Omituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä -- Pyhiinvaeltajain
julkinen vastaanotto -- Maria Magdaleenan talo -- Tiberias ja sen
omituiset asukkaat -- Galilean pyhä meri -- Galilea yöllä.
Magdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen,
mikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen,
epämukava ja törkyinen -- juuri samanlainen kaupunki kuin tämän
maan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat
ovat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin.
Magdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla
ja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään
jalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman
mukaan -- ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty
sileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä
ylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu
kuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin
se olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin
sotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on
koristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin
kuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä,
kun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi
asti minkäänlaista puutavaraa -- ei vähääkään poltettavaksi, eikä
siellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole
akkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut
sairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta,
että hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni
kolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen
kaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he
olisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja
nakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään
paljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista
tapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden
paljoakaan muuttunut.
Ei ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan
ratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät
asukkaat ja kaikki työntäysivät ulos -- ukot ja akat, pojat ja
tytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä,
vähissä vaatteissaan ja kaikki olivat parantumattomia kerjäläisiä
luonnostaan, vaistoltaan ja kasvatukseltaan. Kuinka niitä hyöri ja
pyöri! Kuinka ne näyttelivät haavojaan ja paiseitaan ja surkeasti
osoittelivat taudin rikkomia vääntyneitä jäseniään ja rukoilevilla
silmillään kerjäsivät almua! Me olimme herättäneet toiveita, joita
emme voineet tyydyttää. Niitä riippui hevosten hännissä, piteli
kiinni niiden harjoista ja jalustimista, tunkeili yhä lähemmäksi joka
puolelta välittämättä vaarallisista kavioista -- ja kuin välipuheen
mukaan puhkesi heidän uskottomista kurkuistaan yht'aikaa hurja,
korvia vihlova huuto: "Hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish!
hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi bakshiish!
bakshiish!" En koskaan ole ennen ollut mokomassa myrskyssä.
Maksaessamme bakshiishia kipeäsilmäisille lapsille ja ruskeille
iloisille tytöille, joilla oli ilkeästi tatuoidut huulet ja leuka,
kuljimme jonossa kaupungin läpi, kunnes tulimme pihaan, jossa oli
haitaksi asti okapensaita ja roomalaisen näköiset rauniot, ja tämä
muka oli Pyhän Maria Magdaleenan, Jeesuksen ystävän ja seuralaisen
todellinen asumus. Opas uskoi sen ja niin tein minäkin. Mitäs muuta
olisinkaan voinut, kun talo oli aivan nenäni edessä selkeänä kuin
päivä. Pyhiinvaeltajat repivät osan etuseinästä muistoesineiksi,
niinkuin heidän kunnioitettava tapansa on, ja sitten lähdimme matkaan.
Olemme nyt leiriytyneinä tähän paikkaan, heti Tiberiaan muurien
sisäpuolelle. Menimme kaupunkiin ennen yön tuloa ja katselimme kansaa
-- taloista emme suuria välittäneet. Asukkaita on paras katsella
matkan päästä. Ne ovat erikoisen huonon näköisiä juutalaisia,
arabialaisia ja neekereitä. Lika ja köyhyys ovat Tiberiaan ylpeys.
Nuoret naiset pujottelevat myötäjäisensä vahvaan rautalankaan, joka
päälaelta kaartuu alas leukaan -- kaikki turkkilaiset hopearahat,
mitä ovat saaneet kokoonhaalituksi tai perineet. Useimmat näistä
tytöistä eivät ole rikkaita, mutta muutamille harvoille onnetar on
ollut sangen suosiollinen. Näin siellä perijättäriä, joiden arvo oli
-- niin, enkö uskaltane sanoa puolikymmentä dollaria. Mutta semmoiset
tapaukset olivat harvinaisia. Kun satutte semmoisen kohtaamaan,
kohtelee hän tietenkin teitä arvonsa tuntevasti. Hän ei pyydä
bakshiishia. Ei hän edes suvaitse liian suurta tuttavallisuutta.
Muutamat ihmiset eivät kestä rikkautta.
Meille sanottiin, että ne pitkänenäiset, hontelot, vatsatautiset
kuvatukset, joilla oli päässään se sanoin kuvaamaton hattu ja
kummankin korvan edustalla roikkuva pitkä suortuva, olivat niitä
vanhoja, meille kaikille tuttuja, omahyväisiä farisealaisia,
joista olemme raamatussa lukeneet. Siltä he tosiaan näyttivät.
Paljaasta yleisestä mallista päättäen ja ilman minkäänlaisia muita
tietoja saattaisi helpostikin epäillä, että omahyväisyys on heidän
erikoisuutensa.
Olen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi
Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai
keisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen
kaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten
kautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat
kauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan
uurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat
uurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan
ja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin
huomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki
-- Tiberias -- mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.
Sanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta
Tiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi
israelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa
kuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut
ja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä
haudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän
uskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän
läheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan.
Kuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen
vuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.
Galilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan
osaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi
sitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja.
Niinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta
sitäkin. _M.T._] järven kokoinen likimainkaan -- se on siitä vain
kaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä
järvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen
verrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen
hohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut,
keltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu
perspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla,
jotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla
rintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän,
kuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille
saapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys
ja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat
niinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on
saman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja
vieroittavaa.
Aamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä
taistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot
vastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen
kehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet
sinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain
ja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä
makaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini
alkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini
alta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene
ajelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla
ja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille
kivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka
jonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun
ja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine
esivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat
kaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti
kuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine
yksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto
asteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa
korkeimpansa vastustamattomana lumouksena.
Se on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat
ainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista
autiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät
nämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka
eivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta
ulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi,
elleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva
kylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne,
josta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät
parempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle
kuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava
taivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin
kukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää
niin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen
ylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö --
elleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua,
niin ei sitten mikään.
Mutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja
jättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:
"Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle.
Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en
voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain
silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet
vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen
suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on.
Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta
paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä
vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka
kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja
tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä
äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden
ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja
haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin
olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat
heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään
suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat
syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen
puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle
kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on
nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla
oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä
järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia
yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää
enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä
näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä
siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja
rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia." (Hän varmaan on
tottunut vuoriin, jotka hyppivät. _M. T.)_
Se on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan
harhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy
alta luuranko.
Tämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia
pitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita,
jotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on
paljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä)
lokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella
"jylhiä autioita vuoria" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt
sanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on
lunta. Taulun omituisuus on "rauhallisuus", sen silmäänpistävin
piirre yksi puu.
Ei mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi
-- omilla silmillä nähden.
Vaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen
vuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin
järven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja
viiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja
purjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä
sitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni,
vaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole
huomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä
melkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä,
että todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä
kohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan
paikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.
"C.W.E" (kirjassa "Pyhässä massa") todistaa seuraavasti:
"Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata,
jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan
sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja
viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa
kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä
kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä
näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat
kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä
kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa
paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja
vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky
viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää
laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää
mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä
oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin
ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli
hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt
se on autiutta ja kurjuutta."
Tämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan
nähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo
"maalliseksi paratiisiksi", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla,
että tämä paratiisi on "_autiuden ja kurjuuden näyttämö_".
Olen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat
kirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: "Maiseman kauneutta
en voi kyllin kiittää", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa
nähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin
vain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi
puu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista
rakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain "vakavan uhkean
haikaran", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean
totuuden.
Melkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu,
kuvaa maiseman kauniiksi. Ei -- ei kuitenkaan aina niin suoraan.
Toisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla
kuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti _sanoo_, ettei se sitä
olekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin
nähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään
ole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita
kannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa
kirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan,
kiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän
arvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita
he kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä.
Toiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista
kuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät
tahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että
oli _aina_ oikein ja aina _paras_ lausua julki totuus.
Joka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin
suuntaan kysymys tähtää.
Mutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus
turmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala
teki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko
herra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?
Lukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri
osa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet,
on presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia
erikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen
Palestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät
muuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa
ehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat
baptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat
katolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat
kukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai
episkopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset
ovat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään
puolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine
mielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta
eivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja
lapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin
omat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina
siitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin
lauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin,
Jerikon ja Jerusalemin -- _koska minulla, on ne kirjat, joista
he lunttaavat ajatuksensa_. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja
ylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät
auktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se
mitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti
minua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin "Robinsonista". Se mitä
he sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti
minua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta "Maa ja
kirja". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole
koskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä
kallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet
silmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta
tikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon
väsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen -- ja
sanat -- ja lauseen -- ja välimerkit -- Grimesistä. Kotia palattuaan
pyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti
_heistä_, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista
ja Grimesistä -- vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.
Pyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki
makuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä
ikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani
olen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin
Galilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret
ei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen
kimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin
pinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän
räikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen
silmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko
auringon armottomassa valossa. _Silloin_ tuskin tunnemme siteitä.
Ajatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin
eivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä
ja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy
välinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon
uinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät
hänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen
mielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen
lipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön
salaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä
näkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen
vuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen
valitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.
Tähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara
piiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö;
arvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman;
ja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty
seisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä.
Mutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita
tehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä
yhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa
takaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä
saarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan
pallomme ympäristöä?
Se on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki
ristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.