Juhl'in veneen Kolumbusmatka.
Niin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun
he pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, -- kamalan
näköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille
saakka! -- varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.
Ei kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen
hyvyyttä, -- sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja
tarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt,
vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon
veneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä,
istui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla
auttoi airollaan kivelle tarttumasta.
Vanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja
hataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje
kohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.
Suuri, viisisoutuinen kirkkovene -- ja koko rivi uteliaasti todistavia
talonpoikia teljojen yläpuolella -- herätti suurta huomiota, varsinkin
kun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää
kalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista
vastaan, joka "jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille," ja
joka "kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!"
Mitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä;
airotkin otettiin purjeiden avuksi -- kaikilla oli nyt kiirettä!...
Vettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja
he huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä ... kuinka monen
peninkulman päässä silli uiskenteli ... yksityisistä silliparvista,
joita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan
pyynti vielä ollut alkanutkaan ... missä taidettiin nyt odottaa
sillintuloa?... Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag,
Ferkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa
kaikilla murteilla -- suurista, pitkän matkan päästä tulleista
verkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.
Rejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain
lumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet
paloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita
-- kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan,
rääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat,
kaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä
riveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät
siipiään ja katselivat ulos merelle -- hekin odottaen sillin enteitä!
Tiira valitti ja huusi istuen luodolla, -- muutamat joutsenet ja kuikat
pyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle.
Kalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa -- joka
osoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä
täällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa
on. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle
päin!
Mitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin
tuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.
Hälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat,
-- jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan
hankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot
katkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi
kaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin
hyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan
paikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.
Aa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt
että "Juhl'in poika" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!
Rejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään -- hänkin ajatteli melkein
samoin, -- vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä,
niin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.
Satama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä
veneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät
vedettyinä rannalle.
Kahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi
Rejer oivan paikan, paraimman koko satamassa ... ihmeellistä, että se
oli tyhjä!
He ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat
Rejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.
"Jumala siunatkoon kokousta!... Ruma ilma tänään!"
Ulkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi
hartioilla, ja nauroi.
Rejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He
vetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he
saivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi
hämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! -- ulos
sillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin
taikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin,
kirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi.
Kahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö
aitan ovella nauroi ääneen.
Tällä kertaa huomasi hänet Rejer.
Tätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän
neuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut
muuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.
Kalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.
Aa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka
oli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan
turha... Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.
Hän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois ...
ja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja.
Nojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten
sitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia
mustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta
kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina
osoittamaan kaunopuheliaisuutta.
"Onko teillä voita myötävänä, häh? -- tahi vanhaa juustoa tuolla verkon
alla?... Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä
kenenkään muun?... Sinä, -- sinä pitkänokkainen vuonolainen? -- Jos te
kerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren
taakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette
rantaan! -- Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä
ollenkaan tarvitse tervehtiä!... Souda! niin, souda sinä vaan!"
Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin
voimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät
raskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.
Syynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että
hoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin
ihmeellisen näköinen -- hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat
Aa-vuonon talonpoikaistytöt.
He pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.
* * * * *
Ja nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen
veneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka
olivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, -- kaikki
loiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla,
rauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin
kulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.
Joka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä
ihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: -- lyijynharmaa meri, pilvinen,
harmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!... Yksinäisiä
vesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin,
ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti
taivaanrannan, tähystelläkseen silliä.
Siitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa
rantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko
joukon päitä laiturilla sen edustalla.
Täällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä
ja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin
permannolla.
Kaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo
oven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä
väkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen
paikka.
Eipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui
hänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus
tästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta
täällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin
iskuja, sysättiin ja töytättiin... Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi
potkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli
tukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet
kauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi
kynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: "No, no ... no, no,
jättäkää hänet rauhaan! -- Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan
on!... Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?"
Viimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä
käytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli
se juuri poikanulikkana, -- hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen
vuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista
venekuntaa.
Hän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi
hän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin
mahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka
seisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.
Rantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.
Polskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut
kilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja
savusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan
ilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta...
Viinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista
sillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla
poljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan,
tiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua
ja rähinää kaikui kaikkien korvissa.
Muutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja
pelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä.
Aina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja
pyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.
Rejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun
hänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse,
jotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli
vielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla
tunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin
koukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja
järkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.
Tämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne
silmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta
hänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:
"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?"
Silloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut
liikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: "Jan Juhl'in
poika Aa-vuonosta ... perin pohjin köyhtynyt..."
Rejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma
siitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle
siitä kuiskasi... Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.
Hän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen,
jonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti
kädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen
peninkulman päästä Hammernäs'istä.
Tuota "perinpohjin köyhtynyt" ei hän mitenkään voinut unhottaa...
Uhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että
Juhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin
taistelu loppuun taisteltava! -- mutta täällä oli kuitenkin niin
tukehduttavaa ... niin ahdistavaa!
Hän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike
väkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin,
jossa tanssijat pyörivät.
Pitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin
puetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella...
Hiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, -- hän tunsi heti
sillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta
koukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän
koko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen
katsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti
lähemmäksi...
Ei ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle
tehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet
muassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle
selkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.
Rejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu,
viehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti.
Kotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!
Otsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla
teki kasvot melkein vastenmielisiksi ... kyynäspäät ja olkapäät olivat
teräviä... Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein
koverrettuna ... koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän
sellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin
että hänen vaan täytyi katsella häntä.
Hän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi
kerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin...
Täällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä
osasi! ... ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt
tanssi! -- Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!...
Liivi oli kohonnut kaulukseen saakka ... hän oli kapea kuin ankerias ja
melkeinpä ilman lanteita.
Hänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta
katseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen
poskensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle
päätään.
Rejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset,
jotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!
Kun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle
ennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä
piippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja
rinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä
aivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli
heidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.
Perämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta
se katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista
mieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen
ja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö
kuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista
hänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he
pyörähtelivät ohitse.
Äkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin.
Hänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös,
kauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa... Oli hälinää, melua,
jalkojen töminää ja väentungosta!... Kauppapalvelijalla näkyi olevan
auttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea
tätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa
perämiestä!
Silloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän
perämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän
heidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu
herkesi.
Naurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä
ihmettelyn esineenä, -- jonkunlaisena voitto-sankarina.
Hän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan
taakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin,
samalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan;
hänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään
Rejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän
pyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän
kaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!
Tuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä
melusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.
Hän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, --
kotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa
makuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: -- hän oli liiaksi
liikutettuna voidaksensa nukkua.
* * * * *
Vetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka
siellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin
ajan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa
enemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin.
Hän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin
vinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö
tarkasteli varmaankin häntä!... Tyttö ei luultavasti koskaan ollut
ajatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!...
Mutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä
aa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!...
Ei yhtään silliä vielä näkyvissä, -- ei mitään tekemistä!
Ja niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja
vanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja
puhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi
tarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja
osti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä
pistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän
sattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut
kujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.
Kaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin
puettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden,
seisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön
kokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän
sillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin
päällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla
tynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!
Ilma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi
taivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä
ja tuuli puhalsi idästä.
Tämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!
Saarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin
joukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla,
puodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri... Vasta
tällä ilmalla saataisiin silliä!
Tuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille ... ei
satanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi
tullut!
Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle,
jossa hänenkin veneensä oli... He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan
saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia
suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten
jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.
"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, -- "illalla vietetään
sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui
kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen,
mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain
oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.
"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin
taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? ... vetovitjoiksi?"
-- alkoi hän pilaillen. -- "Oi, anna minun kosketella niitä!"
Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua
sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut
haavan kaloja peratessaan.
"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän -- "voipi hän käydä naisväen
koristuksissa, -- minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan
pätkässä!" -- Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun
Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:
"Oletko nähnyt perämiestä?"
"En."
"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit
häntä -- reippaammin kuin sinusta luulinkaan."
"No niin, Aa-vuonossa!"
"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in
läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?"
-- Hän nauroi ilveillen: -- "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt
juoksevat tänään Matrosvigen'iin. -- Niin, mutta minäpä en!"
Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi ... "mutta niinpä onkin hän paras tanssija
koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko
maailmasta!"
Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana
"Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.
Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: -- "Jos sinä menet ja käsket
häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä
autoithan sinä häntä!... Oli monta hänen ympärillään; minä en edes
voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden,
että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla
käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: -- "sillä
vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon
kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua
häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan
tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa
senkin hänelle... Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en
tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"
Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; -- hän
oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin
melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö
niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä
suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi
senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi
käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:
"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? -- mitä on hän
tehnyt sinulle?"
"Tehnyt minulle? -- Hän?" -- Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt
ruuti. -- "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä,
jalkojensa alle niinkuin silliä! -- Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi
Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, -- tuo
sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! -- että minä olen
kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin
saakka!... Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää
itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä
raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa,
josta hän ei pidä!"
Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja
vilkkautta!...
Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin
ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja
suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli
tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan
keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä
sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:
"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet
opetamme!"
Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut
sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin
innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.
... "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin!
-- kutsunut minua ... sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä
hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni
on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"...
"Stiina! -- Musta Stiina!" -- huusi ja viittaili pari hänen
naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä...
"Musta Stiina! Hoi!"
"Kyllä, kyllä, -- nyt tulen!" -- huusi hän kimeästi, pitäen kätensä
suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes
jäähyväisiä.
Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen!
-- pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.
Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!
Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen
oli, -- -- että hän oli Rejer Jansen Juhl ... ja tyttö! -- hän tarttui
äkisti kellonvitjoihinsa... Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi
helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"
"Tanssiin en mene!" -- kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan
saarella kauniina iltapäivänä.
Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he
tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin
laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka
pitävät käräjiä.
Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan
veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? -- -- Sillinperkaaja seisoi
viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla;
näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta...
