JÄÄHYVÄISSANA.

Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki

päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja

ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä

ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa

kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen

toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet -- ja jos "Quaker City"

nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle,

niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä

matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin,

samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä

kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin

vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut

merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä

keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki

häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa

pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan,

jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi

tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen,

jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä

osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt

tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä.

Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä

toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella

retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä

lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain

vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin

nauttia elämästä _omain_ klikkiensä keralla -- matkustajat aina

jakautuvat klikkeihin, _kaikilla_ laivoilla.

Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle

Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa,

kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä

viimeksimainitut aina surevat jotain _toista_ laivaa, jossa ovat

olleet, jonka ovat jättäneet, ja _toisia_ matkatovereita, jotka

eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta,

vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään

matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon

kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla

vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä,

ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten

laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden.

Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja

pakkauskurjuus -- monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit

-- ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan.

Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin

kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut

pakata arkkujamme kuin kahdesti -- New Yorkista lähtiessämme ja

sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako

päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme,

laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai

pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme

vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan.

Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme.

Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme

ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää,

jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme

joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä

laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa,

tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa

nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme

siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti

sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja

hyvässä korjuussa kaikin puolin.

En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma

suoritettiin uskollisesti -- asia, joka hämmästytti minua, sillä

tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän

kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin

saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä.

Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja

ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä

syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita

käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika

nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.

Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta

sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät

muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun

olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi

pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman

ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä

vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei

lomaretkemme ole ollut turha -- sillä epämääräisten muistelmien

sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä

säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin

niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.

Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin,

vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen

kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme,

kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun

mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä.

Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen

katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan --

Veronan -- Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian

alallisilla vesillään leväten -- vaieten, autiona, ylväänä --

halveksien alennuksensa tilaa -- menetettyjen laivastojensa,

taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa

muistoihin piintyneenä.

Emme voi unohtaa Firenzeä -- Napolia -- emmekä Kreikan suloista

ilmastoa, joka on taivaan esimakua -- emmekä ainakaan Ateenaa

emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda

ikäarvoista Roomaa -- emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi

ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen

harmaalle rappeutumiselle -- emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja,

joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria

köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena,

miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin

kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas

Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä

ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun

ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.

Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon -- Baalbekin valtavan komeuden

-- Egyptin pyramidit -- sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset

kasvot -- itämaisen Smyrnan -- mykän Jerusalemin -- Damaskon, "Idän

helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden

yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin,

sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja

pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen

kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen

ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!

Jenkkejä maailmalla II Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle · 第 36 / 36 题