Lähtö Cadizista -- Ansaittu ojennus -- Kaunis Madeira -- Tabu
-- Ihanat Bermudat -- Englantilaiset tervetuliaiset -- Hyvästit
"ystävillemme bermudalaisille" -- Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy
-- Ensimmäinen tapaturmamme -- Pitkä retkemme päättymässä -- Kotona
-- Amen.
Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa
aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari
kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut
odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin
kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat
aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet
hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.
Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten
päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan
odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen
tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku
valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan
huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni
muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta
vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja
katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta
kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi -- niin tämä
henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin
laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna
lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan -- hänellä kun
oli niin erikoisen tarkat silmät -- paljon ennen kuin hän ennätti
tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta
kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni
näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija
suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti,
että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten.
Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen
voitonriemuisena ja sanoi:
"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."
Kapteeni haistoi -- maistoi -- hyvänsuopeasti hymyili -- sitten sanoi:
"Se _on_ ala-arvoista -- _kahviksi_ -- mutta vallan mukiinmenevää
_teetä_."
Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen.
Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran
edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin
semmoisinaan. Se henkilö olin minä.
Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä.
Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan
toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin
kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren
edustalle.
Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden
peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista
taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat
rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain
laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun
arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia
pilvien laahustavat reunat lakaisivat.
Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja
katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme
puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä
puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia,
joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta
uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä
lähdimme matkaan.
Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla
ollessamme -- me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa
hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin
väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se
yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.
Kuluivat päivät -- ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit
Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja
tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin
lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa
vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon,
lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia.
Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa,
koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita
mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan
vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen
tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut,
ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten -- tuota pientä
tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin -- Amerikkaan -- KOTIIN.
Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten
ohjelmassamme sanottiin -- suurin osa niistä, joitten, lähintä
tuttavuutta teimme, oli neekereitä -- ja etsimme taas ulappain
suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä
kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten
kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa
velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.
Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu.
Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen
pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin
satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä
luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi
helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.
Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä
yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa
tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja
hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava
tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen
mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että
ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että
kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan
kuoleman tapausta -- vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli
ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä
yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin
hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän
saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen.
Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.
Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan,
kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin --
erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia
haluja esiintyä turkkilaisina -- ja odottavain ystäväin viuhtoessa
nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen
täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen
kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.