Vanhat kylpylät -- Kumma ilmestys -- Kuulu näköala -- Turvavartiamme.
-- Kuulu näköala -- Kerakin herran kohtalo -- Taborin vuori -- Mitä
sen laelle näkyy -- Muisto ihmeellisestä puutarhasta -- Naisprofeetta
Deborahin talo.
Uimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna
auringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy
yhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja,
mutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia
apuneuvoja kuin "Telttaelämää Pyhässä maassa", "Maa ja kirja" ja
muuta samanlaista kirjallisuutta -- kalastusvehkeitä meillä ei ollut.
Tiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä
näimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he
eivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.
Emme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta
olisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä
tuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada
selville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi
osoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut
jonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää
Paavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi
paikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi,
että Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on
"maininnut" sen.
Aamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan.
Ja nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä -- rosvo,
mielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän
oli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori -- ehkä
noin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut
uhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine
tupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa.
Kaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli
täynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin
oma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä
varsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän
poikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy,
Saladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina
mittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän
oli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti
haalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja
etupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen
patteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten
veitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty
huotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja
persialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä,
että ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain
mahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten
rautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa
kohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka
mitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi
toivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään
ja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan
tai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna
tähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen
turhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna
tämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen
itsetyytyväisyyteen.
"_Kuka_ tuo on? _Mitä_ tämä tietää?" tämä kysymys kulki väreillen
pitkin koko linjaamme.
"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka
maassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa
maailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia
kristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!"
"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät
matkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän
hetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?"
Dragomaani nauroi -- ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei
ole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt,
joka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe
olisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi
hänet kuin postimerkin -- dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä
aivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen
kuulumattomaan -- iski silmää.
Kun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa;
kun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta
hän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta
että yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan
muka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin,
ettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava
maankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja
arabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä
osastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään
epäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi
-- ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat
lukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän
naamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi
kaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku
joskus _lähtisi_ häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne.
Minkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme
meriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan
ruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin
suotta -- dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.
Minä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas
Salomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään
tuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko.
Pyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä
päähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit
vuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa
kaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin
että se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen
silmäni ja kurkistin sisään -- se oli täynnään ruostehilsettä kuin
vanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin
laukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia
tunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja
käännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän
hylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus
olikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä.
Hän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki
pakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä
maksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa
valtion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.
Nyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten
lelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista
itsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja
uhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden
uhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että
muka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.
Saavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun
tulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta
alempana -- ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella
kirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja
ikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta
sitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki
ne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle,
peittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan.
Niistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon
Hermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan,
Jordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin
kaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan
pitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen
suuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen,
Jordanin suu ja niska, Safed, "kukkulalle rakettu kaupunki", yksi
juutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he
luulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan,
osa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät
taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä
poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa,
Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus
tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni
seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):
"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan
saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin
tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän
aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti
heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen
voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja
käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut
sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa,
eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet
sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät
vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä
päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla
ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."
Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie
Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten
Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin
kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia
(arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä
kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin
taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn
sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi
ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan
vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta
matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra,
rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut
luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin
vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti
sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään,
löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat
varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa
taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän
pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa
auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai
muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot
oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen
ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain
eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin
hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat
ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta
turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän
voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat
moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin
toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten
ratsujoukkojen hyökkäykset.
Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa
Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa
kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja
Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin
kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski
tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä
sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän
muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.
Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla
kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen
miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella
hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen
parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata
suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä
nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla
vilkastuttamaan.
Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin
tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla
nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia
beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin
jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan
jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä
keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa -- se on kauas näkyvä
maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon
yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua
sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen
korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis.
Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin
sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat
pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja
polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen
vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen
eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa
Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor,
yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin
laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori.
Hermon pohjoisessa -- Bashanin pöytämämaa -- pyhä kaupunki Safed,
joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella
-- terässininen kolkka Galilean merta -- satulahuippuinen Hattin,
perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä
todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä --
nämä täydentävät taulun.
Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen
kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen
holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on
vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa
vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis
auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan
jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se
luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden
oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa
puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain
ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti
sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä.
Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille
ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa
ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten
pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden
jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin.
Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden
marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt,
on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette
äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista
kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden
ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty
siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä
lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa.
Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten
triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa
näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja
joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne.
Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista
riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte
vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat
viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset,
ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä
kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan,
uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa
syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken
aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja
tosiaan, tärkein ihme _onkin_ säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette
näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien,
joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte
vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa
taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja
kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman,
keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette
väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen
päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti -- luonnossahan
semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään
epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista -- ja porttikäytävän
pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä
ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta
porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta
taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin
Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä.
Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän,
mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen
sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia"
puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan
vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta,
ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita,
jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa,
niitty, vuori, taivas -- kaikki on kullasta -- runsasta, mehevää
ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi
kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan
ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa
sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki
epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen
vallannut.
Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka
aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta
maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai
toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että
Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) -- ei mitään muuta kuin vähän
vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan
kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme
vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien
aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa,
jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan
oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka
olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia
ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman
pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.
Esdraelonin kenttä -- "kansain taistelutanner" -- saa vain
ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania,
Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita,
Egyptin sankareita ja Napoleonia -- sillä kaikki he ovat täällä
taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain
ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka
ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja
pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja
lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen
ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä
miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on
tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa,
saa tuntea surua ja pettymystä.
Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen
lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli,
Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.