Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.
Aikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä
kertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä --
ähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.
Pursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan
lunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei
vaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen
tupaansa ja sanoi:
"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!"
"En minä, perämies! -- tiedättehän"...
"Hölyn pölyn, Jakobsen!"
"Tiedättehän, se köydentekijän ura"...
"Tarvitsee rahaa."
"Hm ... jääkylmää ilmassa!... Luuvalo!"
"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa... Minä lähetän pullon
neilikka-airakk'ia, Jakobsen! -- hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten
luokseni kertomaan, auttoiko se!"
"No hyvä, perämies! Hm ... milloinka me sitten, -- minä tarkoitan
Alert'ia"...
"Jopas tartuit, sinä"...
Perämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin
kuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä
merelle!
Oli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä
aina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin
horellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan
joka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, "kukersi
taas kuin teeri mäellä," niinkuin kirvesmies sanoi.
Jos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella
tyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli
pikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa
yhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä --:
ensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin
auttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä
matkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen,
joka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.
Peräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä
oli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän
tuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin
huilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin
he olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.
Häntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli,
piippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella
laidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä
ja katseli merelle.
Hän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän
katseli aina kauan ylöspäin. -- Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja
sielultaan! ... ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa
järjestykseen; -- ajatteli Rejer.
Hän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka
lävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen
viereensä.
"Kuules Rejer!" -- kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi
polveaan vasten -- "oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä
taaleria, kuin minä lainasin sinulta?"
"Ettekö muista, kahdeksanneljättä"...
"Niin, ihan niin! -- minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan
minä sinulle ... monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta
kitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään
maalla, -- saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että
ruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. -- Kuules
Rejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!"
"Niin on tuuma, perämies!"
"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! -- niin kuivia, että voivat
raapaista tulta meistä!"
"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"
"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä
-- tytärtä?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" -- hän puristi samassa kovasti
ruotelin vartta -- "hän on kiitoksenkipeä elukka!"
Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi
raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen
seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja
tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut
hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? -- Miksi
perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?...
Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi ... kitkuttaa ja säästää... Niin,
niin...
Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.
Alkaa tuntua kuumalta tanssia!
Hän näki Saaran edessään ... kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana
ja kauniina! -- ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä
häneltä.
Merimies! -- e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! -- ivasi Rejer. -- Mutta
sitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä,
joka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!
Mieheksi hänelle! siihen tarvitaan hiukan enemmän, rakas Lind! -- --
Niin, niin... Siellä olet satimessa!
Tämä oli kova sadekuuro, jonka Rejer sai kokea, tämän vahdin
aikana! ... keksintö, joka tuntui sitä raskaammalta, kun ei voinut
oikeastaan nähdä sen lävitse enemmän kuin meren yli. Hänelle oli yhtä
sekavana se, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam mahtoi
ajatella. Ainoastaan yksi asia oli hänelle selvä, nimittäin että Lind
oli saanut silmänsä auki hänen suhteensa!
Rejer alkoi pitää tarkasti silmällä perämiestä; hän ei todellakaan enää
ollut itsensä kaltainen! Ihmiset eivät saaneet kuulla hauskaa sanaa
häneltä... Ja muutoin oli se aina hän, jolla oli joku leikkisana
heitettävä heille, silloinkuin elämä tuntui kolkolta; hän tahtoi sen
käymään kuin tanssin. Sentähden voikin hän ihmisten kanssa tehdä, mitä
tahtoi, kääriä heidät sormensa ympäri niinkuin silkkinauhan; hieno ja
iloinen kaikkialla, sekä maalla että laivalla ... ikäänkuin syntynyt
komentajan sillalle; -- se oli jotakin, josta Rejer otti vaarin.
-- Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! -- muuten
ei hän ollut niitä, jotka eivät välitä iloista maalla!
Rejer'in epäluulo sai varmuutta, kun alaperämies viimeisinä päivinä
heidän oloaan siellä tuli laivalle tuoden postin konsulin virastosta ja
sen mukana kirjeen hänelle.
