Patriarkallisia tapoja -- Suurenmoinen Baalbek -- Kertomus raunioista
-- Nimensä ikuistajia nekin -- Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain
kirjaimelle -- Bileamin aasin kunnioitettu lähde.
Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki
auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen
kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen
peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä.
Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet
kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen
paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia
ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme
tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että
ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt
kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä
vähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa.
Israelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina
pyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä
suoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan
melkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se
ei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä
yön pimeydessä.
Näiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia
siis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla
tavalla kuin hän -- kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat
sitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He
eivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.
Meillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä
istuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja
niiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja
pysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien
asianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja
laukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan
kilpa-ajon.
Kello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin
ja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden
historia on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia
matkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska
se rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan
vastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun
suurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin
temppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin
ainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.
Suuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää
temppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää,
näyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit
on rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren.
Käytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia -- hyvin
vähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä
-- ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden
läpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek
tämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli
on lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan
levyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain
kuusi on enää pystyssä -- muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä
sekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat
täydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset
kapiteelit ja simssit -- ja kuutta komeampaa pilaria ei ole
maailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan
korkuiset -- tosiaan valtava korkeus rivipatsaille -- eikä katsoja
kuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden
niitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta,
simssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta
kun olette katselleet korkeutta kohti silmänne väsyksiin asti,
luotte katseen niihin suuriin pylväänjäännöksiin, joitten keskellä
seisotte, ja huomaatte, että ne ovat kahdeksan jalkaa läpimitaten. Ja
niiden seassa makaa kauniita, pienen mökin kokoisia kapiteeleja. Ja
niinikään yksityisiä, mitä jaloimmin veisteltyjä kivilaakoja, joiden
vahvuus on neljästä viiteen jalkaan ja jotka täydelleen peittäisivät
tavallisen arkihuoneen lattian. Ja te ihmettelette, mistä nämä
hirmuiset kappaleet ovat tulleet, ja vasta vähän aikaa ajateltuanne
käsitätte, että tuo ilmava ja siro rakennus, joka kohoo yllänne,
onkin tehty samanlaisista. Se tuntuu aivan luonnottomalta.
Jupiterin temppeli on pienempi raunio kuin tämä, josta yllä olen
puhunut, ja kuitenkin on sekin suunnaton. Se on säilynyt verraten
hyvin. Yksi rivi pylväitä, jossa on yhdeksän pylvästä, seisoo
melkein vahingoittumattomana. Niiden korkeus on kuusikymmentäviisi
jalkaa ja ne kannattavat jonkinlaista porttaalia eli kattoa, joka
yhdistää ne rakennuksen kattoon. Tämä porttaali on koottu valtavista
kivilaa'oista, jotka ovat alapuolelta niin hienosti veistellyt, että
ne maasta katsoen näyttävät freskolta. Yksi tai pari näistä laa'oista
on pudonnut maahan, ja jälleen ihmettelin, eivätkö todellakaan
nämä jättiläismäiset veistellyt kallionkappaleet, jotka vieressäni
makasivat, olleet suurempia kuin nuo pääni päälliset. Temppelin
sisustan ornamentit olivat mitä taidokkaimmat ja valtavan suuret.
Mikä rakennustaiteellisen kauneuden ja suuruuden ihme tämä rakennus
mahtoikaan olla, kun se oli uusi! Ja minkä kauniin taulun se ja sen
vielä mahtavampi toveri mahtavine rauniosekasortoineen yhä vielä
kuutamossa tarjoavat!
En voi käsittää, kuinka nämä suunnattomat kivilohkareet saatiin
louhimoista tänne kulkemaan ja kuinka ne voitiin nostaa noihin
huimaaviin korkeuksiin, joissa ne nyt temppeleissä ovat. Ja kuitenkin
ovat nämä veistetyt paadet kooltaan vähäpätöisiä verrattuina niihin
karkeasti hakattuihin paasiin, joista suuren temppelin leveä alusta
on rakennettu. Yksi osa tätä alustaa on kahta sataa jalkaa pitkältä
muodostettu raitiovaunun kokoisista kivistä ja suuremmistakin. Niitä
kannattaa kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen seinä. Minä
pidin jo näitä isoina kivinä, mutta ne jäivät aivan mitättömiksi
verrattuina paasiin, joista eräs toinen osa siltamaa oli rakennettu.
