Ystävyys ja rakkaus.
He häilyivät avaralla, äärettömällä valtamerellä, hospitaali kannen
alla!... Kuumejanoa ja kurjuutta! -- ja tuskin raikasta ilmanhenkäystä
polttavassa kuumuudessa!
-- Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen
ensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista
Fredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.
Kirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa
rinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän
siunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.
Tuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he
olisivat olleet hukassa! -- vaan ensi seuraus näytti onnelliselta,
sillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.
Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän
povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen ...
ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli
takaisin -- aina! -- ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä
itseään silmille!...
Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin
henkeä enää.
Jos hän kuolee? -- jos hän kuolee?
Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa
ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan,
kun --
Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!
Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! -- huusi
kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen
povessaan. Siinä oli kokonainen elämä -- koko tulevaisuus!...
Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään
kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin
juosta laivalta mereen, -- ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä
koirasta!
Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta ...
muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa
ilmareiästä ja ovista...
Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden
ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan
ainoan ystävänsä tässä maailmassa! -- ja suru valtasi hänet, niin että
hänen sydäntänsä kirveli... Hänen kaltaistaan ei ollut millään
norjalaisella laivalla!...
Ja -- kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä --
tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.
Oliko hänessäkin kuume?...
Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen
ylitsensä! -- hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön
välillä! --
-- -- Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä
ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja -- kalpeita
ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään,
vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla,
ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" -- sanoi kirvesmies kuullessaan
iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.
"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa ... ehkäpä myöskin kosteata
kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle
palttinaseinäiseen tuulitelttaan.
Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin
toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän
otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä
vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen
tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä,
olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in
taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
Mitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer
tuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti.
Hän käveli alakuloisena ja mietiskeli... Mitä hän oikeastaan tekisi
kotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?...
Hammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! -- hän
kuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa
itäminen on alkanut, -- sillä hänen äitinsä kirjoitti, että "muutamat
hieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa."
Niin Amerikaa!... Hän kulki mietteissään.
Göteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja
teki työtään.
"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? -- Missä sinun isäsi asuu?"
"Ei ole isää."
... "Ja äitiä?"
"Ei ole äitiä! -- ei sisaria eikä veljiä!" -- lisäsi hän lyhyesti.
Rejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.
"Eikä kultaistakaan?"
"Oikein arvattu!" -- Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain
merelle: -- "Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän --
joutui naimisiin patruuni Bromanderille."
"Vai niin! -- Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,'
niinkuin sanot talvella?"
"Juuri sentähden!"
"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?"
"Meneekö perämies sinne?" -- hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi
merasimen painua.
"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin -- sanomattoman paljon tekemistä
siellä!"
"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään
siellä."
"Teen päätökseni Hampurissa."
"Hyvin, perämies!"
* * * * *
Ja niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla
Pohjanmerellä -- vinheä luodetuuli ... he tunsivat niin hyvästi nämä
asiat.
Yön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja
niin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja
Cuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin...
-- Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert
oli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.
Siellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja
kuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia
soiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla
kertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin -- kaksi hoijakkaa,
joissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa
aaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla -- tai
jos joku viihtyi paremmin maalla -- ratsastaa ympäri giraffilla,
zebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella --
Kerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut
taskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.
Sunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin
maalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.
Pitkin "Reperbahnia" ja "Langereiheä" vilisi ääretön ihmisjoukko,
joiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja
ilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät
selbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.
Lauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen,
joissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: -- -- "Maailman
kaunein nainen!" "Jättiläiskäärme!" "Anatomiallinen näyttely!"
"Merenpohjassa!" "Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!"
"Jättiläisnainen!" "Vaksinäyttely!" jonka ikkunassa valkeaan puettu
nunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa,
lakkaamatta kiersi ympäri.
Alapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat
laulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden
portaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia ... kaikkea
laatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, -- sillä se
kulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.
Rejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.
... Loiskis! kellariin ne menivät! -- Sinne menee jäännös vuosihyyrystä
-- mutisi hän itsekseen. -- Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa!
oikea varpunen virikkeiden keskellä ... hän ui pelkkien haikalain
seassa!... Rejer puisti olkapäitään... Hm! hm niin! -- täytyy olla koko
mies voidakseen ainoastaan elää!