"Kuules!" -- sanoi perämies hänelle iltasella, kun olivat lopettaneet
lossauksen -- "Olen hankkinut itselleni tavattoman hienoa
piipputupakkaa maalta ... siellä on puolinaulaa sinua varten; -- se on
hyvään tarpeesen matkalla etelään!"
"Paljon kiitoksia, perämies!"
"Sait kirjeen tänään! Minä näin siihen olleen kirjoitetun Fredriksvärn.
Se oli varmaankin joltakin kumppalilta? Mitä uutisia siinä oli?...
menevätkö hyvin kihloihin?"
Hohoo -- ajatteli Rejer.
"Ei, se oli kotoa, reitaajille lähetetty."
"Vai niin! -- Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista
Fredriksvärnissä kirjoittaa?"
"Ehkäpä!"
"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! --
Tulee ikävä matkalla, näetkös! -- ja minä olen sieltä syntyisin, --
sentähden huvittaa se minua." -- --
He olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman
niemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt -- lastina pikkutavaraa
Kap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin -- jo kolmatta viikkoa matkalla
kaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka
roikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas
alinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä -- niinkuin
havannot joka puolipäivä näyttivät -- lakkaamatta kapenevalla
leveydellä.
Vähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös
kokkaan.
Kannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa,
hänen tehdessään työtään... Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan;
ne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin
välissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja
katseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset
olivat räätälin työssä.
Työpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut
kylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn
telttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.
Göteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut
työkseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri -- niin oli käsketty,
vaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman
piirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.
"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen," tuumaili göteporilainen
ennen tekemäänrupeamistaan.
Rejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla... Ankkuriköysi S:n
näköinen ... he, he! -- hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!
Tuuli lauhtui yhä enemmän päivemmällä, kunnes purjeet ja nuorat
riippuivat ihan höllällään.
... He olivat melkein päiväntasaajan kohdalla ja ilma oli tavattoman
samea ja läkähdyttävä auringon lasketessa.
Silloin alkoi pilviä ikäänkuin vyöryä siinä... Heille ilmestyi yhä
selvempi ja selvempi kultajuova... Ei ollut enää sameutta, vaan
pikaisesti rientäviä kuuroja, jotka kävivät yhä tummemmiksi ... kaukana
välähteleviksi!...
Ja kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka seisoivat yhdessä
hakkuulaudalla neuvottelemassa, tunsivatkin ne heti, mitä ne olivat --
ne oli niitä pikaisesti kulkevia tuulispään tapaisia sadekuuroja, jotka
saattavat raivota näillä leveysasteilla!
Tässä ei käynyt menettää aikaa, täytyi saada laiva puhtaaksi kaikista
purjeista: kaitapurje, isopurje ja salipurje ja kaikki, mitä purjeita
oli, kunnes ne olivat käärittyinä raakapuihin! Hytistä karjui huutaja
ja tuuli alkoi vinkua kaikellaisilla korvia vihlovilla äänillä, samalla
kuin ilta-aurinko lasketessaan rientävien synkkien pilvien lomitse
uhkaavasti heitti säiteitään ikäänkuin pitkiä, veripunaisia juovia
aaltojenharjoille, jotka muodostivat korppimustia varjoja.
Laiva, joka oli ajelehtanut palavilla purjeilla, alkoi keinua kokka
hyrskyissä.
Aurinko laskeutui ja jätti ainoastaan tummanpunasen välkkeen pilven
reunain alatse, ja kohta sen perästä olivat roiskuvat ja leiskuvat
purjeet synkässä pimeydessä, joita lävisteli ristiin rastiin
välähtelevät ukkosennuolet -- parin kolmenkymmenen minutin ajan, ja
jyrinä kulki niiden ylitse, myrskyn vinkuessa ja viheltäessä köysissä.
Kaitapurjeen puomit olivat lasketut alas, praami- ja huippupurjeet
korjatut, alapurjeet käännetyt niin, että ne kitisten ja vinkuen
lokissaan ja taljoissaan lankesivat suoraan kannelle... Ja nyt oltiin
työssä märssypurjeen raakapuissa, -- "pohjakari" -- tässä ei kenenkään
kädet olleet joutilaina.
