Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti.
Oltiin palausmatkalla Danzig'ista Bergen'iin, kolme tai neljä viikkoa
myöhemmin. Rejer käveli tikku suussa ja hänen päässään vyöryi
kaikenlaisia tulevaisuuden tuumia ... johonkin antautumisesta!
Lind oli Danzig'ista alkaen saanut jälleen huolettoman, iloisen
luonteensa.
"Kuules Juhl!" -- sanoi hän äkkiä, keskeyttäen säveleen, jota hän oli
viheltänyt, -- "luulen pääseväni joutumasta naimiseen ja tulemasta
sidotuksi mieheksi!... Tämä oli kolmas kerta, kuin minä läksin
kosimaan, ja kun ei se nyt viimeksi käynyt päinsä siellä kotona, niin
on Hans Lind patentti! ... patentti!" ... -- kertoi hän ja löi
piipunvarrella reiteensä.
"Vai niin! -- Vaan minäpä luulen sen sijaan tulleeni sidotuksi!... Tämä
oli ensi kerta kuin minä kosin."
"Kas -- vaan! No niin!" hän pyörähti vimmoissaan ympäri.
"Muuten," -- tarttui hän ilkkuen uudestaan puheesen -- "on se kaikissa
tapauksissa toinen kerta, kuin sinä hyökkäät kosimaan! Ensimmäiselle
lahjoitit sinä hopeavitjat, muistatko? -- vaan hän oli valitettavasti
ennestään kihloissa -- tohtori Fredriksen'in kanssa."
Lind kävi aivan tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja läksi ihan
kokkapenkereille.
"Vähätpä tuosta, Juhl!" -- sanoi hän äkkiä, palattuaan sieltä -- "olen
tässä ollut tanssituulella ilosta, ett'en tullut naineeksi mieheksi ja
muuta semmoista, johon minä en kelpaa; ja sitten saat sinä minut taas
hulluksi... Ota sinä hänet poikani! -- sinussa on hyvää ankkuripohjaa!"
-- He istuivat hytin penkillä kummallakin groggilasinsa edessään heille
kummallekin hauskan, vaikka eri tavalla, tapauksen johdosta.
Kaukana tuulen alla lounaassa näkivät he laivanpartaan yli Arkonan
majakan Rygen'illä.
"Yksinkertaisinta on luonnollisesti" -- tuumaili Lind -- "odottaa pari
vuotta virkaylennystä kapteeniksi ... esimerkiksi Alert'illa minun
jälkeeni, kun minä haen toisen laivan."
"Ei, kiitoksia!"
"Sinähän ehkä huomaat kaikki muut tuumat viemän männikköön?"
"Ei, kiitoksia!"
... "Ja nyt palveltuasi kaikki nämä vuodet merellä."
"Ei, kiitoksia, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi ett'en tahdo! -- Elää ja kuolla merikapteenina nyt, kun menen
naimiseen!... Vuosi vuodelta vaan ajaa purtta pitkin merta toisten
hyväksi! Ei, kiitoksia! Jos otan laivan, tapahtuu se taistellakseni
itsenäisestä asemasta ja samalla tehdäkseni asioita omaksi
hyödykseni ... minun pitää päästä semmoiseksi, että voisi
itsepuolestani jotakin saada aikaan!" -- Hän joi lasinsa pohjaan.
-- Eräänä päivänä kiikkuivat he Bergenin edustalla keskellä kokonaista
mastojen muodostamaa metsää, ja täällä sai Rejer paksun kirjeen
Saaralta. Avattuaan sen löysi hän sieltä kaksi samallaista Aa-vuonosta.
Toinen oli hänen äidiltään:
"Rakas poikani!
"Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän,
ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla,
ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät
huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää,
kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad
ainakin arvelee, -- en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa
on, hän ei sano mitään -- että ne neljä lasta luonnollisesti
ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin
sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren
lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen
kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en
minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä
suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat
samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla!
Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt
suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan
Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä
Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta
vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi
hänen ruumisarkkunsa, -- vaan semmoinen ei paranna heidän väliään.
Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin
minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan
vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan
meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi
ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi
pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen
vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä
toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti
tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran
haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas
seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista
Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua;
vaan pitkiä -- tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys
keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee
kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja
nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä,
jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi
tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret
ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina
pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea,
ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.
"Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle,
ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat
semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun
varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä."
Toinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen
sisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin
hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut
kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: -- "Nyt minä kuolen,
Ottilie!... Sano terveisiä Rejer'ille!" --
Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan
jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen
ajatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin
odottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.
Hän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään!
Hän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä
Aa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä
sen -- ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa
hän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.
Ja nyt -- häntä ei ollut enää.
Koko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä
tunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten
ikäänkuin tunkeutuivat silmiin.
Myöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja
ankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.
Hän venyi vuoteellaan ja ajatteli Hammernäs'in honkaa mäellä, vahvoine,
ryhmyisine, punertavine oksineen, ja kuinka hän lapsuudesta asti oli
sekoittanut sen synkän huminan ja äitinsä raskaat huokaukset toisiinsa.
Äiti olikin oikeastaan elänyt kokonaisen elämän huokauksissa.
... Itsensä koukistaminen, taivuttaminen ja kietoutuminen mieheen sekä
oleviin oloihin -- vaikka oli luotukin vahvaksi ja suoraksi -- oli
hänessä melkein kasvanut omantunnon rauhaksi; mutta hänen silmänsä,
hänen suuret kasvonsa raskasmielisen näköiset ja ne raskaat, syvät
huokaukset hänen rinnastaan sanoivat, että se tapahtui voimakkaalla ja
mahtavalla rungon rutinalla... Eikä luultavasti vähimmän sinä päivänä
kuin Ottilie panihe Haarstad-liejuun rakentaakseen siltaa hänelle ja
äidille Hammernäs'iin.
Hän oli huomannut sen ja kärsinyt siitä hämärästä pienuudestaan asti
oikeastaan tietämättä itsekään! -- se oli kokoontunut voimaksi hänen
povessaan, niin että se kerralla olisi voinut irtautua sieltä ja
ryöstäitä valloilleen...
Ja suoraan piti sen käydä -- tai männikköön -- sen vannoi hän äitinsä
muistolle!
* * * * *
Sillä aikaa kuin Alert lossasi Itämerenrukiita ja lastasi taas kaloja
Italiaan lähteäkseen uudelle pitkälle matkalle, käytti Rejer
Bergen'issä jokaista hetkeä hyväkseen, saadakseen selville jotakin,
johon voisi antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, tutki ja pisti
nokkansa kaikkeen, katsoi ympärilleen siellä ja täällä... Ne kaksi
silliä, jotka talvella olivat tervehtineet häntä Bukne-vuonon suulla,
eivät olleet jälettömiin hävinneet hänen muististaan! -- ne olivat
sanoneet hänelle, että hän oli tuhmajussi, joka kiersi maailmaa ympäri
ansaitakseen, samalla kuin rahat uivat merellä melkein hänen tupansa
oven edessä!
Jollakin tavoin piti käydä päinsä kaivautua silliliikkeesen!... Vaan
siihen tarvittiin pääoma, -- varsinkin sillä, joka ei voinut mukautua
muiden kuin oman päänsä mukaan!
Hän pisti nokkansa enemmän kuin ennen nuuskien ja vaanien kaikkeen,
tutki katseellaan sekä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo kaukaa...
Eräänä päivänä kuuli hän kokonaisen joukon aa-vuonolaisia tulleen
siirtolaislaivaan "Kong Sverre," joka oli satamassa valmiina lähtemään
Amerikaan, ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli hiljainen kirkas kesäilta, jona hän jo veneestä kurkisti nähdäkseen
tuttuja kasvoja; vaan lukuunottamatta muutamia kasvoja miehistöstä ei
hän nähnyt ketään kannella. Laivalla neuvottiin häntä menemään alas.
Portailla, jotka veivät välikannelle, seisattui hän äkkiä tuntien kuin
rintansa tahtoisi kutistua kokoon... Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Karhea-ääninen vaimo opetteli pienelle pojalle sadesään laulua Pekka
Piiparisesta.
Tämä laulu saattoi hereille hänen varhaisimmat lapsuudenmuistonsa
kotona.
Ei ollut ketään, joka olisi tuntenut tuota vahvaa korkeavartaloista
merimiestä, joka astui heidän tykönsä, vaikka moni puoleksi kummeksivin
silmin tuijotti häneen! -- he luulivat hänen olevan jonkun laivan
päällystöön kuuluvan.
Hän seisoi siinä, tuntien kuin olisi vuoripeikon siirtämänä tullut
äkkiä toiseen aikaisempaan maailmaan, jossa hän ennen oli elänyt!...