Hän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan
ihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, -- "Ilmasorsa,"
niinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi
hänen liikkeitään bravohuudoilla... "Kas nyt uhkarohkea, niin että hän
voisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin
kissa! -- kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on
hänen vuoronsa kohota ilmaan!"
Ja nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!
Lind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita
ihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista
huvituksista.
Lind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka
istui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen
kaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän
näytti olevan koko laitoksen sielu.
"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan...
Huomenna nostamme me ankkurimme, -- sentähden poikkesin sisälle
sanomaan teille jäähyväiset, Sally!... Niin, aivan niin, huomenna
nostamme me ankkurimme" -- vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla
äänellä -- "Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu
aikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally
Frankfurterin! -- noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole
pohjoisnavalla!"
Illallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen
silmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, --
kohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally
hyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa
hyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.
Hänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti
hyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria
keltaisessa kääreessä.
"Ne ovat oikeita," sanoi hän -- "olen saanut ne kubalaiselta
merikapteenilta, -- tahdotteko ottaa ne?"
"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally -- siihen voitte
luottaa!"
Rejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla
kuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle
Sally Frankfurtenille.
Laivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä
innolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka
olivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.
"Mitä sinä tirkistät?" -- kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen
useita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.
"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla," -- vastasi tämä, --
"vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo... Hän on
luultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt
pimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka
satamassa ja sammuu taas merellä!" -- mutisi hän, -- "ei kukaan tyttö
kulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!"
Rejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä
oikaisihe hän ja sanoi:
"Kuules, göteporilainen! -- paria kolmea kiepausta tahdon koettaa
siellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! -- Tunnen
saavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!"
Kun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet
suuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:
"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä
unhottaneet -- hänet siellä Fredriksvärnissä!"
"Saara Rördam'inko? -- Eikö mitä! -- hän on siksi liian hyvä, ja vielä
nyt, kun tulemme kotiin."
"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen
pelin, perämies! -- ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee
semmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta
-- se on minun ajatukseni... Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!"
Lind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.
"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! -- se on vaan
hyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, -- merimiehelle, jolla ei vielä
ole sen enempää tarjottavana!... Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi
naida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä
mereltä... Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon
tuulensa mukaan!"
Juuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja
teki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa
niinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä
päätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa
pistäytyisi Itämerelle.
Taas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta
kauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku,
virralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin
olivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! ...
jokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!
"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse," -- sanoi
kirvesmies, "vaan tuntea sen saa, kun se tulee!" -- lisäsi hän, kun he
samalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti
sisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. -- Tämä tapahtui
Bergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.
"Tuskin kaksireivinen märssytuuli," -- mutisi Lind suutuksissaan, --
"ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!... Ei kenenkään reitaajan
kannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä... 'Niin
alakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi
hullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit,
milloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!... Karia ...
tyrskylaineita ... virtoja... Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi
ämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin
sen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!"
Oli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle
tuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta
laudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi
ollut hänen oma säärensä, joka murtui.
"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?"
"Katsokaas!"
"Mitä sitten?" -- ärähti Lind.
"Katsokaa! ... näitä kahta! -- minä löysin ne tunkeutuneina
ankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!"
"Joutavia, -- heitä ne mereen! ... kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"
"Silliä niin! -- oikeita talvisilliä!"
"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"
"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat ... ruusunpunasta
simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä ... niinkuin metalli! --
Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! -- suuria, paksuja veitikoita! --
oikeita Pohjanmeren jätkiä!... Ne tulevat talvipuvussa merestä! -- Nämä
ovat herkkua!"
"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.
Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit,
nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä... Vaan kuolleita ne olivat, --
kuolleita kuin sillit!
Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä,
kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan
hänelle ja Lind'ille.
"Ne maistuivat todellakin herkulta!" -- myönsi Lind; hän oli päässyt
pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.
Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen
legionan muistoja.
Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi
hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.
He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja
sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa ... hän tunsi niin hyvästi
niiden purjeet.
Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai
huoneen katon, joka pilkotti rannalta, -- suolauspaikkoja.
Jaa-ah, hän tunsi paikat!... Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä
valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! -- Antti-voudin ja kaikkien
muiden merisankarien kanssa.
Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! -- mutisi
hän.
Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen
mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun
suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän
nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella... Hän
otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän
oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti ... haki itselleen
varmuuden kalastuspaikan asemasta ... etsi paikan, missä hänen
nuottueensa oli ollut...
Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.