"Purjenuorat irti! ... märssynjalkanuora ylös tuulenpuolelta! --
märssypurje alas!"
Kuin miehistö pimeässä kiipesi isomärssyn raakapuihin, löi purje
yht'äkkiä taaksepäin -- laiva oli tullut liian ylös tuulen päälle ja
sai purjeihinsa tuulenpuuskan! Purje ruski ja löi heitä ympäri korvia
puoleksi tuuliaispään voimalla, kunnes se hyvin yksinkertaisesti
reivasi itse itsensä repeämällä ja lyöttymällä säpäleiksi ja rievuiksi
saumoistaan.
Pari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja
yksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti... Näytti kuin ei
mitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä
pitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.
Vasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen
jalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä... Häntä ei löydetty
mistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä,
oli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen!
Viimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli
tuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä
niskanuoraan; -- se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän
itse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan
perttiliinaan...
Puoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä
pilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa
Alert pysyi tuulen alla.
Kullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen
penikulman päässä alaperämiehen haudasta.
Hänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella
avonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat
hytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja
olkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä
hänen kellonsa ja tiksutti.
Tämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen
syviin mietteihin... "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!" --
mutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään... Ja tuntui paljoa helpommalta
tässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä
ilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.
Vähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, -- jokaista
neliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi -- ja vauhtia
pitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai
jalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä
meren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa,
lisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja
taivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän
yläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: -- Argo, Kahdeksikulma,
Eridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva
etelänristi.
Muutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty
alaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt
Rejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään
peräkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä
neuvottelua peränpuolella hytissä.
Kapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin
luotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli
melkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan
miehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen
varovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai
levottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in
rohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille
matruuseille ... koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian
korkealla...
Lindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi
sentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan
ei yhtään varsinaista syytä paitse -- niinkuin perämies Lind kevyellä
tavallaan määritteli asian -- suuren nenän.
Ensimmäinen perämies oli oikeastaan hänen ainoana yhdyssiteenään
miehistön kanssa. Taidollaan pysyä arvossa ja samalla olla miehistön
suosiossa oli hän saanut suuren vaikutusvallan kapteenin yli, joka ei
tosin ollut hänelle tietty, vaan sentähden ehkä monesti sitä suurempi.
Kun ensimmäinen perämies näin sitkeästi kuin nyt pysyi ajatuksessaan,
niin voi hän aina olla varma voitostaan ennemmin tai myöhemmin.
Samana iltana ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle että "Juhl oli
astunut alaperämiehen sijalle ja virkaan Alert'illa" ja sen johdosta
annettiin miehistölle groggia kokassa.
Tämä oli Rejer'in jäähyväisilta matruusisäädystä.
"Merkillistä kyllä," sanoi pursimies Torgersen, joka piti puheen ...
"ei ketään ole, josta ei tuntuisi kuin Rejer Juhl ikäänkuin kuuluisi
peränpuolelle ... minusta on tuntunut siltä aina siitä asti kuin hän
tuli laivalle!"
"Niin se on tuntunut meistä kaikistakin!" -- kuului jätkien yhteinen
vastaus... "Eläköön perämies Juhl!"
"Vaan ei minusta," hymyili göteporilainen, -- "kuin hän
talonpoikais-arkkuineen tuli laivalle, näytti hän minusta liian
jörömäiseltä, vaan sittenkuin hän leikkasi meille tien auki ruhvista
Montrealissa, arvelin minä, että hänestä voisi tulla kaapparilaivan
kapteeni! -- niin juuri kaapparikapteeni!"
-- -- Jos Rejer jo ennestäänkin oli käyttänyt vapaahetkiä lukemiseen ja
purjehdusmerkkien laskemiseen, niin tapahtui se tästälähin uudistetulla
innolla, sittenkuin hän oli saanut oman hyttinsä istuakseen ja sai
ottaa osaa jokapäiväisiin käytännöllisiin havannoihin, -- hän tunsi
tarvitsevansa niin pian kuin mahdollista olla kykenevä toimeensa.
