Vapahtajan lapsuus -- Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä
-- Endorin noidan koti -- Nain -- Tavallinen itämaalainen näky --
Piplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi -- Shunemin ihme
-- "Erämaan vapaa poika" -- Nabotin viinamäki -- Gideonin voitto --
Samaria ja sen kuulu piiritys.
Nasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu
siltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus
siitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken
aikaa: "Poika Jeesus on seisonut tällä ovella -- leikkinyt tällä
kadulla -- kosketellut käsillään näitä kiviä -- kiipeillyt näillä
liituvuorilla:" Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen
lapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä
vilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret
meitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean
mereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en
voinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä
majesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin
kovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan
ylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla
muutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v.
1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.
"Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee,
parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa
spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle
palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.
"Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee
ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen
selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka
jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.
"16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia,
maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole
puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin
kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi
vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan
vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä -- käskee häntä
vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja
valtaistuin saa oikeat suhteet.
"19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan
alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta
puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo
äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden
viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät
Jumalaa.
"Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan,
ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä
kuihtui."
Tässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän
Clemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista
vuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä
kertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:
"1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on
nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.
"2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole
koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta
Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee
se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se
aikansa täytyttyä menee ja kuolee.
"3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka
kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja
kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen
synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka
nimi on Heliopolis.
"4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen
auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.
"5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on
palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua."
Bisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin
feenikslintuun nähden.
Ne muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät
monta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta
säilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin
tuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi
pitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa
Yhdysvaltain kongressien yleistä menoa:
"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka
he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."
Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni
sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla
tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja
ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä
apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu
poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen
pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin
ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on
luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa,
joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.
Nasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon --
toisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen
silmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin
valkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme
matkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua,
joka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän
olevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen
pahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta
erästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan
vuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa
tarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa
reunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän
kautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin
kohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa
päällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta.
Vihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin
Esdraelonin suurta lakeutta.
Joku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus
on päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat "Vaeltajan elämää" ja se
pitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden
mielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja
aina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät
sen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat
puukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja.
Minä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset
ovat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska
pitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan
pyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin,
on Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat
nimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen
olisi mitään sanottavaa -- koska sillä miehellä ei olisi mitään
hätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En
halua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa
on lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain
päähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni
tyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä
asioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi
kiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään,
kunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja
heidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy
revolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti
mennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen
aion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan
epätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana
päätöksessäni. En välitä beduiineista -- niitä en pelkää, sillä
eivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet
minkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä
todella pelkään.
Saavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän
matkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin.
Hänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma
puolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet.
Niitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista
savitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan
halkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään
paikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten
jaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien
tien. "Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!" Siis
taas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain
paloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä
ja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio
ja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan
Magdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi
kuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan
torjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu,
joka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon
luolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin
noita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul
sydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä
vuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan
henki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan
pimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo
häntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin
murtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.
Lähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän
oli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne
menemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät
syöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä
villiydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää,
mutta he _tahtovat_ olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa
hän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein
kalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat
lähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa.
Meillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes _heidän_ tunteitaan
tai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi
jo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin
ja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut
kuuluksi. Minä sanoin: "Hätä ei kysy lakia." Me menimme sisään ja
joimme.
Pääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen
niitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa
kulkiessamme -- vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen
nuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman
ja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä
viimeisenkin piasterin bakshiishia.
Tunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista
lesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei
kannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli
minä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa
juutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään
pystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla
silattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke,
jossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei
hautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on
huolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu,
ilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten
kaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen
eläissään.
Meille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan
toinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken
kuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:
Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin
ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja
hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.
Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä
itke".
Ja hän meni ja koski arkkuun; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän
sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse."
Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi
hänet äidilleen.
Ja heidät kaikki valtasi pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen:
"On noussut suuri profeetta meidän keskuuteemme", ja: "Jumala on
tullut katsomaan kansaansa."
Pieni moskeija on sillä paikalla, missä perimätiedon mukaan oli
lesken asunto. Kaksi tai kolme iäkästä arabialaista istui sen ovella.
Menimme sisään, ja pyhiinvaeltajat mursivat näytteitä perusmuureista,
vaikka heidän sitä tehdessään täytyi koskettaa rukousmattoja, jopa
astuakin niille. Se oli melkein saman arvoista kuin murtaa paloja
näiden vanhain arabialaisten sydämestä. Astuessaan raa'asti saapas
jalassa pyhille rukousmatoille -- mitä ei kukaan arabialainen tekisi
-- he tuottivat tuskaa miehille, jotka eivät olleet loukanneet meitä
millään tavalla. Kuvitelkaahan, että aseistettu joukko ulkomaalaisia
tunkeutuisi Amerikassa johonkin kyläkirkkoon ja murtaisi alttarin
kaidepuista muistoesineiksi koristeita ja kiipeisi ylös ja kävelisi
raamatulla ja saarnastuolin pehmustuksilla. Mutta onhan asiassa
kuitenkin eroa. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä meidän uskomme
temppelin -- toisessa vain pakanatemppelin häväiseminen.
