Rakkaus ja sillit.
Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut
iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.
Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.
Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin --
voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan
vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.
Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta -- jos se kulki
itä- tai länsipuolitse saaria -- niin että voisivat olla ensimmäisinä
oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet
ja lahdet.
Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien
lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia
ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita
prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat
pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.
Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä
paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!
Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen
suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle -- -- Tuopa oli kummallista...
Siihen lienee joku syy ... merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta
ja kaikella tavalla!... Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan
suuntaan.
Siellä täytyi sillien olla!
Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei
koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän
kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä -- pitkin koko ulapan
laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä
käynnissä.
Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät -- linnut yläpuolella
ja valaat jäljessä -- lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti
kutemaan.
Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki
valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli
höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja
ahdistamassa silliä maata vasten.
Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista
-- sillin hengitystä! -- -- ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa
parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.
Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! -- koko ilma syvälle
tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen
kaltaiseksi, -- rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi
ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi
niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin
raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!
Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa
suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat
ottaneet niitä altaan merestä... Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi
keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se
olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä -- vaan kaikki
syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien,
juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat,
niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden
pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan
voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin
iskuilta!
Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri
keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä
kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä
venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin
luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla,
hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka
pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän
allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan:
-- valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.
Sillien matka piti yhä maata kohti -- lintukuurot päällään ja kaikki
meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri;
-- useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon
väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin
laudus- ja kohoriviltä...
Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja
linnut, -- niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!
Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, --
luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.
Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin
että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! -- ja niiden yli kävi
perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle...
Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena
päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.
Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään
niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat
vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa
kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike
ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen
salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä
pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot
kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet
kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat
köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin
pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita
lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja
revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja
synnytti vihaa ja tappeluja.
Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla
silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden
keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri
tyhjennettiin lastiruomaan.
-- -- Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit
Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään -- uivat hopeassa --
viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!
"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan
postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! -- Ja Rejer
lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta
sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen.
He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät
saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja
keksijöinä... Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! --
Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset
aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut
tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän
nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.
Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä
iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi
perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren
nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi ... ja sitten
ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle
nuottakunnalle oman talonsa! -- Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan
takin povitaskussa... Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma
hallussaan?... Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta
elämästä täällä?... Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä
esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten -- eihän sitä
ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon!
Täällä oli hänen oikea toimialansa, -- hänen silmänsä oikeen
säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.
Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa... Oih kuitenkin! --
hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa
suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät
päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä
ravinnokseen! -- ikävää, yksinäistä ja kuollutta! -- kaiken sen jälkeen
kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista
ja tanssista.
Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia
mustia silmiä esiin tummista kasvoista -- niissä oli tulta ja
sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!...
Hohoo -- jaa'ah! -- oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!
Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa
tähden! Hän istui, -- huolimatta kaikista niistä rahoista, joita
hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, --
synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen
täytyi luopua tytöstä. -- Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa,
jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!
Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt
suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu,
sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin.
Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat
silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne
suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät
ja toisella täyteen sullotut.
Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut
kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla
käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä
väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen
ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli
tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas
päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä
kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat
seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään
parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi
huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa,
ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!
Reijer liikkui levottoman nopeasti... Hänen katseensa tähysi
innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa...
Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä.
Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko
naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten
kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää
muutamia tynnöriä lastista!
Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja
vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.
Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin
kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa
hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni -- ikäänkuin
olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta... Hän oli milloin
sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa... Eihän tuosta kuitenkaan
voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!
Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä... Miten nopeasti hän
perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut
ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti
iloisuutta vireillä! -- Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön
ja tuli takaisi tuoden uuden... Se ei ollut mitään hänelle! -- Hän
kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen... Hän oli
todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään ...
toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle
missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!...
Silli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään,
jossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa,
huolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.
Kohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja
oli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan,
kun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka
näytti lähtevän sikarista, alkoi:
"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!...
Tietäähän sen, että on kiire -- että tanssihetki lyö!... Jos koko
päivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko
venheen yksinäsi!"
"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, -- niin isoja kuin
kauppapalvelijat! -- vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!"
Rejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän
kuulla: -- "Mikä oinas siellä määkii?" jotka sanat umpimähkään
heitettiin hänelle pimeään.
"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana," jatkoi kauppapalvelija
suututtamistaan -- "hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja
odottavan."
