"Murheen tie" -- Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta -- Kuulu kivi
-- Vaeltavan juutalaisen talo -- Vaeltajan taru -- Salomon temppeli
-- Omarin moskeija -- Moslemien perimätietoja -- "Naisilta pääsy
kielletty" -- Juoruilijan kohtalo -- Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä
-- Davidin ja Saulin tuomioistuin -- Todellisia kalliita jäännöksiä
Salomon temppelistä -- Kyllästyneet katselemiseen -- Siloamin allikko
-- Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.
Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla
kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti
ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti
huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo"
kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo
varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan
miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen
suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli
toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä
häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme
päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja
tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen
yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla
löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui
ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut
johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja
raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä
kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen
pylvään eteen.
Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica
muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään
naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon
uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan
pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta
niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että
tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta
tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä
kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi,
on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva
jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä
päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä
Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa.
Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta
Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään
perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä
kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.
Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän
kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas
olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä
kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo,
jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja
kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.
Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita,
joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä
rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle
johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu
kivi -- kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan
muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka
edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista
tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme
"miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin
kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan
ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että
hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi:
"Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat --
Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa,
niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena.
Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat
huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen
yksinkertaista uskoa -- se oli helppo huomata.
Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle -- sille samaiselle
talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja
kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu
vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona
ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella
kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja
kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt,
tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!"
Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä
päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät,
kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on
aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien
lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä -- pyytäen kuolemaa, mutta
aina hukkaan -- haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla
mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn -- kulje
-- kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että
kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti
yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen
aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän
taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän
juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille,
sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat
kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki -- haavaakaan
saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan
hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän
kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen
häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen
laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle
paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei
sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa
ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle
ja rutolle. Jälleen hän pelastui -- hän ei voinut kuolla. Näillä
yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi
vaikutus -- ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava
juutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä
kaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä
ilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran
ja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä
huomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja
vakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia
kevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja
erikoisesti suosii hautajaisia.
Yksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän
vaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi
tulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari
sitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä
kuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin
täkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin.
Hän näyttää alati samalta -- vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat
syvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta
jotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta,
odottaisi jotakuta -- ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee
samoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä
seiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia
jonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen
talonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria
kyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen
matkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän
haudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut
semmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi
sisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa
järisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä
liekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua
yrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea
luopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa
tottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä
maissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä
itsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina
kiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.
Kaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on
kaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.
Omarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät
_neljännen osan_ Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä
muhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin
oli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän
rahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla
pääsimme helposti sisään.
Mutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja
erinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet
tämän moskeijan niin kuuluksi -- koska minä en niitä nähnyt.
Semmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä -- usein vasta
melkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis
todella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran
putouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista -- eritoten
moskeijoista.
Omarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen
pyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata
Iisakin -- tämä ainakin on varma tieto -- tai ainakin se on paljon
luotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli
niinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään
kaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi
taivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan
onnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen
kiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on
semmoinen koura kuin Gabrielilla -- kalliossa vielä tänä päivänä
näkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.
Vaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se
ei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä.
Siinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä
kovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että
kallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he
näyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää,
joka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska
se vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee
taivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä
ja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä,
mutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten
käy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi
itseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi
päänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi
uudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi
kuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta
vähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.
Moniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan,
jossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin
sukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli
manan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä
tapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu
pitää salassa -- ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien
kadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa.
Oli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä
tekikin lopun -- pyöveli.
Suuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine
marmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen.
Turkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin.
Opas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja
jälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin.
Kalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu
tuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu.
Näiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi
palvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein
yhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.
Heti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa
Daavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs
pyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat,
vaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni -- opas
kertoi minulle niin ja hän kai tietänee).
Kaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita,
ihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä
marmoripalasia -- Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on
kaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit
ovat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla
huolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota
sanotaan "juutalaisten itkun paikaksi" ja jonka ikivanhoja kiviä
heprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin
kukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä
osan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on
siinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa
pitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin
semmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole
kulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin,
joka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta
Omarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita,
jotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten
kirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden
itsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen.
Joka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el
Aksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on
muurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä
kivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään
muuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme
oppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa
nähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen
mielikuvitukselle tunnettu -- ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja
kameeleja -- kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin --
pitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita -- ja ennen
muita Saaban kuningattaren tämän "itämaisen loiston" kauneimpana
kukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa
kuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset "Valitusten paikalla"
suutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.
Alhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien
oliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä -- vanhan temppelin
jäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja
holvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä "aura" kulki mitään
tekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme
koskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon
temppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä,
että ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.
Olemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään
muu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet
siellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen
muuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä
vilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä
sen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa
mieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa
astua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka
kivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen
päivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.
Tuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani
muurin raunioihin ja _kuuntelematta_ katselevani alas Betesdan
historialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä
_voivan olla_ niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta
vakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri
käyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta
kuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin
usein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan
kuuluista paikoista.
Pyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä
voi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä
kuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon,
että siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos
olisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella.
Kävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan
kylpemästä ja rakastui häneen.
Menimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla
paljon asioita Hippikoksen tornista.
Ratsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse
ja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin
vettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä
hopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon
hän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.
Laskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka
törmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: "Tämä
oli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin
pyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin
portti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin
laakson haara -- oikealla puolellanne on Jobin lähde." Poikkesimme
Josafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. "Tämä on Öljymäki; tämä
Loukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä,
tuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla
ylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin
muuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta;
toisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta;
tässä on Siloamin allikko ja --"
Me sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa
janomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien
päivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä
meistä voiton. Kaikki suostuivat.
Allikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa
kirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen
lähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän
muuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan
samanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset
itämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja
kantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin
kolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he
tekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän
sukuaan silloin vielä on.
Lähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei
ollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja
tyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä
bakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän
rahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat
nälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että
olimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen,
ja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.
Astuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka
molemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt.
Toiste tullee parempi tilaisuus.
Enkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen
Jerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista
enkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää
olla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista.
En voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson
yli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat
Mahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa
tuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta
omassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua _meidän_
pyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti --
portti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on
sitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos
syntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan
kahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus
menemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin
täkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen.
_He_ eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä
oikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja
pelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa
mukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen
valtakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo
vanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.
Olemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä
kärventää meidät.
Eräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa
saavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus
unohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu,
kerjäläisten ahdistelut -- ja lopuksi jää vain miellyttäviä
muistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati
kasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka
vielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme
on haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut,
ollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia
kuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska
olemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme
hukatessamme marmorikuulamme tai leijamme -- koska olemme unohtaneet
tuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen
puutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket.
Me olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva.
Vuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille
lumoava muisto -- muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.