Laskeuduimme jälleen lakeudelle ja pysähdyimme hetkeksi eräälle
kaivolle -- epäilemättä Abrahamin aikuiselle. Se oli erämaisessa
seudussa. Kolme jalkaa korkea, tahoilluista jykevistä lohkareista
rakennettu muuri ympäröi sitä, pipliallisten kuvain tapaan. Sen
ympärillä osaksi seisoi, osaksi polvistui kameeleja. Oli siinä
myös ryhmä somia pieniä aaseja, joista riippui kiinni alastomia
tummaihoisia lapsia, ne, jotka eivät mahtuneet pitkin selkää
hajareisin istumaan tai hännästä kiskomaan. Ruskeaihoisia,
mustasilmäisiä paljasjalkaisia impiä, ryysyihin puettuja,
kuparirenkaat käsivarsissaan, korvissaan valekultahelyt, asetteli
vesiruukkuaan päälaelleen tai ammensi vettä kaivosta. Vieressä seisoi
lammaslauma odottamassa, että paimenet täyttäisivät kivikaukalot
vedellä ja se pääsisi juomaan -- jotka kivikaukalot olivat samoin
kuin kaivon kehäkivetkin kuluneet kuopalle ja sileiksi janoisten
eläinten satakunnan miespolven aikana hangatessa niitä leuoillaan.
Maassa istui ryhmissä maalauksellisia arabialaisia ja juhlallisina
kiskoi haikuja pitkävartisista tshibukeistaan. Toisia arabialaisia
oli täyttämässä mustia siannahkoja vedellä -- kun ne oli hyvin
täytetty ja vesi oli pullistanut niiden lyhyet sääret hajalleen,
näyttivät ne hukkuneilta ja veden turvottamilta sian ruhoilta.
Tässä oli semmoinen mainio itämaalainen taulu, joita tuhansia
kertoja olin hienoissa mehevissä teräspiirroksissa ihaillut! Mutta
teräspiirroksissa ei ollut autiutta, ei likaa, ei repaleita, ei
kirppuja, ei rumia naamoja, ei kipeitä silmiä, ei syöviä kärpäsiä,
ei typerää tietämättömyyttä naamoissa, ei haavoja aasien selässä, ei
tuntemattomien kielien ilkeätä mongerrusta, ei kameelien löyhkää,
eikä minkäänlaista tuntoa siitä, että jos ryhmän alla polttaisi pari
tonnia ruutia, niin se suuresti kohentaisi vaikutusta ja antaisi
tälle nähtävyydelle todellista mielenkiintoa ja viehätystä, jota aina
olisi mieluinen muistella, vaikka eläisi tuhannen vuotta.
Itämaiset nähtävyydet näyttävät parhailta teräspiirroksissa. Minuun
ei ainakaan enää vaikuta tuo taulu, joka kuvaa Saban kuningattaren
vierailua Salomon luona. Sanon itselleni: te majesteetti olette kyllä
hyvän näköinen, mutta jalkanne ovat likaiset ja te löyhkäätte kuin
kameeli.
Samalla eräs villi arabialainen, joka kuljetti kameelijonoa, huomasi
Fergusonissa vanhan ystävän, ja he juoksivat ja lankesivat toistensa
kaulaan ja suutelivat toistensa likaisia parrakkaita naamoja
molemmille poskille. Se paikalla selitti erään asian, joka aina
oli näyttänyt vain kaukaa etsityltä itämaalaiselta puheenparrelta.
Tarkoitan sitä, kun Kristus nuhteli farisealaista tai jotakuta muuta
senkaltaista ja muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut hänelle
antanut "tervehdyssuuteloa". Minusta ei tuntunut luonnolliselta, että
miehet suutelisivat toisiaan, mutta nyt minä tiedän, että he sen
tekivät. Siihen oli syytäkin. Tapa oli luonnollinen ja paikallaan,
koska ihmisten täytyy suudella eikä mies juuri vapaaehtoisesti ja
omasta tahdostaan voisi taipua suutelemaan tämän maan naisia. Joka
matkustaa, se oppii. Joka päivä nyt vanhat raamatunlauseet, jotka
mielestäni ennen olivat aivan merkityksettömät, saavat sisällystä.
