Omituinen entisyyden jäännös -- Maailman vanhin "ensimmäinen perhe"
-- Vanhin käsikirjoitus -- Joosefin oikea hauta -- Jaakobin kaivo --
Shiloh -- Leiriytyneinä arabialaisten keralla -- Jaakobin tikapuut --
Lisää autioita maita -- Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde
-- Kärsimättömyyttä -- Lähestyessämme Jerusalemia -- Pyhä kaupunki
näkyvissä -- Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja --
Majautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.
Se kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty,
ja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti
ja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin
vastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville
karuille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten
vuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat
ennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen
ihmeen -- että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen
ja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet
huomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.
Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin
asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat
israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet
yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia
on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen
kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä
mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei
heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan
henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja
noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista
suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita
voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee
näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman
ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia --
suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset,
jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan
hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää!
Tässä teille on ikäarvoisuutta -- tässä "sukua" -- tässä jaloa rotua,
josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta
yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään.
He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät
samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin
he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat
maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella
tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä
vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta
tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein
samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia,
joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen
salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.
Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään
huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista
ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä.
Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta
vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on
näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa
kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä
sen alkuperäisyydestä.
Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä
ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen.
Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä
etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä
vartioivan.
Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella
pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu
muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten
tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole
paremmin todettu.
Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä
lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän
kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään
ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä
vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.
"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he
hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan
Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."
Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa
tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät
yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja
kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on
kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava,
anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija.
Egypti koki hänen vaikutuksensa -- maailma hänen historiansa."
Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta
sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan
kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa
syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti
saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja
talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin
Parthenon, vanhempi pyramidejakin.
Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen,
vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan
kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä
vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset
yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä
seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin
samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä
anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa
keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen
kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät
halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että
he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.
Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat
kaikki Sikemin asukkaat.
Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan
illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa
yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet.
Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä
arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet
suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä
asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei
missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe
ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia
haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä
kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka
puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä
meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme
uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton
saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen
aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme
uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden
ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.
Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli
kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja
"katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen
hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta
ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon
ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei
ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan
ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme
oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja
meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.
Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota
vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin
unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin
ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta
heidän siunatut asuntonsa.
Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt,
kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.
Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä
kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi
maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä
ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla
olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin
missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo
arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet
tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi
kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun
maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä
paartavalla maalla.
Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla
vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei
vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen
viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin
janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan
kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa --
me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja
tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin
olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys -- takana
yhä toisia tuhmia mäkiä -- yhä lisää, aaltoilevaa maata -- eikä vain
Pyhää kaupunkia.
Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja
muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria -- ponnistelimme vielä yhden
mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti
hattunsa korkealle! Jerusalem!
Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena,
kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten
harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti
auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi
amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista
Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta.
Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.
Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta
puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja
panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat
kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan.
Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin,
Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan
-- ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen
toisen paikan, joita emme voineet nähdä.
Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan
tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule
joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi
kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan
ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut
heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".
Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois
paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään
runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille
ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias
ilmaisu.
Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja
väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt
olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen
siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa
Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä
ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.