Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.
"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!" -- mutisi Rejer
katkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa
kotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä... Siitä on vähän hyötyä istua täällä
kilpailemassa!...
Työaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien
jouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä -- se oli ollut
oikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! -- piti nyt taas
todenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja
haukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.
Yhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.
Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja
joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta
siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä ... ja olihan se
kyllä hyvä ja paikallaan... Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen,
jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!
Puh ... puh! -- hän veteli savuja -- onko tämä lukemista?
Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa
Laurvigissä! -- ei tehnyt sitä vaan yhden kerran ... "ne eivät ole
hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" -- ei
-- puh!... -- "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti
Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka
ennen murtuvat kuin taipuvat!" -- ja emmekö tanssineet niin erittäin
hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!
Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä
on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen
menettänyt kokonaan hyyryni... Hän ei ole tuhma!...
No no! -- ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää
sekavaksi. -- Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.
Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli
iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä
luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy
purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana
selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.
Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää
kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi
ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo
punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni
huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten,
että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa
tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä,
kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän
ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita
tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.
Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut
hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä --
oli joku heistä sanonut, -- kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko
seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata
puita kuin lainata. Sitäpaitse ... pani hän jotakin arvoa sille, että
sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin
itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka
seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt
hänen suhteensa!...
Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut
niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä
vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona
ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla
oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi
uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa
kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne
hän oli menettänyt sinisen pukunsa, -- Wallanin äänettömyyteen ei
myöskään voitu läheskään tuettaa!
Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka
estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän
jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta
kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.
Hän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin...
Ei suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan
kuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi
hiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista,
jotka koskivat perämiestutkintoa.
Yhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! -- ja kirje läksi
matkalle.
Sillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka
nostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri
nyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian
tulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt
ensi alkeihin.
Kanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin
lyömäkello.
Sitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei
koskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; -- jätti hänet
aamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän
työskenteli huoneissa ja ulkona.
Tänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä
kuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän
seisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle
hänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.
Rejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa
katsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen
kappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua
Rejerin läsnäolosta...
Lopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi
kauan.
"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl!
tutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!" -- lausui hän vähän
lempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen
lähdöstä.
"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!" -- vastasi hän
ylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla
opastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.
Silitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen
kasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:
"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi -- silloinkin
kuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy" -- hän heitti silmäyksen vajaan.
Sehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.
"Kuka sanoo minun tehneen niin?"
"Onko teillä se sitten hävittämättä?"
"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!"
"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka
korkealle te silloin nostaisitte nenänne."
No, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.
... "On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla
kannalla asiat ovat, neitiseni!"
"Huonommalla kannallako? -- täysikasvuinen mies, jolla on vaan
pidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!" --
huudahti hän.
"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole
muuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte... Istua
alukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin
hyyry taskussa... Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan
säästöpankkiin!"
Neiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut
silityslaudalle:
"Huvitellako itseään? -- niin, teillä on ihan oikein, Juhl!" nauroi hän
-- "sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä... Saamme vaan niin
harvoin tilaisuutta siihen!"
"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa,
neiti!"
"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!" -- sanoi hän ja seisoi
jonkun aikaa miettiväisenä, -- -- "sydämmessäni on aina tuntunut niin
raskaalta laivain lähtiessä keväällä... Ei, oi ei! joka kerrankin saisi
olla mukana näkemässä, kuinka muualla on! -- soittavatko, leipovatko ja
puhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!...
"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin
'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan
ankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! --
on niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!... Me viskasimme ojaan
kirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme
tähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina
sen mukaan, missä laivat olivat... Silloin olivat matruusit kuin
varikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki
siltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!... Voih, -- jos
minulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin
rintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan
istumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista
elämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle...
"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän
taas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi
hävinnyt!"
Hän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut
seisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.
"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä
naimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! -- niin
pääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!"
Saara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:
"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! -- Meri on epäluotettava
perustus ... eikä merimieskään parempi!... Olen nähnyt monen tulevan
kotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!" -- Hän katsoi
hiukan terävästi Rejer'iin.
Tämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.
"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt,
neiti? ... vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin
luule! -- niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin
tämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä
pölkkyyn kuin kapakalaa!"
Hän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat
sanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.
Kovin hävytöntä! -- ajatteli Rejer -- Mitä häntä minun hyyryni
liikuttaa?...
... Hyvin suurellinen!... Hirmuisen suurellinen!... Niin, hänen pitäisi
tulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! -- luulisinpa
hänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne
katselevat mieheen... Vaan -- Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä
minkäänarvoisina! -- ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina
tuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen ...
oikeana gallioninkuvana!...
Seuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.
Hän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli
hänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, _miksi_
hän oli sen tehnyt?... Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti
tahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut
kuulla mitään moitetta Rejer'iltä!...
Lyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden
hispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. -- Hän ei katsonut
Rejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko
hän vai läksi.
Vaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se... Perämies
Lind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä
tehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa... Vaikka olikin
niin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme
viikkoa kuudeksi, -- niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä
ilkeässä pulassa... Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli
mahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!
Kokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän
oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan
reitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.
Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen
matami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin
vaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat,
käytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin
piirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:
-- "Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!... En arvellut
sinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin
tulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. -- -- Niin,
sillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla
olisi rahaa?" -- kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä
häneen ... "sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen
maksettavaksi laivalla!"...
"En," -- nauroi Rejer -- "aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää
teitä, perämies! -- senhän näitte kirjeestä!"
"Näin kyllä!" -- hän alkoi taas ajella partaansa -- "puhutaankin
kapteenille sekä sinun että minun puolestani... Sillä tämmöisenä
talvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!