Vaikk'ei perämies Lind tuhlannut monta sanaa siihen asiaan, niin oli
Rejer'illä kuitenkin aavistus siitä, että hän tällä kertaa oli
käyttäinnyt kuin kelpo kumppali häntä ja kapteenia kohtaan! Tämä nyt
oli sitä laatua, jonka Rejer kätki poveensa; -- se päivä valeunee
kyllä, jolloin hän saisi näyttää, ett'ei hänkään tarvitse jättää
auttamatta ystävää, tämän ollessa pulassa.
Lind istui penkillä kajutan ulkopuolella paitahihasillaan ja poltti
tupakkaa tähystäessään tähtiä... Rejer käveli edestakaisin kannella
hänen edessään, oli vielä liian kuuma käydä levolle. Silloin tällöin
vaihdettiin joku sana. Lind puheli surkutellen siitä, että he olivat
ihan toisella puolella maapalloa, ja Rejer vastasi myöntämällä siihen.
... "Ajatteleppas, ett'ei ole kolmea kuukautta siitä kuin me kaalasimme
lumessa siellä kotona!" -- lausui Lind.
"Niin tosiaankin -- kummallista kyllä!"
"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla ... oli kylmä ja
kirkas ja..."
Rejer seisattui paikalla.
"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän
ylitsemme köliveteen," -- sanoi hän.
"Vai niin! -- Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein
kannata ... kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä
puujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa
lumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla."
"Niinpä niin! -- Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! ...
valkeita pitkät mustat siivet."
"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? -- saamme kohta nähdä niitä
kylläksemme; ... vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin
välistä polviani myöten siihen ... ja nauroin! Minulla oli epäluuloni,
että tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle
puolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan
tähden, ymmärräthän ... vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut
apua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä."
"Vai niin! -- Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä
enää Kapiin?"
"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle...
Vaan mitä minun pitikään sanoa... Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?"
"Kyllä!"
"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis... Jos
olisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!... Vaan
sillä laillahan näit häntä joka päivä?"
"Ketä?" -- kysyi Rejer äkäisesti.
"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!... Minkälainen hän oli? -- kotona
tarkoitan minä ... ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?"
"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä -- sain siitä
kyliäni jo laivankeittiössä!"
"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin
leikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista,
vaan oikea -- jolla on niska, kaula ja olkapäät ... jotka voivat ottaa
hengen ihmisestä!... Ja silmät sitten! -- Niissä oli voimaa...
Kauneuden voimaa! -- Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen
alas!"
"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia
päästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!"
"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!" -- vastasi hän miettiväisesti
-- "vaan ... tällä kertaa luulen minä perämies Lindin -- syttyneen
todenteolla."
Rejer käveli edestakaisin.
Eiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?... Eiköhän hänen
mielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen
tukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! -- hän tunsi käyvän
itselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.
"... Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin
hänen, Juhl!... Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, --
sielunsa puolesta tarkoitan minä!" -- pitkitti Lind taas.
"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! -- ei yhtään tiedonantoa
koko yönä!" -- karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu
siepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.
-- -- Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa
yössä... Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota
alas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi
välkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä
mitään!
... Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia!
Ei käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! -- säntilleen
niin oli se!
Hänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä -- tai
uhrata itsensä Lindin hyväksi! ... suoraan sanoen: -- luopua
hänestä! ... koettaa unhottaa hänet! ... ihan kokonaan jättää
mielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset
jäähyväiset Saara Rördam'ilta.
Hän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, -- vaan hän karkoitti
ne luotaan.
Oliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko
hän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä -- kaikkina
näinä vuosina?... Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella
ystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen
kumppalin, täytyisi olla konnan.
"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! -- siinä kysytään miestä,
jos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä
rinta!..." -- -- --
-- -- -- "Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana
kanunamiehellä," -- jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana
iltana... "Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin
minä leikkiä."
"Minäkö? -- miksi menisin minä naimisiin? ... ottaisin päälleni sen
huolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!" -- hän osoitti
kanunantulppiin. -- "Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!"
