Mietteitä viistopurjeen juurella.
Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen
ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä
vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut
kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa,
sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne
kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.
Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi
koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin
Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista
ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä
satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren
rannikolla, -- ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta,
olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa -- ne
saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja
laivanreitaajille ... vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä
vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon
voi viskata palkkansa!...
Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen
mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin
hän valehteli! ... vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet
häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa
he, kuten sanottu, olivat olleet ja... Niin, niin sitkeä, mutainen ja
pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli
Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä
eheänahkaisena, -- hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden
palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne
vastakirjalle!...
Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää
yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se
suoraan -- oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin
-- luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot
puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan
väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko -- ja se tapahtui
vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri
sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä
odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he
tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä
ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti
kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana
pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä
sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin
sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni
mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet
kuumeesen ja miettimään puolen päivää, -- niin mielettömän tyhmältä
kuin se hänestä itsestäänkin näytti -- kosimista ja ehkä
hispanjalaiseksi rupeamista.
No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! -- Vaan joka
kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään
kuukauden ajan; -- tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä
tehdä mitään työtä tässä maailmassa ... harmaata harmaassa ... mustaa
mustassa; -- hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille...
Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä ... ainakaan ei niin isoja kuin
siellä Välimeren rannikoilla!... Kaukana Taganrogissa, siellä -- niin
siellä oli hän pyydystänyt sammen; -- tuntui aina niin keventävältä
ajatella siellä oloa...
Mustilla silmillä, -- ei ollenkaan sinisillä -- oli aina ollut
omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; -- sen näki hän kyllä
seistessaan viistopurjeen portailla.
Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella
taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys,
jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää
kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta
täysinpurjehtinutta.
Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut
laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine
talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä,
tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan
tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän
voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!
Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä
viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje... Monesta
tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei
ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.