"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan
ääreen..."
Hän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.
"Kas niin," -- oikasihe hän -- "nyt luulen olevani valmis
purjehtimaan..."
Ja siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.
Rejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa
merimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen
kauneusaistinsa.
Heidän erotessaan kadulla lausui Lind:
"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen
selvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun
tulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, -- noin kello neljän
viiden aikana!"
Rejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä
tutkintolukuihin, -- ja hyvinpä siihen olikin jo aika!
Hän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli
asioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän
tiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan
alusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä
varassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas...
Ei! -- jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! -- Sitä ja
sitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen... Aikaa
piti säästää, siinä solmu... Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää
tahtonut kuulla puhuttavankaan! -- tänään olkoon viimeinen kerta, jotta
hän vaan saisi lukea... Kaksitoista tuntia päivässä ... ja yö, kosk'ei
hän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, -- siitä tuli vuorokaudeksi
parikymmentä tuntia!
Hän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki
selville päiväksi.
Jo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi,
kun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka
vaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.
... "Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette
sanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!" -- kuului iloinen
naisääni.
"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan
matkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä
kävin rippikoulua... Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen
olen tanssinut näin kenenkään kanssa!... Minunlaiseni ajatus on nyt se,
jos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien
puulastialuksien seassa -- kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! ...
pois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!"
"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! --
Tanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin... Löysitkö
portinavaimen, isä?" -- keskeytti hän. -- He olivat seisattuneet portin
eteen.
"Löysin kyllä, löysin! -- Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte
jalatonta miestä ylös portaista... Hyvästi, hyvästi, herra
perämies!"...
Ovea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.
Rejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat
terävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka
perämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa... Hän
oli arveluttavan kaunis! -- seistessaan siinä puhelemassa Saara
Rördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se
olikaan, jota hän syötti hänelle!...
Rejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli
luonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan
ajatellen tulevaistaan!
Hän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse
saadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.
"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä
semmoista, joka on voimakasta ja puhdasta -- nuorelle miehelle, joka on
niin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että
vanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin
ansioni sekä laitoksessa että koululla ... sillä aamuhetki tuottaa
kultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!..."
Hän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli
iloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän
portista.
Hirveä puheliaisuus! -- Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on
mahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!
Iltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä
liivit päällä ja paitahihaisillaan:
"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty.
Kaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!... Ohoi -- hoi!"
-- hän venytti notkeata ruumistaan -- "miten olen tanssinut yöllä!...
Tänä iltana taas kemuihin... Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä
olen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! ... ja hän sattui olemaan
hyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!"
"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut
sukulaisia tai tuttuja!" -- sanoi Rejer tuohuksissaan -- "vaan Saara
Rördam!"
"Mitä? -- oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?"
"Tämähän on juorujen pesä ... kauhea juorujen pesä!" -- puollusti Rejer
itseään nolosti.
"Hän on tavaton tyttö ... minun pitää mennä tervehtimään vanhaa
haubitsaria!"
Nämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne
saattoivat hänen miettiväiselle tuulelle...
-- Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa
siitä ja -- urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut
olla pitämättä häntä silmällä.
Wallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että
huomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; "kyllä hän oli aina
uskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että
muunkin... Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan
nuoren miehen kanssa ... kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen
Rejer kaikissa kohdin oli!"
Hän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja
alkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että
hänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että
nyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.
Hän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa,
milloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän
vasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti
tuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!...
Hän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä
juoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in -- hänet, joka
lahjoitti hänelle nysän -- istumassa laiva-arkulla.
Hän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen
kuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään
keinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan
yritykseen... Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!... Hän oli
"tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!" -- ja sitten istui hän taas
ääneti.
"Ei ole killinkiäkään!" -- pääsi lopulta hänen suustaan... "Ei
killinkiäkään saatavana mistään ... enkä ... enkä minä saa perämiehen
tutkintoa, en!" -- lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin
hän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat
punaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt... "Omasta
puolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona
Nordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös... Minä lupasin heille
jo tutkinnon viime vuonna!"
Veri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja;
kuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän
edestakaisin:
"Niin, niin ... mitä voi tehdä tähän asiaan?" -- hänessä alkoi jo
kiehua. Siinä se räivä istui arkulla! -- "Luullakseni juuri sinä sanoit
saavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!"
"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!"
Tämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän
vasten hänen kalloaan.
"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet
maanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on
keisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!" -- sanoi hän surullisena
ja nousi seisaalleen. -- "Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt
kaiken maailman tietä!... Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria
niiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin..."
"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! ... vaan nyt sinun pitää tehdä minulle
mieliksi: -- ota pois nysäsi! -- minä heitän sen muuten ikkunasta
kadulle!"
"Mitä? -- heitä se, minne tahdot minusta nähden!" -- sanoi Jens
Nordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; -- "kaunista
väkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua... En minä
luullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!"
* * * * *
Koetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt
nälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin
siinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän
luotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja
kylmäverisyyteensä.
Tutkija alkoi kuitenkin, -- oli hävyttömän huono onni -- kuulustella
häntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja
kun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän
ihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen -- ei
koskaan muuanne kuin juuri aukkoon.
Kumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että
hänet hyljättiin.
Vaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten
juovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät
hänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja
liikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili
liekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu
torvenpätkä...
Hän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin ... kulkenut
kuin hevonen! -- tätä tutkintoa varten! -- Kitunut tässä hökkelissä
enemmän kuin koskaan ennen elämässään!
Hän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! -- luullut
tekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa -- kokonaisen
hyppäyksen eteenpäin!
Hänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää
epätoivoa!...
... Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä
vuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi
tutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi
kotiin, -- kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka
käytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä
laivanpäälliköksi.