Kuljimme vuoren -- "Vähän Hermonin" -- juuren ympäri, El Fulehin
vanhan ristiretkeläislinnan ohi ja saavuimme Shunemiin. Tämä oli
säntilleen toinen Magdala, freskoineen ja kaikkineen. Täällä
perimätiedon mukaan profeetta Samuel syntyi ja täällä shunemilainen
vaimo kaupungin muurille rakensi profeetta Elishalle pienen
majan. Elisha kysyi häneltä, mitä hän tahtoi palkakseen. Tämä
oli luonnollinen kysymys, sillä näiden ihmisten tapana on ja oli
silloinkin ensin tarjota apuaan ja palveluksiaan ja sitten odottaa ja
kerjätä maksua. Elisha tunsi heidät hyvin. Hän ei voinut ymmärtää,
että kukaan olisi hänelle rakentanut tämän matalan pienen majan
vain vanhan ystävyyden vuoksi ja ilman minkäänlaista itsekästä
tarkoitusta. Minusta tuntui ennen kovin epäkohteliaalta, jopa
karkealtakin, kun Elisha vaimolta kysyi sitä, mutta nyt se ei enää
tunnu siltä ensinkään. Vaimo vastasi, ettei hän tahtonut mitään.
Hänen hyvyytensä ja epäitsekkyytensä palkaksi profeetta silloin
ilahutti hänen sydäntään sillä tiedolla, että hän synnyttäisi pojan.
Se oli suuri palkka -- mutta vaimo ei olisikaan kiittänyt häntä
tyttärestä -- tyttäret ovat aina olleet täällä huonossa suosiossa.
Poika syntyi, kasvoi, varttui voimalliseksi, kuoli. Elisha Shunemissa
herätti hänet jälleen elämään.
Tapasimme täällä sitruunapuulehdon -- viileän, varjoisan, täynnään
hedelmiä. Olemme taipuvaisia liioittelemaan kauneutta, kun se on
harvinaista, mutta minusta tämä lehto tuntui sangen kauniilta. Se
_oli_ kaunis. Minä en liioittele. Minun täytyy aina pitää Shunemia
kiitollisessa muistossa paikkana, joka soi meille tämän lehväisen
varjon pitkän kuuman ratsastuksen jälkeen. Söimme lunshimme,
lepäsimme, juttelimme, polttelimme piippua tuntikauden, sitten
nousimme hevosen selkään ja jatkoimme matkaa.
Ratsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme
puolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli
kädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla
variksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia.
Kiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa
käyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis
vihdoinkin olivat "erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli
kuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan", joista olemme niin
paljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä
siis olivat nuo "maalaukselliset puvut!" Tämä oli se "uljas näky!"
Kuljeskelevia ryysyläisiä -- joutavia kerskureita -- "arabialaiset
tammat" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa
ja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse
kuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi
menettäisi kaiken romanttisuutensa -- eikä muuta kuin nähdä hänen
hevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan
ja saisi hajota kappaleiksi.
Saavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi
sortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.
Samarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi
sangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin
kaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot
niminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä,
ja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen.
Mutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin
miltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla -- ja vaikka
mies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen
perillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa
kuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen
kasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka
oli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä
meidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä
hän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen
viinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti
vääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan
paaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan
kaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He
tekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon
hän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso,
Nabotia ei ole enää -- nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin
viinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija
tuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja
Jesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat
nuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä -- ja hän
sanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona.
Kuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät
pestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu,
joka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan
käskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka
sen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta
kuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne,
näki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi
ulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen
luokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet
jalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän
ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän
on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä
ennustus oli jo toteutunut -- koirat olivat syöneet hänet, "eikä
hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."
Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja
Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki
perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi
töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän
kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat.
He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät.
Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän
oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat,
jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja
toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa
eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten
Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.
Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä
tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa
jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan
alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä.
Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat
"midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin
paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat
lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla."
Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä
ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.
Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja
seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes
satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.
Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen
liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan
ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon
veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen
vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja
joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme
monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti
mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat
kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille
mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta
Samariaan.
Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta
ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut
vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen.
Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin
ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja
kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä
paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun
rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä
ei olisi pidetty kauniina.
Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari
takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota,
jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan
näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää -- Kaukaisessa
Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä
olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa
territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen
tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin
hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan.
Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.
Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain
vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja
katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa
holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset.
Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.
Samarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys
Syyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin
suunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä
hopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.
Tuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa
sangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella
silloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli
varustuksilla, "huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi
kuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi:
'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään,
ja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme
hänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että
nyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'."
Profeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa
elintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin
kävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai
toisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn
lannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.
Olimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä
vanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan
pysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme.
Se on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä,
joilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta
luettiin alla olevalle juutalaisväelle.