"Perämies," -- hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten -- "hän voipi
käydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden
meripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!"
"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!" --
arveli kauppapalvelija.
"Niinpä kyllä, -- -- kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua,
niin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!"
"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen ... tuo
mustalainen! -- tuo tataari -- hevostohtori! ... hän, joka sekä nylkee
hevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että
alaperämies saatte olla varuillanne!"
Kumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän
äkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset
puhujalle vasten kasvoja.
"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!" huusi hän
vimmoissaan.
"Tästä saat palkkasi!" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan
hän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri
tarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä,
kiukusta huudahti: -- "Koeta, jos uskallat!" -- ja raivoisalla
liikkeellä hätisti hän puukkoaan.
Ahdistaja seisattui epäröivänä.
"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!" -- karjasi Rejer ja tunkeutui
yhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.
Kauppapalvelija katsoi häntä silmiin. "Kas vaan -- Rejer Juhl?
Konkurssintekijä!... Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa,
etkä sekaantuisi tähän!"
Heidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän
tappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: "Niin, niin,
seitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi
pesässä, -- kangastavaroista!... Luulenpa olevan noista samoista
vaatteista, joissa sinä nyt seisot!..." Hän nauroi ivallisesti, ja
Rejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen
oikein nähdä konkurssintekijän.
Hän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi
koko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä
olisi auttanut mikään...
Hän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä,
saisiko hän maksaa ... nyt heti! -- juuri tällä paikalla!
"Kiitoksia tarjoojalle, -- meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä
vaan saamme rahoja!" -- vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan
saavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.
Rejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä
lyhdyn valossa ... kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää
todistajaksi ... hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja
vetäytyi syrjään.
Rejerin silmissä mustui maailma; -- hän antoi pois viimeisen
sadantaalerin setelinsä! -- mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli
ollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen
kummastuneena huutavan:
"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!"
"Konkurssintekijä! ... konkurssintekijä!" matki Rejer pilkallisesti
itsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin -- "Konkurssintekijä!"...
Hän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli,
takaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään
lyhdyn valoon; -- eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan
useampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!... Ja
joll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille,
että hän pian pääsee siksi! -- hän keikisti niskaansa kuin jalopeura...
Huuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen
panos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö
lopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät
kulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone
oli siellä.
Rejer seurasi nopeasti muita... Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä;
sillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön
kanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä... Häntä luulivat
kaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu
ansaitsemaan leipänsä! -- -- Ei ketään puollustajaa... Olipa yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin
yht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan
näkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta... Miten
erinomaisen kaunis hän oli! "Stii ... Stiina!" -- lausui hän -- "Kas
tuossa ... tuossa! -- ota vitjat!.... Niin, niin -- -- kuuletkos -- ota
nyt vaan! -- Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan
sitten viimeisenkin -- keskellä sillinpyyntiä ... vaan sitä, ett'en
saanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä
täällä kalastusasemalla?... Saat uskoa minun olleen peloissani sinun
poissaolostasi! -- Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu ... ei kukaan muu
nainen! -- sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei
niin pitkää matkaa, vartalostasi!... Ja niin keveästi kuin sinä käyt --
ihan niin kuin tanssisit!...
"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli
minun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen -- sitä minä olen,
näetkös! -- voi saada kenet tahtoo koko seudulla... Vaan jos olen
lähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti,
niin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko
seutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua
Mustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! -- Tehkööt vaan niin ... se ei
merkitse mitään! -- ei hituistakaan! -- jos vaan tahdot seurata minua
Hammernäs'iin!... Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta
kaikesta ... ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!"
Naisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; -- koko
hänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!
"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen
antanut teille aihetta tähän! -- en teille, kauppapalvelijalle enkä
alaperämiehelle! -- kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän
istuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta
hän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!... Hän joutui
kuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on
palvellut aikansa syksyllä."
"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin --
"tämän tarjouksen tekemisestä ... ja myös kauniista hopeavitjoista ...
jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, -- sillä hän tarttuu heti
suututtuaan puukkoon... Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei
meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä ... ei!" -- ja hän
pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.
Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä
hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti
hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja
silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi
hienoksi kuin rihma hänen silmissään.
"Vai niin! -- niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi
houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä
mennä hänen asemansa -- hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden
pohjattoman kuilun.
Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä
siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän
itsensä läpimärjäksi!