asianmukaisesti syntyneitä ja kastettuja täällä. Komea ja
reipas hän oli, "niin että oli synti, kun ei vanha matami Juhl saanut
nähdä häntä!" -- Merenkulussa harjoitteli Rejer aa-vuonolaisia
väkivaltaisella välinpitämättömyydellä kaikkia vanhoja tapoja ja
menetyksiä vastaan... Hyvä ruoka, harvat ateriat ja "joudu!" -- olivat
hänen päämääräyksensä, jotka soveltuivat entisiin vereen juurtuneihin
-- hitaat, pitkäveteiset liikkeet ja kahdeksan ateriaa päivässä --
melkein niinkuin pohjatuuli suojattinaan!
Ja että tässä oli harjoitus kysymyksessä, sen saivat tälläkin kertaa
kokea, kun he joulunpyhät loikoivat merenrannalla Teistsaarien luona!
Lakkaamatonta soutamista ... neljä-, viisikymmentä hajoitettu ympäri
saaria tähyämään silliä -- olihan se kaunista joulunviettämistä!
Mutta joulu oli joulu! tuumivat aa-vuonolaiset ja Rejer näki heidän
kerta toisensa perästä horjuvan saarilla.
Itse kulki hän kuin palava soihtu ja löi reiteensä kiikarilla sekä
vainusi sumuun suurella, tuimalla nenällään, melkein kuin olisi luullut
sillin olevan ilmassa. Paljon ei hän antanut rauhaa heille... Välistä
sanansaattajaksi, välistä kiikarilla ja luotikangasta tutkimaan sieltä
ja täältä!...
"Ei ole suomuksia ilman silliä!" mutisi hän viimeistä kertaa
soudattaessa itseään nelihankaisella. Hän oli lähettänyt nuottueet
yhden yhtä, toisen toista tietä ja otti itse kolmannen, tehdäkseen
havainnoitaan. Ainoa mitä vasta voitiin pohjoiseen kalastuspaikasta
eroittaa, oli pari valasta ja jonkin verran sonkia...
Iltasella, palatessaan retkeltään, kuuli hän huutoa, rähinää ja
mässäämistä majapaikasta ja sen ympäristöstä. Aa-vuonolaiset joivat ja
viettivät joulua, ja viina katkusi ylt'ympäri.
Hän pisti päänsä ovesta:
"Venheisiin, miehet! -- voi sattua, että tapaamme sillit idästä
saaristosta!"... "Ja kaikissa tapauksissa sekoitan minä hiukan
merivettä viinaanne!" -- mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät juuri olleet iloisennäköisiä astuessaan yön
pimeässä venheisiin; heidän sisimmässä povessaan tuntui tämä oikealta
pyhän häpäisemiseltä. Mutta soutaa he saivat! -- soutaa koko pitkän yön
Rejer nelihankaisellaan etumaisena. Kun he sitten aamusella palasivat,
sanoi hän leppeästi: -- "Tämä olkoon nyt joulutanssin asemesta sekä
'hallingin' että 'springerin!'" -- He olivat saaneet soutaa
rangaistukseksi.
Väsyneinä ja surkeassa tilassa saapuivat he Teistsaarille, ja siellä
jäähtyi Rejer'in veri ja aa-vuonolaiset saivat vastoin tavallisuutta
jonkunlaisen hyvityksen: -- silliparvi oli mennyt saarien välille niin
taajana, että niitä oli molemmin puolin rantakivillä. Jan Conrad
oli nuotan palasella saartanut kolmekymmentä tynnöriä; vaan --
naapurinuottue oli rannanpuolelle pannut sulun toisensa viereen, toinen
toistaan suuremman.
Päälliköt joutuivat melkein raivoihinsa; vaan Rejer kulki ääneti
saarilla ja katseli muiden saalista.
"Täytyy käsittää maailmaa hauskalta puolelta!" mutisi hän hiljaa.
Puolipäivän aikaan löi hän kuitenkin kiikarinsa kokoon. Linnut ja
valaat tulevat vuonoa kohti!
"Eteenpäin taas, pojat!... Sillistämään!" kuului käsky ja nyt
lähdettiin liikkeelle vauhdilla, ikäänkuin ei edellisenä yönä olisi
airoakaan liikutettu.
Sana vaikutti kuin sähkö! Nuotta potkittiin ... repesi valaan
edessä ... toinen potkittiin toiseen lahteen.
Taas -- uuden silliparven lähestyessä -- joukko nuottueita samalla
kertaa levolla ja vahtimassa salmessa... Täällä värisyttää kaikkia mitä
kiihkein halu -- minuutti tai pari liian myöhään, ja koko yritys on
mennyt hukkaan! Nuottuepäälliköt komentavat, samalla kuin alapäälliköt
ovat köykäisissä venheissä varustettuina vesikiikarilla ja
luotilangalla tutkiakseen, mistä sillit kulkisivat.
