Lind'in kasvot kohosivat kuin valo Rejer'in eteen.
... "Kun ei se vaan olisi ollut ... pursimies Torgersen'iltä" -- lisäsi
hän nyt.
Se helpotti -- Vaan ei täydellisesti.
"Me kuulimme talvella kaikesta siitä jutusta St. Mauritiussaarella ja
kuinka te purjehditte kuumetauti laivalla," -- pitkitti hän; hän näki
puhekumppalinsa olevan ihan alakuloisen ja kalpean.
"Niin, se oli ilkeä matka!"
"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä ...
vaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin
mainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!" -- Hän koetti tehdä pilaa,
vaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi
vavissut. -- "Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin
sairastua?"
"En!" -- lausui hän äkkiä -- "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin
siellä seistessani... Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota
en koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! -- -- ja minä ajattelin
niin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan
minut entiselleni, -- sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan
vieressä, oli sekä susi että miehentappaja! ... ei kiusaamaan minua
kuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito -- kaikkine niine
lapsineen kuin hänellä vaan on!" -- lisäsi hän ahneesti ja katsahti
viereiseen huoneesen päin. -- "Sitä neitoa olen minä aina ajatellut
suojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas
elämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, --
niin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti
Rördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille:
'teidät minä murran!' -- -- Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi
viedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! -- kunhan hän vaan saisi sen,
jota haluaa, purjehduskumppaliksi... Niin, neiti Saara Rördam! -- en
ole tänään tullut kapteeniksi, -- en ole hienosti puettu, en su'ittu
enkä juhlallinen! olen ruma -- pitkänenäinen ... monessa suhteessa
jäljellä! Mutta -- antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja
teitä ei petetä, -- ei vierasten naisten tähden ... ei minkään tähden
maailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja
katsoi häntä suoraan silmiin.
Neiti oli pitkä, hän vielä pitempi... Neiti seisoi kuolonkalpeana
huiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.
"Mutta Juhl! -- teidän pitää tulla järkeenne! -- Neljä ... neljä
lasta"...
"Hauskuutta vaan, sanon minä! -- kun olen matkalla, on ihan
välttämätöntäkin, että ne ovat talossa!"
Neiti seisoi ääneti.
"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, -- kun te istuitte
siellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana
tirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, -- ajattelin minä, ett'en
kenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!... Myöhemmin
iltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, --
jos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista
tulee murehtia... Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa
semmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun
sinun pitäisi sanoa ei!... Minä tein, mitä voin, Juhl!"
"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!"