"Jacksonville" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla
-- Kadonnut kaupunki -- "Jeriko", kumma hevoseni -- Pipliallisia
maisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta --
Kansoista kurjin.
Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet
nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi
kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran
oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli,
että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.
Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli
kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa
pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin,
minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia,
ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla
tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut
tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee
miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota
hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.
Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo
puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois,
niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten
katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen
laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi
hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.
Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja
perunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli.
Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara
ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet.
Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas,
valkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet
kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä
arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää
oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet
pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.
Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti
niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä
kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa
koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet
siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan
kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja
kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen
jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan
alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat
valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät
jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden
ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen
pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset
piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos
satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota
lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne
pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa
mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että
se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan
koskematta.
Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on
hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt
merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä.
Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki
kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen
merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman
hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä
puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin
sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni
on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan
putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin
samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka
on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään,
heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä
rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi
ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää
mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava
tuolle hevoselle kuoleman.
Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut
kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu
poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä
vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki
paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen
päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille
vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra
minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en
pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.
Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide.
Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä
ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli
arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen
tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian
kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka
ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän
taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut
nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään
säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin.
Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!
Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä
leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä
Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme
alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon.
Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen
laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan
laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt
päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.
Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin,
luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät
ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa,
jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan
siitä tietoja -- tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka
toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä
tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan
kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua,
jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat
liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä
parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin
kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo
valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein
rakkaimpia kuvitelmia.
Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa,
Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon
kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä
oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu
kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi
saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä
vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo
lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös
Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä,
kunne hän haudattiin -- sillä
... "ei kenkään kaivanut sitä hautaa,
Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä --
Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen
ja laskivat sinne kuolleen miehen!"
Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan
kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka.
Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän
kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin.
Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä
niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään
saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa
hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän
jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on
aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja
sitten hävinneet siitä.
Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän
läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen
näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka
arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli
kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta
jäänyt.
En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.
Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella
katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla
pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja
kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja
nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin.
Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat
epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin
mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti
paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän
jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa
linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä
näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta
saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.
Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva
persoonallista mielenkiintoa.
Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka
näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin,
että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen -- ei paljoa,
mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää
ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin
köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä,
joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa.
Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat
-- mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen
nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on
ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen
puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että
asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen
pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle.
Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa
pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille
ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä
verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan
vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan,
eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen.
Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja
viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta
köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo:
"Ota neljäsosa -- ota puolet -- ota kaksikolmannesta siitä, jos
tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.
Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos
he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja
tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen,
eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on
Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen
alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.
Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on
saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat
salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?