Lähtö Jerusalemista -- Simson -- Saaronin lakeus -- Joppe -- Simson
nahkurin talo -- Pitkä pyhiinvaellus päättynyt -- Palestiinan
maisemain luonne -- Kirous.
Kävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla,
jotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille,
ja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja
marssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit
sulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella,
loimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin,
joka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme
sen.
Nelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa
polkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme,
väistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme
voineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva
kuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai
vei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan
ja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä
kallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie
kuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä
parhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.
Joskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja
granaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli
rosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä
täällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan
pääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina
itsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia
vastaan.
Kuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän
tappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka
samainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme
maalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden
kivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset
kantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka
asukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.
Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja
huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan
luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea
kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme
Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja
uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä
oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi
Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä
Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä
kilparatsastus -- jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut
ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.
Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan
itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja
ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien
keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia,
jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta
viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme!
Pistän tähän huutomerkin, sillä me _tunsimme_ huutomerkin nähdessämme
laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta
taisimmekin olla siitä hyvillämme.
(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä
ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat
käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan,
kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja
epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi
hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli
tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi
hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin
Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän
aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä
hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin.
Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut
nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on
sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään
kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista
hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.
Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä,
ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä
luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä --
ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs
kirjoittaja huomauttaa:
"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja
luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme
kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja
vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä
näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä
vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."
Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella _on_
"yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä
sitä toisin kuvata.
Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu
luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään
elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita
paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut
meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain
keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri,
ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva,
joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema.
Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu,
etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä,
mieltä masentava maa.
Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen
kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden
ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas
ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin
partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat -- mutta
silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on
ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.
Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii
kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen
toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran
katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka
katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen -- jonka
aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja
kuolleena -- jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja
hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa
virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu
tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka
poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa
nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu
Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen
Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin.
Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan
ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen
Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet
yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa
rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon
läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen
siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on
menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön
kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät
vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli,
Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu
on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain
muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean
meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan
opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan
että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata.
Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten
koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä
ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat
Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä,
jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.
Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?
Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?
Palestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on
pyhitetty runoudelle ja muistotiedolle -- se on unelmain maa.