"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli
joku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut
useimpien sillivuorien yli, ne kohosivat -- koko ja puolen penikulman
pituisina -- toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!...
"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja
samalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.
"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, -- koko taivas näytti
punaiselta kuin tulenliekki!"
Nämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella
kyliin.
Renkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla,
oli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua
saapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena
mateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen
metsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja
jännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä
oli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja
kun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo
päästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa
ojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa
postikonttoriin hakemaan rouvalle postia.
Vähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene
sysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.
Vaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä,
josta heidän onnensa riippui...
Tämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!
Jos jotain tilusta taidettiin pitää mallina -- ikivanhasta huonosta
hoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin
vanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä
vuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen
säädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut
paikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka
tunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.
"Ilmaa ja valoa navettoihin! ... puhdastako? -- Lopuksi varmaankin
pitää vielä pestä siatkin!" morisi Jan Juhl.
Kunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä,
oli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan
päätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet
työmiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa
heitä pidettäisiinkin; sillä -- "jos niin olisi, niin johan talo olisi
iso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!"
Ja syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään
vaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen
tahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti
vanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in
kauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös
silloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.
Näinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon
harmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei
tahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen
maksetuksi.
Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta
huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!
Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki
oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja
puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, -- tämän
kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti
siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa.
Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä
huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta... Yksi
heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies
Haarstad.
Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi
pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.
Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan,
siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä
hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut
uskaltanut muille näyttää.
... Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs,
hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä
itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että
talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä
ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana
ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin,
niin kaikkialla häntä suosittiin.
Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä ... ei
löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!... Honka ja
rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat -- jokainen
yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan,
että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, --
kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!...
Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten
kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen
ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan
jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman
mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille --
isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.
Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa
naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän
jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi.
Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä
kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut
hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa
perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen
sukunsakin yhtä harras vastustaja.
Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä,
jota hän ei tahtonut -- tietä, jota hän itse vihasi!... Näytti siltä
kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan
että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!...
Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka;
mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä
ikäänkuin vajonnut vuonoon! -- "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota --
pois kaikesta tästä häpeästä..."
Luoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa,
rappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi
raskaasti ikkunaruutuja vasten, -- ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja
vinkumaan...
Poika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin
vaipui uneen ... ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä
monivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja
hopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se
uiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin
viimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä
kalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu...
Rejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa
niin omituisen näköiset; -- niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa
huuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot
muistuttivat veneen kokasta.
Hän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli
joukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa
suutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli
joulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.
"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista --
näistä?"
Kohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen
äitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja
silliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja
hinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti
erilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat
katon alla.
Palvelijan mentyä pois, huudahti hän: "Jauhoja ja leipää on sinulla
ainakin kylläksi ... ja perunoita ... ja näkkileipää ... ja suolaista
lihaa ... mutta ryyniä ja silavaa -- miten häpeällisesti ovat he
syöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!"
"Voit olla oikeassa, poikaseni!" -- hän lakkasi mättämästä jauhoja.
Sitten tutki Rejer lihatiinua.
"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! -- Ovathan he aivan syöneet
sinut köyhäksi ... jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!"
Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan
ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; -- nyt nousi hän äkkiä ylös ja
istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.
"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!... Minä olen aina nähnyt
tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi
niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.
"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään
Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon
haltuunsa; -- jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että
paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön
suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa
väkemme matkalle... Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan
osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt
hyödykseni."
Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat
jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän
tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi
kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan.
Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja
hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että
niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.
Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän
uudestaan, -- hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta,
jota tuuli jyskytteli.
"Poikaseni! Sinä olet nuori ... niin nuori!"
"Minäkö! -- minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka
soutaa vahvemmin kuin minä! -- ainakin tässä talossa... Sinä tarkoitat
ehkä renkivoutia Anders'ia?"
"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"
"-- Mutta sitkeä, äiti! -- sitkeä kuin koivunvitsa!"
"Rejer, Rejer ... isäsi katselee tänne alas! -- Mitä luulet, että hän
nyt sanoisi!"
"-- Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa
veneiden lahoa venehuoneessa!"
"... Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa
lähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!... Sinä et, Rejer, itse
tiedä mitä sanot! Sinä, -- nuori, kokematon vuononpoika, -- merelle
keskellä talvea ... tällaisessa ilmassa! --"
Ja tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään,
niinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.
"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!"
"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!"...
"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!"
"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi
Aa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!"
"Minäkö kumartuisin? -- En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen
palaseen!" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, -- "ja sitten
voitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta."
Rouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat
hänelle ennestään tutut, -- hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen
silmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen
nuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi,
-- ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa
tahtoaan.
Tuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen
kerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, -- ja
Hammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan,
niin että ne ryskivät tuulessa.