Aivan oikein! -- kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä
kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä
piti puoliaan ... aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime
silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin
korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja
reippaalta! -- Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli
jotain niin luontevata, somaa ja notkeata... Rejer neuvotteli
itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, -- kunnes jo kauan oli
ollut pimeä...
Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma
niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa... Astuskellessaan siellä
edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan,
likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan
tähden!... Olikohan perämies siellä?... Tanssikohan hän hänen
kanssaan?...
Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle -- juuri
kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja
toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä
seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien
ympärillä.
Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein
hupaista nähdä, -- hypittiin niin että lattia tömisi!...
Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä
vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan
nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.
Hohoi! -- sinäkö siellä! huusi hän viitaten.
Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen
luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat
hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä
perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös
pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! --
hoi -- hoi; kuules!"... Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä
vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan
sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen
huudahti hän:
-- "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"
"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä
tanssiin...
Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää
lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa,
että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle
alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti
niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan
ympäri sidottuna ja katsellen heitä...
Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin
ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin
piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia
lehtisiä.
Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen
sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia,
meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän
aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi
tytölle tätä juomaa kupposesta.
"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut
ajatelleeksikaan.
Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko
varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä.
Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä,
kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja -- ja nyt
juuri ojensi hän peilikamman.
Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.
Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan
ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.
Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen ... hän ajatteli
tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan -- kun
äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:
"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" -- Hän maksoi sen pienillä
hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi
ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään
rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:
"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!... Niin, minä olin viimein
saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin
miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, --
"siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"
Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä
tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse
oli vähällä saada sitä.
Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies
Rejer'ille päätään: -- "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi
merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme
täällä iltasin!" -- lähti hän tanssiin.
Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena
arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö
pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes
keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että
kaikki olisi lopussa!
Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut
jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli
Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut,
nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli
nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä,
leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset
hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli
salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni
navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä
sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen
kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut
heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli
liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä
sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja
taistella taistelunsa!
Ja nyt, -- nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden...
Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia
mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin
salamoivat...
Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa;
hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä
luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen
elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli
kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan --
saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta
herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.
Ja aikaa oli täällä kylliksi -- silli viipyi. Kun nyt ilma oli
muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet
olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja
merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle.
Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi
sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä,
jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä,
punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen,
kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat
sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti
tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai
osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet
aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan... Syynä siihen,
että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat
tietysti manetti-elävät!... Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja
eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!... Eipä edes keittosilliäkään saatu,
jota jokainen oli toivonut!...
Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli
ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi
rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi
palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa ... vähentää ruokamäärät ...
ja odottaa!...
Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella,
juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!
Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut,
puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän
järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja
pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.
... Vielä viikko, -- ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!
Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, -- ja
kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!
Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka
kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä
aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja
nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen ... vaan
soutaakseen -- ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli
uhrattu varustaakseen venettä kuntoon ... ja istuttiin, kenties tuskin
pivollinenkaan jauhoja talossa -- odotettiin ja toivottiin runsasta
kalansaalista!
Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla
silmäili heitä; -- useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin
vuoronsa tulla!
Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla;
mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta
laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä
hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa
vallattomuutta -- ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.
Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten
olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt
parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in
torpparit tottuneet tyytymään vähään.
Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli
pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin,
tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, -- ja se, sanoi Rejer,
oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! ... heidän piti
vaan istua teljoilla ja odottaa!
Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka
varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella
Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati
viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, -- niin
että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli
tottunut, saadakseen hänet taipumaan.
Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: -- että hän
oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä
vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan
kylässä... Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt
kalastaa! ... mutta -- kun nuoriso pääsee valtaan, niin...
Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja
lapsiaan.
Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja
tuijotti maneteihin ja mietiskeli... Näyttipä melkein, kuin hänen
isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien
rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä
onnettomuuteen! -- Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika
palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja
häväistykseksi koko kylälle... Hammernäs kadotettuna! -- Hän kuuli
oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan;
eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki
Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!...
Tämmöinen olisi siis loppu! -- Hänen rintansa kuohahti uhasta -- "Ei,
ennemmin...!" -- hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että
Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse
tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi
käydä ... muut saisivat kaikki kukin osuutensa!
Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se
oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä
kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan
ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin
vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen,
muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei
ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, --
pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä
uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas
ajatelleeksi kauraleipää ja voita.
Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri
saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja
haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui
tuuma pyytää lokkia ... voisihan ilmassa olla koko lihavarasto ... hän
tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle
mitään sellaista saastutettua -- mieluummin nääntyivät he nälkään!...
Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi.
Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan
mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle...
Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin,
vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä
ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.
Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen
perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.
Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli
selässä lankasilmukan kaltainen merkki -- ne olivat oikeata lajia! --
Tämä vahvisti huhun todeksi... Silli oli tullut!...
Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!
Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka
pohjaisessa lähtisi liikkeelle ... että kalastuspaikka täällä huomenna
tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!
Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.