Nelihankavenheen peräpuolella seisoo pitkän-roteva mies lounas päässä
ja häntä pitävät kaikki silmällä... Mies pistää tyynesti kätensä
taskuun ja ottaa sieltä tupakkapuruksen -- sovitun salaisen merkin, --
ja juhlenuotta alkaa purkautua kelalta, jolla aikaa silliparvi sipisee
ja potkii aivan vedenpinnalle asti... Köysivene rantaan ...
pikkuvenheet kokoavat lauvusnuorat sitä myöten kuin ne ilmestyvät
vedenpinnalle ... vaan mereen heitetään sitäpaitse neljä- tai
viisitoista isoa verkkoa, airoja katkotaan, venheiden yli soudetaan
hankojen kohdalta kiireessä, pari miestä putoaa veteen ja saavat rämpiä
taas ylös; ei kukaan huomaa sitä... Verkkoja heitetään ristin rastin --
tässä kilvoitellaan kuin hengenhädässä tuhansien omaisuudesta! ... --
Vaan keväämmällä maaliskuussa -- viimeisen nuotan korjattua ja sillien
myötyä -- kiiti sama kepeä vene, joka monta kertaa oli purjehtinut
myrskyistä merta kalastusretkellä, taas vuonoon kaksi vahvinta miestä
airoissa ja Rejer itse toinen käsi silmien yläpuolella ja toinen
ruotelissa. Nyt halusi hän kotiin, ja sentähden riennettiin, niin että
vesi kokan edessä kuohui!
Hän tuli aina paria päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä parina
kolmena päivänä, kunnes hänen täytyi taas ryhtyä toimiinsa, oli talossa
heleä päivänpaiste!
Hän luuli aina tulevansa odottamatta; vaan he tunsivat hänet ja
vartioivat tarkasti, niin että hänellä oli sekä Saara että kihisevä
lapsiparvi vastassaan laivasillalla. Vaan silloin saikin vaimo kokea
karhunkäpäliä. Hän tavallisesti puoleksi nosti, puoleksi kiepautti
ympäri hänen rotevaa vartaloansa tervehdykseksi laivasillalla
hillitsemättömässä ilonhurmauksessa: -- "Yhtä kaunis! ... yhtä
komea!... Siinä on vaimoa, siinä!"
"Ja kuinka on käynyt?" kysyi Saara tiellä rannasta.
"Hyvin minun, vaan huonosti niiden, joiden kanssa minulla oli osaa!...
Aina myöhään! ... aina toinen toisensa kölivedessä ihan niinkuin
sillit! -- se on aa-vuonolaisen tapa... Ne ryömivät ja matelevat
laiskoina kuin konnat, kun vaan kukaan ei ole heitä käskemässä."
"Oletko menettänyt paljonkin heidän tähtensä, Rejer?"
"Joutavia, -- olen kuitenkin hyötynyt pari, kolme tuhatta!"
Ja joukko hävisi ovesta suureen rakennukseen, jonka siniset kattotiilit
ja ikkunat kevätauringon valossa häikäisevällä valollaan katselivat
alas.
Salissa oli hänen tavallinen taidetemppunsa kävellä viisi, kuusi lasta
samalla kertaa käsivarrella ja kaulassa -- saavuttanut huomionsa, ja
sitten niitä mitattiin pihtipieleen, -- pää päältään loistavia kaikista
hivusväristä, alkaen äidin vaaleasta Rejer'in tummanpunaiseen.
Nyt istui hän mielissään ja suorana sohvassa ja Saara innokkaasti ja
hilpeästi teki selkoa hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut siitä
päivin kuin hän oli lähtenyt kotoa.
... "Ja nyt osaa Inkeri Uuteen Testamenttiin asti
raamatunhistoriansa... Ja Theodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan
maantiedon!"
"Vai niin, vai niin!"
"Ja kuuleppas sitten, miten minä olen tuuminut puutarhan suhteen, --
laajentaa sitä vähintään neljää kertaa suuremmaksi!... Aion ruveta
viljelemään morellia ja kirssikoita, ehkäpä omeniakin, -- siinä minun
toimialani!"
"Hyvin, Saara! -- eteenpäin vaan sitä tehden! Pane ihmiset
liikkeelle!... Ajatellessani kaikkia näitä raukkoja täällä ympäristössä
-- perältäkin olen juuri minä saanut heidät sillinpyyntiin! Ja jos se
sitten menisikin hullusti, niin on kuin minä olisin edesvastauksessa
siitä... Vaikka uskallankin väittää" -- kavahti hän seisalleen --
"tehneeni parastani heitä kiirehtiäkseni! -- Jos heillä olisi venheet
heidän luonteensa mukaan, niin olisi niissä väärät emäpuut, kierot
kokat, kiero peräsin ja vino masto sekä purje niskassa! vinosoutuiset
ja hidaskulkuiset... Hiessä on vanhaa maakrapua, joka tahtoo kulkea
niin ja näin, -- ja odottaa, kunnes kaikki tulee suoraan heidän
pivoonsa, sen sijaan että itse kävisivät suoraan asiaan!... Mutta
tiedätkös, mitä minä nyt tuumin, Saara? Aion ostaa pieniä metsäpalstoja
ja rakentaa puista venheitä kaupaksi; -- se saattaisi lyödä leiville!"
"Ja sitten sinä saat kylliksi työtä kesäksi, Rejer, sillä silloin
saatat sinä muutoin olla haitaksi, niinkuin tiedät!" -- nauroi Saara.
"Niinpä kyllä! -- vaan pääasia olisi siinä se, että aa-vuonolaiset
paremmin ehkä voisivat tottua merenkulkuun -- sillä ne miehet vasta
tarvitsevat aikaa!"
Siitä lämpimästä ihmettelevästä katseesta, jolla tämä aate otettiin
vastaan, näkyi, että siinä oli vaimo, joka ymmärsi miestään.