"Joll'ei hän olisi vastannut niin ... niin kerrassaan jyrkästi! en
luule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö
hän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, -- päästäkseni varmuuteen
hänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin
täytyy kauemmin miettiä; -- olen ennenkin ollut rakastunut ja
silloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi
ja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole
pidetty, neiti.' -- Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä
silloin loistivat, niin tosissaan hän oli!"...
"Ja nyt elän kuitenkin siinä uskossa, että sittenkin taisin olla
tyhmä... Sehän voisi nyt olla päätetty asia! -- Mitä sinä arvelet?"
"Mitä turkasta -- voisin minä arvella siitä, perämies!"
Rejer vältti tästä lähin niin paljon kuin hänen vallassaan oli
tämänlaatuisia ystävyyskeskusteluja. Täällä tulikin pian vaihtelevampaa
sekä ilmassa että laivaelämässä, mitä lähemmäksi Kap-kaupunkia he
tulivat.
* * * * *
Alert oli kulkenut Toffel Baytä Kap-kaupunkiin, purkanut sitten lopun
lastiaan, pikkutavaroita, Port Elisabethissä ja kiiti nyt hyvällä
vauhdilla kirkkaan, pilvettömän taivaan alla Port Louisiin St.
Mauritiussaarella. Saari tunturineen, kasvullisuuksineen,
viljelysmaineen ja huviloineen oli kuin ilmestys kohonnut sinisestä
peilikirkkaasta merestä.
Vene, joka lähestyi, jo ennenkuin se laski laivasiltaan, sisälsi
terveyslautakunnan jäsenen ja pitkän, keltaisen, kaljupään tohtorin,
kultakaiteiset silmälasit päässä, joka teki kaikenlaisia kysymyksiä,
tirkisti ruhviin, katsoi kajuttaan ja vihdoin viimein vaati nähdäkseen
apteekkilaatikkoa, jonka hän nuuski ja tutki läpeensä. Hän pisti
pikkusormensa pään jokaiseen purkkiin ja askiin, maistoi sisällystä,
purki ja pani takaisin, tutki ja puisteli päätään ja oli äärettömän
huolellinen.
"Voitte hirttää minut, joll'ei hän pistänyt yhtä kääröä taskuunsa
tuolla apteekilaatikolla!" sanoi steewartti hänen jälkeensä
laskuportaille. -- "Hän näytti itse keltakuumeelta!"
"Jumala auttakoon meitä pois tästä loukosta!" -- huokasi Lind; tämä
tavaton vastaanottaminen ei häntä miellyttänyt.
Ankkurivitjat täytyi velvollisuuden mukaisimmasti malajilaisten
sukeltajain lukota kiinni tavattoman paksuihin vitjoihin sataman
pohjassa. Laki kielsi luottamasta omaan ankkuriin. Täällä oli juuri
tuuliaispäiden aika, joka usein sattuu säännöllisesti joka kolmas tai
neljäs vuosi, kuolettavaisten kuumeruttojen seuraamana, joita kosteus
synnyttää.
Keskellä lounaisten vuosituulien terveellistä ilmavirtaa on St.
Mauritiuksella ollut mitä suloisin ilma-ala, kunnes voitonhimoinen
asioimisinto hakkautti alas saaren kaunistuksen, nuo tiheät metsät
mustaapuuta ja muita kalliita puulajeja sekä paljastivat maan, niin
että se muuttui vaarallisten nevakuumeiden kodiksi.
He olivat purkaneet lastinsa mitä ihanimmalla ilmalla ja lastasivat nyt
sisään sokeria ja mustaapuuta Hampuriin.
Eräänä aamupäivänä lastatessaan sokeria näkivät he ikkunoita ja niiden
verhoja kaikkialla kaupungissa suljettavan ja satamassa äkkiä
laskettavan kiireesti alas laivain purjeita.
Ilma oli käynyt yhä raskaammaksi ja tukahuttavammaksi päivemmällä, oli
melkein kuin painostus olisi vaikuttanut aina meren pohjaan, jossa
kalat veltosti ja laiskasti uivat vitjam yli. Ilmapuntari oli alennut
nollaan.