Nasaretia kohti -- Purevia kameeleja -- Marian ilmestyksen luola
-- Nasaret -- Kuuluista luolista yleensä -- Joosefin verstas --
Pyhä paasi -- Neitsyen lähde -- Grimes Palestiinassa -- Kirjallisia
näytteitä.
Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki
ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin
tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä
mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein
vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina
kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä
se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on
perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut
nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin
ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat
jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla
käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat
arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään,
mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö
on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." --
"Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" -- "Neljännes tunti." --
"Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" -- "Neljä minuuttia." En tosin
voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä
mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja
vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.
Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia -- ja koska se oli tavallista
kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki
kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä
kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla.
Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että
niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua,
mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä
tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa -- joka merkitsee, että
kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin
tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen
tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin
puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin
tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan
kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi
kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen
pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä
heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken
mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla
säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin
väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä
noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut
kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet
ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta
vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne
näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni
kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä
ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs
kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan,
tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän
majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia
päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä
olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska
tapaus.
Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt
Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli
kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta
kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut
näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen,
mutta se ei tullut lukuunkaan -- jos täällä palkkaatte miehen
aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin
täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka
näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan
heille "_rahatta ja ilman hintaa_". Jos tämän maan tavat, kansa tai
kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla
eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.
Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu
sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme
viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka
oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla
ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti
ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen,
sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin
yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen
näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui -- tapaus,
jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla
kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys
kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se
paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin
joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan
etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset
kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin
maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta
helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin
istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän
läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn
virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn
sanoman kohdatessa hänen korvansa -- jokainen voi sen kuvitella
valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta
enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit,
mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia -- ne eivät
sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten
etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa
ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.
Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä,
jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin
valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten
sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin
se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme,
että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut
vaikea uskoa.
Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään
puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka
erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä
myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin,
jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja
aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on
Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa
katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla
tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla
ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta,
että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat
luolissa, -- Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa
-- vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa
vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin
ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy
ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet.
Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä
luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain
lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi
luolassa -- molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen
omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa
-- ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan
pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on
ainainen. Se on tietysti petosta -- tämä luolajuttu -- mutta petosta,
josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia.
Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku
raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat
jykevän -- melkein häviämättömän -- kirkon ja säilyttävät paikan
muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä
arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin
tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka
voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian
viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa
siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä
valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella
luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa
uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan
milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään
varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi
työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi
silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat
munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen
perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.
Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli
puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta
kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia
kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä.
Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään
uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin
kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit
muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä
paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman
kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset
ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan
saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä
ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa
kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos
olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata
nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he
ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän
totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme
usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka
eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen
tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen.
Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja
tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista
syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen
kokonaan pois.
Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan
tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä,
kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on
vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin
nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin,
nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole
juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta
sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään
vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen.
Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä
riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja
vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä
ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä
olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole
epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole
surkean rumia.
Muuan pyhiinvaeltajista -- "Intoilija" -- sanoi: "Katsokaa tuota
pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista
kauneutta!"
Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko
huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen,
madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."
Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan
sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta
pitää koko lailla isoa ääntä."
Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi:
"Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden
madonnamainen sulous!"
Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä
lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen
kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:
"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä
kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti
kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa
astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö,
tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset
ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa
madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä
janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan
reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä,
jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä.
Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän
sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi
pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan
impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään
leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä
ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin
mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut
saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin
Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."
Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain.
Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta
intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa.
Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät
arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli
kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä,
että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä
naisissa?
Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen.
Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko
totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä
kateutta tai ihailua.
Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin
kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin
puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan
jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia
kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai
missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.
Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä
ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi,
rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi
suden. Dramaattisesti hän kuvaa -- lukijaa säikäyttääkseen, kuten
tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:
"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion
pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen
olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa
humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin
olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."
Varomaton olento!
Ratsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja "me
tarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään
virkkamatta", j.n.e. Aina kylmäverinen.
Samariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän
ampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:
"_En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta_, milloin saatoin
arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten
aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen
frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa
vaikutustaan."
Beitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea
mielenlaatuaan ja sitten:
"Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos
käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin
syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut
mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin
ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla
kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä."
Täydelleen peloton mies, kuten näkyy.
Hän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua
täyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi "kolmekymmentä jalkaa" joka
harppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä
todistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli
mitätön teko tähän verraten.
Kuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena -- katselee
Jerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa
pistoolin kahvalta.
"Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni
koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo
kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat
kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset
palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi
juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin."
Jos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan
hevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.
Mutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin
laaksossa eräs arabialainen nuorukainen -- kristitty, sillä hän
nimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta -- ryösti
häneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän
antoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean
raipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:
"Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen,
kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta
saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi
mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu
pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin
jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska,
mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi,
tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta
päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit _jäävät
moniksi ajoiksi_. -- Saman kirjoittajan eräästä toisesta
teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright
parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti
ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen,
milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli
ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin
Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho
viimein Betunikin -- se roisto oli heidän talossaan menettänyt
syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt
-- rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa."
Mutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus "keskeytettiin"
_viidennellätoista iskulla_, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten
Grimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn
perheen _muhammedilaisen sheikin_ sakotettavaksi ja niin ankarasti
rangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.
"Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan
asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon
tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin
pisaraa heitä kohtaan."
Kuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka
muodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.
Vielä yksi kappale:
"Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa.
Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani
Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla
rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista,
sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani
sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo
kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään
heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani
pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä
mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa."
Huomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti.
On kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä
"Vaelluksia Palestiinassa" on edustava kirja -- se edustaa kokonaista
_luokkaa_ Palestiinan kirjoja -- ja sen arvostelu on samalla niiden
kaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin
edustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että
sen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on
hienotunteisempaa menetellä niin.