Näitä oli kolme, ja mielestäni olivat ne kukin yhtä pitkät kuin kolme
perättäin asetettua raitiovaunua, mutta tietysti ne ovat kolmatta
osaa leveämmät ja kolmatta osaa korkeammat kuin raitiovaunu. Ehkä
kaksi peräkkäin asetettua kaikkein suurinta rautatien tavaravaunua
antaisi koosta paremman käsityksen. Yhteensä on näiden kolmen kiven
pituus lähes kaksisataa jalkaa. Sivujen leveys on kolmetoista
jalkaa. Kahden pituus on 64 jalkaa kummankin, yhden 69. Ne on
jykevään seinään sovitettu parikymmentä jalkaa korkealle maasta.
Siinä ne ovat, mutta kuinka ne on sinne saatu, siihen ei ole helppo
löytää vastausta. Kaikki nämä kivet ovat tarkkaan ja kauniisti
yhteen liitetyt. Varmaan Baalbekissa ennen muinoin asui jumalia tai
jättiläisiä.
Kävimme kivilouhoksessa, josta Baalbekin paadet oli tuotu. Se oli
noin neljännesmailin päässä ja alempana. Suuressa kuopassa oli
raunioiden suurimman kiven kumppani. Se makasi siinä aivan siten
kuin tuon vanhan unhotetun ajan jättiläiset olivat sen jättäneet,
kun heidät täältä kutsuttiin -- ja maannee samoin vielä tuhansia
vuosia eteenkin päin kaunopuheliaana muistuttajana semmoisille,
jotka mielellään halveksivat ennen heitä eläneitä. Siinä makaa
tämä suunnaton paasi, tahoiltuna ja valmiina rakentajalle --
yhtenä ehyenä kappaleena, jonka paksuus ja leveys ovat neljätoista
ja seitsemäntoista jalkaa, pituus taas muutama tuuma vaille
seitsemänkymmentä! Kahdet vaunut mahtuisivat sen pintaa rinnan
kulkemaan ja vielä jäisi tyhjää tilaa sen verran, että mies tai pari
mahtuisi kulkemaan kummallakin puolella.
Olisi melkein voinut vannoa, että kaikki John Smithit ja Georg
Wilkinsonit ja muut pienet mitättömyydet, mitä on Suuren Suolajärven
ja Baalbekin välillä, kirjoittaisivat pienet nimipahasensa Baalbekin
suurenmoisten raunioitten seiniin ja perään vielä kaupungin,
kauntin ja valtionkin, mistä ovat. Vahinko, etteivät jotkut suuret
rauniot hautaa allensa jotakuta näistä itikoista ja peloita muita
heidän kaltaisiaan, etteivät he milloinkaan enää hankkisi nimelleen
kuuluisuutta riipustelemalla sitä seiniin ja muistomerkkeihin.
Oikeastaan oli meillä Damaskoon kolmen päivän matka, niin kurjat
olivat ne eläinrauniot, joilla ratsastimme. Mutta meidän oli pakko
kulkea tuo matka vähemmässä kuin kahdessa päivässä. Se oli pakko
siitä syystä, ettei kolme pyhiinvaeltajaamme suostunut matkustamaan
sabattina. Olimme kaikkikin aivan halukkaita pyhittämään sabatit,
mutta on tilaisuuksia, jolloin on synti pitää kiinni kaikin puolin
oikeutetun pyhän lain _kirjaimesta_, ja niin oli nyt asian laita.
Rukoilimme uupuneiden, pahoin pideltyjen hevosten puolesta ja
koetimme osoittaa, että niiden uskollinen apu ansaitsi palkaksi
hyvää kohtelua ja niiden kohtalo sääliä. Mutta koska on omahyväisyys
tuntenut sääliä? Mitä merkitsi se, että muutamain liiaksi
rasitettujen elukkain vaivoja jatkettiin muutamalla pitkällä tunnilla
-- kun näiden ihmissielujen autuus oli kysymyksessä? Meidän seuramme
ei ollut semmoista seuraa, josta saattoi toivoa saavansa korkeampaa
kunnioitusta uskontoa kohtaan uskon tunnustajien esimerkkinä. Me
sanoimme, että Vapahtaja, joka sääli sieluttomia eläimiä ja opetti,
että härkä on pyhänäkin kaivosta nostettava, ei olisi hyväksynyt
tämänkaltaista pikamarssia. Me sanoimme, että "pitkä trippi" oli
uuvuttava ja siitä syystä vaarallinen kesän polttavassa kuumuudessa,
vaikkapa kuljettiin vain tavallisiakin päivämatkoja, ja että jos me
itsepintaisesti jatkoimme tämmöistä tuimaa kulkua, niin ehkä jotkut
sen johdosta sairastuisivat maassa vallitseviin kuumeihin. Ei mikään
vaikuttanut pyhiinvaeltajiin. Heidän _täytyi_ pyrkiä eteenpäin.
