I.

Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas.

Ympäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli

sen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset

kahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin

pitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli

päältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin

loistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja

päälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.

Luultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta

kalan saalista.

Ihmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan

lähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he

paraiten taisivat katsella yli vuonon, -- huippumyssyt päässä,

paitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan

työstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan

sillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien

tähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja

arveltiin...

Kun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus

kiihtyä ... jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen

vuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut,

nostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja

uskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset

roponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan,

hankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja

tilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset

rahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan

maksamiseen, -- ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella

ottaa velaksi maakauppiaalta.

Toiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja

useampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista

odotettiin.

Eihän suinkaan "helminauhat" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää

ajelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin

silmät; se ennusti sillin saalista.

"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha

koira haukkuu, täytyy pitää silmät auki..."

Yhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja

kiihoittanut.

Mitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja

lopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien

läpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut "tulimerkiksi

taivaalla" -- "kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään."

Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui

joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja

kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan

lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen

"narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus

Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka

tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.

Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan

tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi

onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän

sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan

penkillä Hammernäs'in hongan alla.

Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä,

muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta

etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.

Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla

varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla

koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa,

jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja

järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin.

Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen

vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.

Tunturin purossa uiskenteli rautu -- vanha ja suuripäinen, -- pää suuri

kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen -- silla nuoriso ei täällä

koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta!

Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja

liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä

ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan -- luonnollinen seuraus

satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta!

Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli

töppösarvinen, -- mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat

sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta

puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt

toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä

kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille

naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti

toisilleen manauksia taikaa vastaan.

Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua

jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden

ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet

kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa -- niinkuin Abrahamin aikoina!

-- -- Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta

lajia, -- korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina

syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne

näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia

pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka

suurena aarteena riippuivat aitoissa.

Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä

jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja

heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten

päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti

lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.

Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut

pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin

lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean

kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan

mereen, -- kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät

ajattelemaankaan.

Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee

välttämättömästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan

Rejersen Juhl Hammernäs'issä -- niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä

hänen edellään -- siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan

majoille.

Pitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin

suusta:

"Toden totta me kadotimme paljon, -- isä Juhl, niin!"

Jan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli

saavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista

vuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa

useampia taloja -- melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on

miten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä

kasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita,

kauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin

tummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.

Sitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se

vihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, -- tahi

niinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat

asuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja

jäykkämielisyydestään.

Isä Juhl, niin, -- -- siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa,

yksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan

vajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli

näkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet,

vasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana,

viheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot

koivunrungot latvojaan tuulessa.

Mutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä,

koukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla,

koukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä.

Rakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi

hedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä

viinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä

vanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja

nokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.

Mäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia

oksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki...

Siellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen

veneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle

taipaleelle ja sieltä taas takaisin.

Ja kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai

aina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa

tapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!

Rakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa.

Ja asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt

tapahtuisi.

Hautajaiset vietettiin hyvin komeasti, -- ylt'ympäri vuonoa levisi aina

huhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin

hiljaista ... ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei

Hammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen

Juhl...

Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut

lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas

vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja

lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että

ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja

koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat

olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa.

Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä

ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti

näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja

jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut

oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen

valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman

laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan -- hänen

kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään

ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen

lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat

painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli

pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui

tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli

ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi

alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja

yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia

korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin

seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä,

oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla,

tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui

muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: -- kärpäsien likaama,

kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus:

"Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," -- sekä taulu kuvaava

Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui

koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta

kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän

huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi,

kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi,

istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan;

-- molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen

jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta

kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua... Kumpikin

heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet

uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä

ajatteli heidän edestään ... ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten.

Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja

tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua... Vanha Jan Juhl ei tosin

koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin,

jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet

niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin...

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Levottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli

tapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta

sylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä,

punaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja

nokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti

seitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen

poika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat

kätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja

puhdisti öljyllä.

Hän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä,

säännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä,

joka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti

niinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki

pysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain

syntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.

Postivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme

miestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin

teljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli

seiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen

viiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin...

"Enteitä!... Silli-enteitä!" -- huusi suutari, heittäen laudan

käsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. --

"Näin aikaiseen! -- ennen joulua... No, nyt tulee jokaiselle

vuonolaiselle kiirettä!... Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa

ennenkuin ajattelikaan... Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana

parsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun... Karjakin se

saa mennä rannalle."

Ja sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä

viimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla

ylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden

katselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.