Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki
päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja
ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä
ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa
kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen
toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet -- ja jos "Quaker City"
nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle,
niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä
matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin,
samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä
kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin
vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut
merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä
keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki
häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa
pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan,
jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi
tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen,
jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä
osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt
tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä.
Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä
toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella
retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä
lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain
vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin
nauttia elämästä _omain_ klikkiensä keralla -- matkustajat aina
jakautuvat klikkeihin, _kaikilla_ laivoilla.
Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle
Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa,
kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä
viimeksimainitut aina surevat jotain _toista_ laivaa, jossa ovat
olleet, jonka ovat jättäneet, ja _toisia_ matkatovereita, jotka
eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta,
vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään
matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon
kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla
vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä,
ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten
laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden.
Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja
pakkauskurjuus -- monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit
-- ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan.
Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin
kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut
pakata arkkujamme kuin kahdesti -- New Yorkista lähtiessämme ja
sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako
päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme,
laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai
pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme
vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan.
Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme.
Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme
ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää,
jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme
joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä
laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa,
tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa
nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme
siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti
sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja
hyvässä korjuussa kaikin puolin.
En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma
suoritettiin uskollisesti -- asia, joka hämmästytti minua, sillä
tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän
kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin
saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä.
Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja
ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä
syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita
käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika
nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.
Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta
sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät
muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun
olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi
pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman
ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä
vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei
lomaretkemme ole ollut turha -- sillä epämääräisten muistelmien
sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä
säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin
niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.
Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin,
vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen
kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme,
kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun
mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä.
Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen
katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan --
Veronan -- Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian
alallisilla vesillään leväten -- vaieten, autiona, ylväänä --
halveksien alennuksensa tilaa -- menetettyjen laivastojensa,
taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa
muistoihin piintyneenä.
Emme voi unohtaa Firenzeä -- Napolia -- emmekä Kreikan suloista
ilmastoa, joka on taivaan esimakua -- emmekä ainakaan Ateenaa
emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda
ikäarvoista Roomaa -- emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi
ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen
harmaalle rappeutumiselle -- emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja,
joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria
köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena,
miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin
kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas
Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä
ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun
ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.
Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon -- Baalbekin valtavan komeuden
-- Egyptin pyramidit -- sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset
kasvot -- itämaisen Smyrnan -- mykän Jerusalemin -- Damaskon, "Idän
helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden
yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin,
sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja
pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen
kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen
ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!