Hän pesee ja pestään.
... "Ylös! ... käärikää ... käärikää ... käärikää!" -- huudettiin
äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi
varovasti silmänsä, -- ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän
hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" -- hän
tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin
varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän
nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse
silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää
työtä.
"Käärikää märssypurje! ... prampurje kiinni... Ylös!" --
uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin
läkkikastrullilla.
Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä
silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne
lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!...
Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita
ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa
saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas,
sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.
"Ottakaa kokkikin pramraakaan ... kiiruhtakaa!" -- jyrähytti pursimies
ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.
Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan
huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja
voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa
ja köysissä suhisi ja vinkui.
"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"
Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut
märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä
pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti,
puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen
itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän
ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään
mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn
alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan
samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa
silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui
hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää,
ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle,
milloin käsillään milloin jaloillaan.
Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen
vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän
meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle!
Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne
sekoittivat häntä enemmän... Ne kuuluivat kuin äänet toisesta
maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.
"Mikä sinulla on, kokki?" -- kysyi häneltä jungmanni yläpuolella
nokassa.
"Ei mikään!" -- vastasi Rejer lyhyesti; -- hän sattui samalla katsomaan
alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.
Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt
nähdä, silla hän karjasi:
"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! ... ei
tuulepäälle -- kuuletko!"
Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta
tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. -- Tässä oli
kysymys vaan yksinomaan siitä, -- sen tunsi hän -- että jäisi raakapuun
päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.
Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen
käydä käsiksi työhönsä.
"Tuossa!" -- sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon --
"niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"
Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.
"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!"
jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.
"Ei siinä ainakaan oksia ole," -- tuumaili Rejer ja tarttui
purjeihin voimakkain käsin.
"Turkanen, tuota karhua!" -- sanoi göteporilainen, -- "hänellä ei ole
kädet, vaan karhunkäpälät!"
* * * * *
Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja
märssypurje reivattu:
Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!...
Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen
liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella.
Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla
oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta
pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille
vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi
vetoreikään.
Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan
itsekseen.
Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen
alas ... tavattoman suuri onni ... sikamaisen suuri! -- Hän hymyili
vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt
nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in
perillinen venymässä raakapuussa, ja -- -- -- ainoastaan hiuskarvan
verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!
Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen
selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin
ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.
"No kokki!" -- pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, -- "eikö
kahvi vieläkään ole keitetty?"
Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja
heitti kalannahkaa kattilaan:
"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin
tahdotte -- -- siinä se on!"
* * * * *
Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he
iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle ... ja
sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista
raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha
paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.
Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli
tuulta kylliksi.
Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!
Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä,
nokiselta sepänsälliltä... Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen
toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet
pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja -- ja tätä hän ei voinut
auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi ... ihan kokonaan kadonneet,
hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!... Tai jos hän koetti tehdä
sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. -- Vettä ja ryyniä! -- oikeata
hevosenruokaa!
Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi
lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!
Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä
ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä
aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! -- sitten sai steewartti viedä
sen perälle kajuttiin.
Steewartti niin! -- tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia
jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne
kutsuivat peruukkimaakariksi -- hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa
hänestä!
Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella...
Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi
hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että
väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen
epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti,
joka teki temppujaan!
Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista
lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan
yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.
Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon
kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean
huoneen kaltaisia -- heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat
märssypurje osaksi reivattuna.
Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä
kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti
mastoihin.
"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne
kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"
Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti
tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja
kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi
kajuttaan takaisin.
Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind
väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen
tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään
vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin
uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!
He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta
ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.
Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon
noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli
täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen
suuriin linjalaivoihin saakka -- toisten piti sisään, toisten ulos --
liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin
sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla
kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!
"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" -- selitti
pursimies itseään.
Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen
maailmaan... Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen
tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan
korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi
viehkeäksi...
Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? -- lienee siellä varmaankin
lehden puhkeamisaika... Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.
"Huu ... uh!" -- hekotteli pursimies aamuilmassa.
Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein
huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli
purppuransinertävänä heidän edessänsä.
"Tästälähin" -- sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin -- "saamme vaan
purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin
eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"
-- -- Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan
sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin
purjein.
Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä,
huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi
varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella
kulkuväylää.
Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja
selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä,
kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin
aina mastonnenihin asti.
"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan
keittiön ohitse.
Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja
muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen.
Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen
ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein
eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä
vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.
"Rumia ihmisiä!" -- ajatteli Rejer! ... vaan miten nämä venheet
kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli
niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko
Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.
Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella -- he olivat
suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, --
tuli perämies hänen tykönsä:
"Kuules!" sanoi hän. -- "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista.
Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa
tänään!... Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi,
että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan ... niissä on
kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! ... pysy
aisoissasi ja tee työtä -- kernaimmin selin maahan, niin on
luotettavinta... Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" -- Tämän
sanottuaan katosi hän.
He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin
pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät
päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa
kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli
niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.
Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa!
Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän
vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.
"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä
iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt
sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa
maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan
laivasillalle asti:
"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan,
että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan ...
ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan
maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!... Ei kukaan
voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua ... minua vaan
petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!... Häpeällistä!" Hän
löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: -- "Noin halpamaisesti käyttää
hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen
alammaisekseen! Nooh ... minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" -- sanoi
hän nöyrästi; -- "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole
kohteliaampi heille!... Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä
köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei -- ei -- sitä --
hän ... ei ... tee!"...
Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, -- maalupaa,
puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi
mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa
hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla,
kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.
Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä
kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin
vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja
möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden
kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena
opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella,
jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä
uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu.
Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja
maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan
kaupunkia... Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria,
selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon
laskeuttua.
Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja
jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he
lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.
Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja,
ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.
Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan
lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä
oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että
teaatteria.
Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi
ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa
ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina -- se oli jotakin,
jonka hän kerran oli määrännyt osakseen -- vaan täällä -- maalla?...
Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho
tukan ympärillä ja hartioilla -- hän kyllä huomasi hänen olevan
parempia ihmisiä... Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena
kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia
silmäyksiä!...
Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin
hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja
epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti
hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?... Minulle?" -- ja kuulematta
toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan
pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän... Heidän vallassaan oli erota tai
seurata!
He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen
lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle
lyhtyjen viereen luukkuaukolla.
Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei
välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli
kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa
liinallatanssimiseen... Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne
alas pataan!
"Hiljaa!" -- sanoi Rejer; -- hän ei pitänyt tästä vertauksesta; -- ja
nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.
Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! -- ja sitten
vedettiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti
hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja
lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.
Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan
olisi tahtoneet lopettaa.
Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin
että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.
Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät
ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.
Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti
hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! ...
ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka
tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!...
Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa
ja giniä ... ja nyt hän meni!
Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.
Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta
näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän,
että kaikki mahtoi olla paikallaan, -- vaan jotakin ahdistavaa tunsi
hän kaikissa tapauksissa.
Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja
istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen -- näyttämölle ja yleisöön;
kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.
Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja
tuntemattomana keskelle muurahaispesää!... Kun hän ennen oli ajatellut,
minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut
Bataviaa ... purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä
vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen
linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa ... niinkuin
hänen isoisänsä! Miltä _hänestä_ lienee maailma näyttänyt? Hän oli
vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!
... Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! ...
mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, -- ei
kahtakaan taaleria taskussa!...
No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! -- saa katsoa, että voi pistää
kapustansa johonkin ... ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa
itsensä vellillä! -- --
Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui
hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää
ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin...
... Perämies! -- Niin kyllä, se on perämies Lind!
Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt
siellä oli joku, jonka hän tunsi!
Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa
perämieheen... Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa
rintataskusta ja takki oli polvilla... Äkkiä kumartui hän eteenpäin
naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli
neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja
sitten huiskutti hän viuhkallaan... Nyt kuori perämies appelsiinin ja
ojensi sen hänelle... Perämies oli julman kohtelias ... ja puhua
laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä
näyttämöllä tapahtui.
Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä,
kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän
näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.
Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti
toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.
Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon
hylkyjä! -- Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot...
Vaan -- hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla -- hänelläpä
oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!
Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli
veitikkamaisella tuulella ja hyräili!...
"Hyvää iltaa Rejer!"
Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä
tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja,
kunnes ulompaa kuului "_hollaa_" vastaukseksi hänelle! -- Rejer
jumaloitsi perämiestä.
"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, -- "mikä se oli se hispanjalainen
nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"
Perämies näytti vähän ällistyneeltä:
"Vai niin? -- Olitko sinä siellä?... Niinkö hän! -- Noo, hän oli
kaukainen sukulainen minulle..."
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin -- hän on joutunut tänne -- sattumalta -- hän on oikeastaan
jonkunlainen serkku ... hyvin kaukainen..."
"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"
"N -- niin, hiukan ... ainoastaan vähän... Vaan ei ole tarpeen,
että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, -- et kellenkään nokalle
laivalla!..."
"Ymmärräthän!" -- Hän vihelsi vähän.
"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa?
-- se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia
kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta
suitsuu ... ja sielu käännäkse ruumiissa!... Ne ovat puusta, näetkös
kovasta kiiltävästä puusta... Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta
niihin, että ne helähtävät ... helähtävät, poikaseni!" -- hän vihelsi
sävelen. -- "Hm! -- sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! ... ja
hyvä on, ett'et tiedä mitään ... minä tahtoisin kernaasti säästää
sinua ... vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi,
muuten et tietäisi olla varuillasi!"
Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla... "Vaan kuules nyt,
poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna
yläkertaasi... Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää
tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa
tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi... Ota ennen vastaan toria,
niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy...
Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun
toimestasi keittiössä."
"Kas niin, miehet siellä! -- kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" --
huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä
puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.
Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman
perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön
pimeässä heidän soutaessaan laivalle.
Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden
lävitse ... ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut
cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki
hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen ... kuuli
kastagnetit... Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!...
"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan
kupeesen.
* * * * *
He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä
ympärillään aamuisin.
Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa
ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen
kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille;
Rejer alkoi jo tuntea ne.
Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen
vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten
kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen
näky.
Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat
käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä
veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli
lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili
nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään...
Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai
kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja
vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.
Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän
äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui
hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa
takaisin.
Vaan minkälainen hymyily! -- minkälaiset silmät!...
Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään
selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa
rautapultin ympärille... Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi
jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin
tarkastettavana -- tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi
näkemättä -- kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät
varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen
paitansa oli niin valkonen kuin lumi -- jalat niin sirot...
Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja
kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu
huntu tuommoisen hatun rinnalla! -- se asui niin kenosti päässä ... ja
sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona
kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui
alas sarvenoille... Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään
vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät,
jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä
veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin,
ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.
Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät
palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta
toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta,
ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.
He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer
raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois
vääntötukin ympäriltä, -- he olivat lähdössä viemään vuotia ja
silkkitavaroita Civitavechiaan, -- kun he taas silmänräpäykseksi saivat
selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja
puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.
Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer
kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin
pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina
kokkapenkereellä... Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä
pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja
hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä
kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli
kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule
koskaan saavansa nähdä maailmassa.
Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! -- -- ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!
Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen
itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin
Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.
"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden
miesten edellä! ... ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle
ivallisesti ja kopeasti -- "joudu! ... perälle kuuletko!"
Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka -- no niin, hän tyytyi,
vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän
asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva
ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä
matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, -- -- olisi
heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen
Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!... Törkeyttä heiltä!
vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen
lävitse! --
Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa
ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen
Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan
tai tumman viinin kaltainen...
Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä... Juanita... Hän oli ollut
lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen... Ja nyt tänään, kun hän
vitjat kädessä viittasi hänelle ... ylösnostetuin käsivarsin, ja
hymyili samalla!... Kaikkien maailman naisten pitäisi olla
mustasilmäisiä -- siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen
sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!
... Niin, hän nauroi ... vaan Rejer ei nauranut... Oi, ett'ei hän
koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä --
Juanitasta ... Juanita oli hänen nimensä! -- häntä tahtoi hän -- täytyi
hänen vielä kerran nähdä... Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee
matkustamaan Hispanjaan...
Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan
näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä
laivanlaidalle ja katseli ulos.
Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:
"Näki poika ruususen" ... ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen
ruusuaan...