Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!
Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli
sulkunsa.
Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin
venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä
kuuluva huuto:
-- Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?
Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen
päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä
olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta
silliä; -- he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana
meressä!
"Huhuja!... Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?... Venhe,
jota soudettiin ohitse? -- heillä olisi tieto siitä, heillä," -- koetti
hän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.
"Ylös ja alas! alas ja ylös!... Ensin ylös ja sitten alas!" --
kuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.
"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? -- kuudestoista
maaliskuuta!... Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta,
niin saisivat hakata hänet palasiksi!..."
"Kirottu päivä... Sata taaleria mennyttä!... Kellonvitjat -- nekin
poissa -- hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa --
ylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!... Kauniita juttuja! -- tanssinut ja
ollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa ... ehkäpä
nainen itsekin on ollut siellä!...
"Huhuja! -- antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!..."
Hän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa,
jossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona
rannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt
johtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä
synnyttänyt.
Seuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä
lankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka
soudettavana.
Rejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä
lokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen
katseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat
heitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin,
jotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin
pikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka
vetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä
siellä ja täällä puolimädännyt valas.
Oli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin
jäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli
liikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä
mielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan
seinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä
ja ammentaa rikkautta ... harjoittaa kalastusta suuressa määrässä,
lunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja
torppineen!...
Sillit vetäytyneet mereen! -- Juuri kuin hän oli tullut niiden
saantiin? -- mahdotonta!...
Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista
kieltä: -- että se oli mahdollista... Hänellä oli jonkunlainen
onnettomuudenaavistus, ahdistus... Hän tunsi povessaan, ett'ei väki
venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! -- Jos venheet tulisivat
nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! -- yhtä
hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään
uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!
-- -- -- Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti;
ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja
keskellä venhettä...
Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista --
lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää -- pettyneet toiveet!
Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! -- Ei sonkaa, ei
valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja
kuollutta! -- ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan
eroittama parvi isosta joukosta merellä!
Sillit olivat poissa? -- ehkä pohjoisessa...
Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään.
Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se
likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille... Hänen verensä
kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella
tarkkuudella sitä lukea.
"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" -- oli
kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.
"Nähdä minua? -- kyliäkin aikanaan!" -- puhki hän ja
vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja
välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; --
hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!... Hän luki sen
uudestaan ja taas uudestaan: -- "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä
hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän
tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee
hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia -- sekä hän että
minäkin: -- ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in... Minun mielestäni
pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia,
Rejer! -- Hän on pelastanut talon!..."
Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad'in kanssa! ... sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" --
riehui hän -- "joka koko ajan on nylkenyt seutua.... Niin kauan ja
täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että
on voinut ostaa sisareni -- -- -- ja sitten minut kaupanpäälliseksi."
Hän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni
hänen toiveistaan oli törmännyt karille!
Hän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, -- nyt
täytyy hänen kotiin!... Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta ... hän
olisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!...
Luonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.
Aamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli
kotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat
uudestaan levolle... Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että
näytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja
häärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja
joka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän
tunsi sen unissaan...
Yht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli
kohmuraiset käsivarret, leviävän edessään... Hän tunsi Hammernäs'in
hongan -- se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli
ikivanhoja mahtavia lehtiänsä...
Mitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä
raskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja
kumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja
raskaalla katseella häneen ja sanoi:
-- "Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer!
meidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!"
"Minun taipua? -- en, ennen tahdon murtua!" -- hän karkasi ylös.
Ja näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun,
jossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! -- ennenkuin
voisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi
koettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän,
saisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan -- Rejer J.
Juhl --
Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden
hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen,
lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa
Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut
siihen vakuutukseen yöllä ... mutisi jotakin isänsä pesästä ja
sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja
koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!
Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten -- kun he
alkoivat tajuta -- pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan
sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista...
"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? ... semmoisella häpeällä
kaikkein ihmisten ilmoihin."
Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt
kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta
huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.
Siinä ei auttanut mikään! -- Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat
lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; -- vaan kotiin joutaminen oli
heistä raskasta!
-- -- "Kuules, Anders! -- Sinä vastaat Laukista! -- ett'eivät saa
vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!... Sano vaan terveisiä
äidille sekä että minä olen sen sanonut!"
Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille,
kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.
Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta
Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa
sen ainoastaan rouva Juhl'ille.
* * * * *
Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä
pöydällä ... taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa -- ja
menettäneet! --
Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: -- tyhjä vene, tyhjä huone,
epätoivoa synnyttävä puute aitassa... Sairautta ja kurjuutta.
Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja
karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan
huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä
iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä
autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, --
ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.
Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet,
parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan
synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut
näihin ahtaisin seutuihin -- kaikki menisi entiselleen, kuolisi
ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja
liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken
yli!
Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä
-- jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin -- tässä oli
kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja
nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!...
Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin -- mökkiläiselle ja talolaiselle oli
meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! --
kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!
Oli pelattu ja menetetty!
* * * * *
"Rejer Juhl! hoi -- hoi hoi -- hoi!..."
Oltiin Skudesnäs'in satamassa; -- hänen ystävänsä alaperämies seisoi
"Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi
maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin
näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.
"Mitä sinä täällä teet?" -- kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet
lähemmäksi. -- "Hopeahelaisena? -- Sinullahan oli hyvä kalansaalis....
Kuules, poikaseni! -- Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on
tuuli vienyt! -- Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"
Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä,
soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.
"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" -- sanoi hän Rejer'in
tultua laivalle -- "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"
Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin
hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä
alaperämiehen kanssa.
"Talonpoikaistavat ... talonpoikaislaivuri ... talonpoikaislaiva! ...
vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. -- "Koiranelämää tämä
kalastaminen...
"No niin Rejer Juhl! ... eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut
hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla... Eteenpäin,
eteenpäin, vaikka missä olisi! ... vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin
olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! -- ja silloin
on loppu hauskuudesta. -- Hän -- sillinperkkaajatar -- musta Stiina,
kertoi kaikkityyni samana iltana minulle ... hänellä riippui veitsensä
sinun kauniissa vitjoissasi... Vaan olitko silloin aivan laapihullu? --
mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! -- hyökkää
suinpäin ja kosii! -- -- No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan
onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden
huusinkin sinua."
Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.
Perämies silmäili häntä!
"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden
houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: -- rakastua
uuteen... Kuinka vanha olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi
minun samoin!"
"Ei -- eh" -- nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo
maalle samana yönä! Ei -- eh ... mutta" -- hän mietti totisena,
uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin
hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava
olento!"
"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille
sillä... Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"
Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin
seteli:
"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"
"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria
enemmän kuin minulla, -- sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa
tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa...
Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa,
kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana... Kallis kaupunki, joka
perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä,
ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! -- -- Vai niin, sinulla on
kymmenen taaleria, Juhl! -- Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä
Skudesnäs'in satamassa... Täällä ei ole niin mitään!"
"En ... minä ... minä," -- alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä
rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa ... minä menen Bergen'iin,
tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! -- Minä tahdon pois kotoa" --
lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, -- "tila
Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"
"Vai -- niin?... Vai -- niin!" -- tuumaili perämies hieman ällistyneenä
ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. -- "Vai on se käynyt
sillä tavalla... Niin" -- lisäsi hän ja karkasi seisalleen -- "minä
olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili
sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! ... ja tuo pilviin pyrkivä
nenä! -- sinä karkaat tietysti kotoa... Hm!" -- hän koetti viheltää ja
polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden
tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan -- "karkaat --
luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta...
No niin, mitä aiot sitten tehdä?"
"Päästä vaan matkalle!"
"Myömään ryyniä ja rusinoita?"
Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä
vasten?" -- Perämies nyökäytti päätään, -- "ennen sitten riippua
raakapuussa, poikaseni! -- se on jotakin ihan toista... Mitä?"... Hän
pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa,
kaunista vartaloansa... "Merelle -- me -- merelle! luonnollisesti
poikaseni!..."
Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, -- puhumattakaan siitä,
että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen
vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään
sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin
kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä
kieltoa.
"Merisairaus?" -- tiedusteli merimies.
"En ole koskaan tuntenut sitä."
"Vai niin! -- se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."
"Ei haittaa hituistakaan!"
-- -- "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi ... parilla ensi
matkalla -- pitää sitä kotelossa!"
"Oo, se käy kyllä päinsä!"
"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, -- ei kukaan tahdo
mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi... Kuuleppas!" kysäsi hän
äkkiä -- "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä ...
ryynipuuroa ... kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi
Bergen'issä?"
Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.
"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! -- 'Alert'illa' tarvitsemme me
uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja
keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit... Kymmenen
taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi... Sillä
tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä
hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!..."
Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut
ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui
enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.
Hän katsahti äkkiä perämieheen:
"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä -- merelle
minun pitää!"