Hän tuolla tukka silmillä, joka istui kumarassa pikilappu laudalla ja
naskali suussa leikkaamassa kengän pohjaan paikkatilkkua, -- ei ollut
kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä suutari Jo! ... ryppyisenä ja
kaljupäisenä, mutta yhtä innokkaana ja kiihkeänä kuin ennenkin,
silloinkuin hän uhkasi suutarinkepposella; vaan kureet suun ympärille
olivat ehkä syntyneet siitä, että hän oli menettänyt muutamia hampaita.
Hänellä oli mitä lähimmäisin tunne heihin kaikkiin.
Tuo tuolla kauempana, joka istui säkillä ja löi rumpua polvellaan sekä
polki tahtia jalallaan, oli Knuutti Viulunsoittaja, pieni ja
raihnainen, pienine punasine silmineen. Vähän väliä keikautti hän
päätään sen vaivuttua liian alas, ikäänkuin hän olisi taas tahtonut
rohaista mieltään uuteen tanssiin; -- niin, killinki jokaisista häistä,
joissa hän oli ollut soittajana!
Tuo perhe tuolla mahtoi olla Ylätaloista... Ja tuo, paksu vanha nainen,
joka opetti poikaa -- hänen täytyi hymyillä sille -- hän ei ollut
kukaan muu kuin Jörun'in karjapiian sisarentytär: häneen oli hän ollut
niin rakastunut ja niin onneton siitä, että tytön täytyi palvella
Haarstad'illa! Hän oli nyt kauhea nähdä, -- suuret, järeät
kuuvalokasvot olivat saaneet pelkkiä miesmäisiä ryppyjä!... Ne kaksi,
jotka istuivat laittamassa vanhaa piilukkoista pyssyä, tunsi hän
myöskin; ne olivat Nordsätin virkatalosta. Ei kumpikaan heistä
saattanut olla yli kolmenkymmenen; vaan kuinka kumaroita ja jykeitä he
jo olivat ruumiiltaan? ... ja miten vanhoja, ennen aikojaan
kehittyneitä, puittuneita kasvoja sekä miehillä että naisilla, niin,
vieläpä pikku pojillakin ja tytöillä!
Tämä oli kotiseutua; yhtä kääpiömäiseksi kutistunutta oli sekin! --
kaikkien matka-arkkujenkin ympärillä kuin hämähäkin verkkoja!
He olivat sisustaneet välikannen itselleen maalatuilla ja kukitetuilla
arkuillaan ja lippaillaan, nahkasillaan, sänkyvaatteillaan ja
rukeillaan sekä arvaamattomalla paljoudella epäkäytännöllistä romua!
Todellakin oli hyvä, ett'eivät he olleet ottaneet tahkojaan mukaansa,
-- sillä eräästä säkistä tirkisti ilmoille vanha viitake ja kovasin!...
Suutari Jo ei katsonut ylös, mutta leikkasi vaan innokkaasti
laudallaan.
"Sinä ompelet vielä kenkiä, näen mä!" -- sanoi Rejer.
Jo vilkasi arkamaisesti luultuun perämieheen eli laivanpäällikköön.
"Niin teenkin, -- niinkuin tiedät ei suutarin akalla eikä sepän
tammalla ole koskaan kenkiä jalassa!"
"Suutari Jo!" -- lausut Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutari Jo katsoi ylös ällistyen ja veitsi suussa.
"Tulen kysymään, kuinka kävi saappaitteni, joista minä silloin jouluna
karkasin!"
Suutari Jo säpsähti.
"Joll'ei se ole Rejer, niin saatte ajaa minut suoraan Opdalin-vyöryn
alle!" huudahti hän vilkkaalla tavallaan.
Päät kääntyivät vähän ylt'ympäri ja naamat ikäänkuin venyivät; mutta ei
voitu huomata hämmästyksen vivahdustakaan, ennenkuin heille Rejer'in
selityksen ja suutari Jon huudahduksen kautta oli täysin selvinnyt,
että ilmoitus oli ihan luotettava. Silloin kuului heidän noustessaan
seisaalleen ja hänen kätellessään heitä: "Eikös vaan Rejer!... Eihän
muuta!... Juhle-poika!"
Vaan Rejer huomasi paitse noita niukkoja sanoja vielä vavahduksia
siellä ja täällä heidän kasvoillaan. Oli ikäänkuin he nuhdellen
olisivat sanoneet: -- juuri kuin me matkustamme, tulet siitä!