Vaikka kuolisivat miehet, vaikka kuolisivat hevoset, heidän täytyi
päästä Pyhään maahan seuraavalla viikolla ilman minkäänlaista
sabatin rikkomusta tahranaan. He siis olivat valmiit tekemään syntiä
uskonnollisen lain henkeä vastaan voidakseen sen kirjaimen pitää.
Aivan suotta oli heille huomauttaa, että "kirjain" tappaa. Puhun
nyt persoonallisista ystävistä, miehistä, joista pidän, miehistä,
jotka ovat hyviä kansalaisia, jotka ovat kunniallisia, rehellisiä,
tunnollisia, mutta joiden käsitys Vapahtajan uskonnosta minusta on
nurja. Armotta he läksyttävät meitä puutteittemme vuoksi ja joka
ilta kutsuvat meidät kokoon ja lukevat meille testamentista lukuja,
jotka huokuvat paljasta lempeyttä, armeliaisuutta ja sääliä. Ja
sitten he koko seuraavan päivän istuvat kuin liimatut satuloissaan
aina näiden rosoisten vuorien laelle saakka ja aivan juurelle saakka
niinikään. Testamentin lempeyttä ja armeliaisuutta ja sääliäkö
sovittaa ponnistelevaan, riutuneeseen ja uupuneeseen hevoseen?
-- Lorua -- ne kuuluvat Jumalan luomille ihmisille, eivät Hänen
sieluttomille elukoilleen. Mitä pyhiinvaeltajat vain suvainnevatkin
tehdä, kunnioitus heidän melkein pyhää olentoaan kohtaan vaatii, että
minä sallin sen tapahtua -- mutta oi kuinka mielelläni soisin saavani
kiinni jonkun toisen retkikunnan jäsenistä ratsastamassa hevosellaan
jollekulle näistä uuvuttavista kukkuloista vaikka vain kerrankin!
Olemme antaneet pyhiinvaeltajille monta hyvää esimerkkiä, joista
heillä voi olla hyötyä, mutta se on hukkaan heitettyä hyvyyttä. He
eivät ole kuulleet meidän virkkavan kenellekään heistä ainoatakaan
pahaa sanaa, mutta _he_ ovat riidelleet kerran tai pari. Meitä
huvittaa kuulla heidän sitä tekevän, he kun ovat meitä läksyttäneet.
Heti ensi työkseen he Beirutissa maihin tullessaan veneessä
riitelivät. Minä olen sanonut pitäväni heistä -- mutta joka kerta kun
he läksyttävät minua luennoillaan, saavat he painetun vastauksen.
Ei sillä hyvä, että he pakottivat ajamaan kaksinkertaiset
päivämatkat, vaan vielä he poikkesivat syrjään valtatiestä ja tekivät
suuren mutkan käydäkseen eräällä lähdepahasella, jota sanottiin
Figiaksi, ja syynä oli se; että Bileamin aasi oli siitä kerran
juonut. Me siis teimme vaan taivalta kautta kamalain kukkulain ja
erämaitten ja paahtavan auringonpaisteen ja sitten kauas yön selkään
etsien lätäkköä, joka on kuulu Bileamin aasista, kaikista meidän
kaltaisten pyhiinvaeltajain suojeluspyhästä. Muistikirjassani on vain
tämä:
"Ratsastimme tänään kaikkiaan kolmetoista tuntia osaksi erämaata,
osaksi paljaita ikäviä mäkiä ja lopuksi jylhiä vuorisia seutuja
ja leiriydyimme yhdentoista aikaan yöllä kirkkaan joen partaille
lähellä erästä syyrialaista kylää. En tiedä sen nimeä -- en
tahdokaan tietää -- tahdon nukkumaan. Kaksi hevosta rampana
(minun ja Jackin), muut kovin uupuneet. Jack ja minä kävelimme
kolme tai neljä mailia yli mäkien ja talutimme hevosia. --
Vaivaisen lystiä."
Kaksi- tai kolmetoista tuntia satulassa on kristillisessäkin maassa
ja kristillisessä ilmastossa ja hyvällä hevosella väsyttävä matka.
Mutta Syyrian kaltaisessa uunissa, rääsyisessä satulassa, joka on
kuin lusikka ja luistelee edes ja takaisin kyljeltä kyljelle ja
yleensä joka tavalla, ja hevosella, joka on uupunut ja rampa ja
jota kuitenkin on piiskattava ja kannustettava melkein hetkeksikään
hellittämättä koko päivän, kunnes veri kyljistä tihkuu, ja kun
omatuntonne rankaisee teitä joka kerran kun lyötte, jos olette
puoleksikaan mies -- se on matka, jota on muisteltava mielen
katkeruudella ja mahtipontisesti sadateltava enemmän kuin puolet
tavallisesta ihmiseniästä.