Kapina leirissä -- Paimentolaiselämän viehätyksiä -- Kaameita huhuja
-- Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle -- Pyhiinvaeltajain
sotatemppuja -- Betania ja Lasaruksen talo -- "Beduiineja!" --
Vanha Jeriko -- Kurjuutta -- Yömarssi -- Kuollut meri -- Mitä
palestiinalainen "erämaa" on -- Mar Saban pyhät erakot -- Hyvä Pyhä
Saba -- Naisilta pääsy kielletty -- Maailmalta haudatut kaikiksi
ajoiksi -- Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta -- Gaselleja
-- Paimenten lakeus -- Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka --
Syntymisen kirkko -- Sen sata pyhää paikkaa -- Kuulu "maitoluola" --
Perimätietoja -- Paluu Jerusalemiin -- Uupumusta.
Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei
enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen
ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja
tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin
kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran
ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko
historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja
viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri
osissa siitä.
Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan.
Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa
luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta
ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä,
ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta,
aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva
meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään
aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta
oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa
ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme
suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella
ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi
takaperin -- sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin
harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi
aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien
tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli
hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin
huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne
nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa
ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä
kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä
ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin
ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän
tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän
taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät
muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne
ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä
taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut
hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli
koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa.
Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista
oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla
hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan --
pois lakeuksille -- makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta
rajoitti -- mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita.
Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet
miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään.
Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja
kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä
vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan
pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut,
uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa
kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.
Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla
tieto dragomaanillemme.
Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me
aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili
huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen
meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja
aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen
ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut.
He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen
lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin
luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä
vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain
siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja
kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme
oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty
keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi
ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista
pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme
hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa
vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa
ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut
perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei
pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan
kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään
suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista
voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset
olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu,
niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä
peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun
saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin:
sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia --
tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua
jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.
Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa,
sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla
oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai
toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin
pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän
vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään
satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat
maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista
huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli
kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet
epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni
ruumiinliikuntoa -- en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa
hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko
kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista
minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen
johtaa. Se oli sangen masentavaa.
Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle.
Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta.
Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä
kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin
suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha
asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat
tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen,
ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet
on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota
kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa
kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä
muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden
ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät
ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin,
joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän
kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista
suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita
huoneita.
Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren,
joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme
alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään
elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se
oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa",
jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan -- vaatetta
siinä oli kylläkin -- mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä
heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa -- sen enempää
kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan
seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme -- kaksi
muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja,
pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan -- kulkivat jouten
etupäässä.
"BEDUIINEJA!"
Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna.
Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo
beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan,
tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin.
Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä
ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti
maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin.
Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi
kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän
olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin
kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet.
Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan,
missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi
tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi
voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut
ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes
ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan,
sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan,
mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni
hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka
beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät
pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen
pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään
paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin
huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt
beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt -- ehkä ampunut? Hän
hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt
puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet
kappaleiksi -- nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun
nimessä, mitä _olisi_ hän tehnyt?
"Syönyt hänet!"
Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin
sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen
näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme
kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet
tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä
arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan
ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään
kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat
beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että
asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten
lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan --
noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina
tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita,
ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme
arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet
kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin
rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat
näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat
ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti
beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät
ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt
juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin!
Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja
beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan,
heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon
perää.
Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi
(se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa
korppien ruokkimana.
Vanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan
kolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja
puhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin
hyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle
mitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen
jälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan
kuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta
se kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä
asumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin
paikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.
Ajoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla -- taas tuota
anteeksiantamatonta julmuutta -- taas dragomaanimme koettaa päästä
jonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin
matka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin
kenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme
torkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä
vuoteista ja muusta mieluisasta.
Keskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä
viluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin
torkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme,
että matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja
ankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat
näkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:
"Sulkekaa rivi -- sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!"
Saavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin
pimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä.
Toiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme
päivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin
pensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen
puolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava
pääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden
ja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin
ensiksi näkisimme pyhän joen.
Aamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti
joka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:
"Ma rannalla Jordanin myrskyisen
Nyt seison ja kaiholla katselen
Kanaanin maata kaunoista
Ja muistain Herran lupausta..."
Mutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän
täytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he
seisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina,
että he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt
muuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen
lupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin
Israelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä
pyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä
kohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen
muistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella
tuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki
kulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen
kiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän
ennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet
toiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian
kylmää!
Nyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää
välinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja
joka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen
ja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua.
Itsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla.
Vettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä
olisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä
virta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja
hukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä
olisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu,
istahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan
aurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea.
Mutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä
joesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme
hevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin
olisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen
hämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat
varjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä
"myrskyisiksi", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä
silmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin
kahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat
kahta vertaa leveämmät kuin Jordan.
Päivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja
tunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa,
palavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin
rikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat
olevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun
murratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan
ne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi,
etteivät ne vielä olleet kypsiä!
Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat
päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä
partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa,
joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa
erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa
ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.
Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on
soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret
määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta
paikka haisee koko lailla ilkeältä.
Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että
ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset
-- ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia
punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia,
jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä
kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta.
Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa
kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan
edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä
niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi.
Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että
aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun
olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla
silatuksi.
Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä
limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää
tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme
tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen,
kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan
huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on
ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla
samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa
aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä
taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken
aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme
itse.
Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista
itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko
ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki
leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi
nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut
mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri,
ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata
vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden
alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että
koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne,
mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen
tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei
pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi
pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle.
Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään,
koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät
eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin
peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen,
ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla
kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme
vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin
jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun
ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se
ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta
viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti
meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa.
Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.
Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että
Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia
leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee
niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla
rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se
ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään
leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja
tässä Kuollut meri -- ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia
pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni
luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.
Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät
meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo
nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion
kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja
jokien koosta.
Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme
ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri
pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut
meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten
kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen
hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten
muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.
En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä
Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko
kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet
valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen
henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme
olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko _painoi_.
Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki
kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä
"erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan
taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit,
kun ne ensin välähtivät silmiimme!
Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten
pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke,
on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään
kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka
pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin
kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain
faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa.
Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus
ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa
olevassa luolassa -- luolassa, joka nykyään on luostarin muurien
sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä
erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain
leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja
maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli
pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon
opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa
on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä
elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen
vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa
lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä.
He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin
vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien
ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen -- ainoakaan nainen ei pääse Mar
Sabaan millään syyllä.
Jotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä
vuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet
lapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet
ihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja,
eivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään
muistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden
unelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat
sysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit
katsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he
ovat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat
kivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet
vain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat
huulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän
sydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan
rakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo
tunne "minulla on maa ja lippu". He ovat käveleviä ruumiita.
Kirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat
luonnollisia -- en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai
että edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo
sanoa, "minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä"
-- vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot
ajatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla
aivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä
kirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen
mukaisesti. Nämä erakot _ovat_ kuolleita monessa suhteessa, mutta
eivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä
alussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa
puhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei,
siksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain
kipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia
ja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä
tunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän
laajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun
semmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme
nälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa
ja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä
eivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät
pyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan,
kantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla
saatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun
sanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä
kerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat.
Meidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä.
Perästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja
istuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme
ilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta.
Yksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta
paimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri
kulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista
ja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.
Noustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta
tästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme
antaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa
mitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat
saavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin
kuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea
katolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon
helpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita.
Mutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa:
sitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki
pyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän
ovensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo
tervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset
luostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja,
olipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta
Palestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa
ja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat
tautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten
vaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman
näitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia,
johon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme,
pyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa
Palestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi
iäksi.
Lepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa
kuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita
ja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus
ja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut
paimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet
pitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää
olentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne
näyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin
pikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei
ehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.
Yhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle
ja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet
kahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan
enkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt.
Neljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat
ottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.
Paimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla
kasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien
soitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat
jälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi
taika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.
Betlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen
Pyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät
vietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli
"seimi", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka
latinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven
kuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet.
Rotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan,
joka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin
kuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja
tylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet
eivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan
syntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä,
ettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.
Minulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi
kerran maailmassa "iloista joulua!" lausuttiin ja josta Santta Klau,
lapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja
yhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä
monessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista
paikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele -- mitään.
Ette _voi_ ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään
muussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin
aihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat
teidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte
jotain muuta, paikan luonteen mukaista.
Olin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet
niiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus
paastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet
paritoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt
olimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen
sullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko.
On siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin
Herodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.
Kävimme tietysti Maitoluolassa -- siinä Maria jonkun aikaa piili,
ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin
hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle
pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät
yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä
kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei
hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa,
kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä
mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.
Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat
ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin
haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En
koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni.
En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä
tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli
lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta,
painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan
voi olla missään muualla maailmassa. Ja _semmoista_ väsymystä!
Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi
kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä
vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan
paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen
jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan,
etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme
kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä
ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt
täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja
miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia
maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista,
että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa
tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat
hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja
takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen
hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita
he näyttelevät. _Iloinen_ sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut
häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain
iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä
ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi
villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan
kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset
rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan
musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme
_sitten_, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä
teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte
vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka
aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että
te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella
ensinkään -- vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena
sanoa sitä eikä runollisenakaan.
Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin
vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat
hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden
muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.