Rejer kysyi heiltä, kuinka he olivat tulleet ajatelleeksi Amerikaa?
"Hallavuosia, veroja ja työläs tulla toimeen!"
... "Ja kun seutu sitten tuli vieraihin käsiin," lisäsi joku vaimo
kimakalla äänellä.
... "Ja sitten oli se niin, että ihmiset päästyään sillin makuun," --
tuumaili Jo -- "alkoivat Aa-vuonossa arvella itsekukin. Ja sitten
saimme kuulla Amerikasta... Muutamat tuumivat, että jos vaan soutaisi
pitkin rantaa koko matkan, pääsisi se perille, vaan siten kävisi eväs
niukaksi!... Ja sitten tuli asiamies vuonoon ja selitti matkan pitävän
tapahtua laivalla"...
Nyt alkoi pakina ja kyseleminen, joten Rejer sai selon melkein kaikista
seutua koskevista asioista ... äitinsä viimeisistä ajoista ...
Hammernäs'istä ... "Laukista," joka oli ammuttu! matami Juhl ei
suostunut lähettämään sitä Haarstad'iin niinkuin nimismies tahtoi.
Puheleminen tapahtui omituisessa surun murtamassa mielentilassa ja
Aa-vuonon talonpojan tavattomalla avosydämmisyydellä, -- melkein
niinkuin kuoleman edellä...!
Heidän siinä puhellessaan ja istuessaan välikannella myöhään kesäyöhön
saattoi välistä syntyä niin pitkiä ja raskaita väliaikoja, että he
kuulivat laineiden loiskuvan laivan kupeesen.
Rejer tahtoi kuulla jonkun säveleen Hardangerin viulusta, ja nyt alkoi
viulunsoittaja soittaa tanssin toisensa perästä; vaan omituinen
salainen tuska kilahteli soitosta -- ja se tapahtui, soittipa hän joko
"Luraasenia" tai "Guldhaugenia" tai alkoi iloisesti ja reippaasti
"Kvärnslaatenia" ja "Hverveniä." Silloin tällöin kuului pidätettyä
nyyhkimistä ja tukahutettua itkua naisten kesken, -- ikäänkuin he
olisivat ajatelleet sitä, ett'eivät he koskaan olisi voineet uskoa
polkevansa tahtia tähän tanssiin, johon heidän nyt täytyi polkea
Knuutti-soittajan viulun mukaan.
Rejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet
ruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä
muuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!...
Hänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään!
-- Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen ...
eikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!
Sillit ... sillit saisivat sen aikaan koko Aa-vuonolle!... Hammernäs
rakennettaisiin -- vaikka toisella tavalla kuin hänen äitinsä ja
sisarensa olivat ajatelleet -- ja seutu saisi sittenkin Juhl'insa!
Rejer viittoi sinä iltana elämänratansa.
* * * * *
-- "Ja niin tulee meille ero Alert'in kanssa!" -- sanoi Rejer eräänä
päivänä, ilmoitettuaan Lind'ille sillituumansa. -- "Vaan pääomatta ei
siitä tule mitään... Saa alkaa vähitellen ... saa koettaa päästä osalle
johonkin venheesen parilla kolmella sadalla taalerilla! Täytyy mennä
hakemaan suolaa Hispanjasta kesällä, myödä se kalastuspaikassa
talvella, ja lähteä sieltä sitten Itämerelle viemään silliä ja
hylkeenrasvaa!... Siitä täytyy tulla hyvä ansio -- pitää käydä kuin
kellon ympäri vuoden!"
Lind sysäsi merimieslakkinsa takaraivolle mustakiharaisessa päässään,
istuessaan kajutan sohvalla:
"Setälläni, vanhalla Lind'illä Laurvigissä on priki, jolle ei enää
saada kuljettajaa muuten kuin puulastissa; se kävi ennen hakemassa
suolaa St. Ybes'istä... Lyöttäy yhteen hänen kanssaan; voi sattua että
se vielä on saatavissa!... Hän ei tahdo mitään kernaammin, sillä hän
ansaitsee hyvästi sillä liikkeellä. -- Vaan sinun tulee ensin tarkoin
tutkia alus ... ei ole miksikään hyödyksi purjehtia sillä meren
pohjaan."
"Aivan niin! Aivan niin, Lind! -- Kirjoita ukolle ja sano, että hän saa
miehen, joka ottaa kuljettaakseen prikiä!"